Kirjoittelimme toisillemme noin kaksi viikkoa. Martti osoittautui sellaiseksi harvinaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa on helppo jutella. Ei mitään kaksimielisiä vihjailuja, ei yrityksiä vaikuttaa paremmalta kuin on. Viisikymmentäkaksivuotias mies, eronnut, kaksi aikuista lasta, työskentelee rakennusalalla. Vakava, huumorintajuinen, lukenut. Kun hän ehdotti tapaamista, suostuin empimättä.
Sitten tuli se viesti: ”Kuule, sovitaan heti alkuun – en maksa treffeillä naisten puolesta. Se on periaatteeni, toivottavasti suhtaudut siihen normaalisti.”
Tiedättekö, suhtauduin todella normaalisti. Päinvastoin – kunnioitan rehellisyyttä. On paljon parempi tietää se etukäteen kuin istua ravintolassa ja miettiä, kuka on kenellekin velkaa. Vastasin: ”Okei, ei ongelmaa. Nähdään sitten lauantaina.”
Mutta sitten aloin miettiä.
Lauantaiaamuna heräsin tavallista aiemmin. Olen neljäkymmentäkuusi, ja tiedän tarkalleen, kuinka kauan tarvitsee näyttääkseen ”edustavalta”. Tottumuksesta avasin kaapin, otin esiin mustan mekon – sen, joka aina toimii ja peittää kaikki puutteet. Sitten katsoin kosmetiikkahyllyä. Liftausvaikutteinen meikkivoide, peitevoide tummille silmänalusille, luomiväripaletti, ripsiväri, huulipuna, korjaava meikkiväri… Tavallinen treffivälineistö ikäiselleni.
Ja silloin se iski.
Miksi?
Jos rakennamme tasavertaista suhdetta, jos kumpikin maksaa omansa, jos kukaan ei ole kenellekään mitään velkaa – miksi minun pitäisi käyttää kaksi tuntia valmistautumiseen? Miksi minun pitäisi näyttää lehden kannen kuvitukselta, kun Martti todennäköisesti tulee farkuissa ja neuleessa, käyttäen valmistautumiseen viisitoista minuuttia?
Päätin tehdä kokeilun. Rehellisen ja loppuun asti.
Vedin päälle lempifarkkuni, pehmeän harmaan neuleen, jossa tunnen aina olevani oma itseni. Laitoin hiukset tavalliselle poninhännälle – niin kuin kotona. Ei meikkiä. Ei korkokenkiä. Pelkkä minä. Aivan aito, ilman suodattimia ja koristeluja.
Kun katsoin itseäni peilistä, se tuntui oudolta. Ei pahalta – juuri oudolta. Olin tottunut näkemään itseni ”valmistautuneena” ennen lähtöä. Nyt katsoin – ja näin tavallisen naisen, joka menee tapaamaan ystävää. Tai ostoksille kauppaan.
”No niin, – ajattelin, – katsotaan, mitä tästä tulee.”
Martti istui jo pöydässä, kun astuin sisään. Näki minut, heilautti kättä, hymyili. Istuin viereen, halasimme – niin kuin tuttavat tavatessaan. Kaikki oli normaalia.
Ensimmäiset parikymmentä minuuttia vain juttelimme. Puhuimme säästä, uudesta sarjasta, hänen viimeisimmästä vaelluksestaan. Hän kertoi kiinnostavasti, huumorilla. Ajattelin jopa, että turhaan huolehdin – ilta sujui loistavasti.
Mutta sitten hän vaikeni kesken lauseen. Katseli minua arvioivasti. Ja kysyi:
– Kuule, oletko sinä… no… et kovin valmistautunut tapaamiseen?
En heti ymmärtänyt, mistä hän puhui.
– Miten niin?
– No, kuvissa olit niin… näyttävä. Huoliteltu. Muistatko, kun lähetit kuvia? Punainen mekko, meikki. Mutta nyt… – hän epäröi. – Nyt tuntuu kuin olisit lähtenyt ihan vain näin, kauppaan.
Siinä kohtaa hymyilin. Koska tajusin: koe toimi juuri niin kuin olin olettanut.
– Martti, – aloitin rauhallisesti, – muistatko, mitä kirjoitit laskun maksamisesta?
Hän nyökkäsi, hieman jännittyneenä.
– Muistan. Mitä sitten?
– Sitä, että tarjosit tasa-arvoa. Kumpikin maksaa omansa, eikö niin? Ei velvollisuuksia, ei rooleja, ei odotuksia. Sinä olet itsenäinen mies, minä itsenäinen nainen.
– No joo, – hän myönsi. – Missä ongelma on?
– Ongelmaa ei ole. Ajattelin vain: jos olemme tasavertaisia, miksi tasa-arvo koskee vain rahaa? Sinä tulit tavallisissa farkuissa, neuleessa, ilman erityistä valmistautumista – niin kuin sinulle on mukavaa. Ja minä tulin ihan samoin. Eikö se ole reilua?
Martti avasi suunsa, sulki sen. Sitten avasi uudelleen.
– Mutta sehän… ne ovat eri asioita, – hän aloitti epävarmasti.
– Miksi eri? – kumarruin eteenpäin, minua todella kiinnosti. – Selitä minulle.
Hän yritti. Rehellisesti sanoen, yritti selittää. Jotain perinteistä, naisen luonnosta, siitä, että naiset itse pitävät kauniilta näyttämisestä. Kuuntelin ja nyökkäilin.
– Katso, – sanoin.
Kauniit hiukset. Hoidettu iho. Manikyyri. Karvanpoisto. Kosmetiikka. Vaatteet. Kengät. Ja lisäksi – aika, voimat ja raha.
Luonnollisesta kauneudesta puhuvat mielellään ne, jotka eivät ole koskaan laskeneet laskua ”hoituneen ulkonäön ylläpitämisestä”.
Martti oli hiljaa.
– Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? – jatkoin. – Kun mies sanoo ’olen tasa-arvon kannalla’, hän tarkoittaa usein: ’En halua maksaa illallisesta’. Mutta silti hän odottaa näkevänsä edessään hoidetun, näyttävän, kauniin naisen. Vain nyt sitä tarjotaan tekemään se ilmaiseksi. Omalla kustannuksella. Ajan, rahan ja voimien osalta.
– Mutta eikö… – hän yritti taas väittää vastaan. – Eikö teistä se ole kivaa? Naiset tykkäävät pukeutua hienosti.
Nauroin. En pahalla – aidosti.
– Martti, pidän siitä, että tunnen itseni kauniiksi. Mutta tiedätkö, mistä pidän vielä enemmän? Siitä, että tunnen itseni omaksi itsekseni. Nukun ylimääräisen tunnin sen sijaan, että tekisin kampauksen. En murehdi, jos ripsiväri valuu tai kynsi katkeaa. Käytän mukavia kenkiä, en kauniita.
Hän katsoi minua kuin puhuisin vierasta kieltä.
Istumme vielä noin neljäkymmentä minuuttia. Puhuimme töistä, kesäsuunnitelmista. Mutta tunnelma oli muuttunut. Hän oli hämmentynyt, minä mietteliäs.
Kun oli aika lähteä, jaoimme laskun tasan puoliksi. Hän maksoi oman salaattinsa ja kahvinsa, minä omat. Kaikki reilusti. Tasa-arvoisesti.
Hyvästelimme kohteliaasti. Hän jopa sanoi, että oli mukava tavata. Sanoin samaa.
Emme enää kirjoitelleet toisillemme.
Tiedättekö, mikä on kiinnostavinta? En kadu tätä koetta. Päinvastoin – se selvensi paljon. Ei vain Martin suhteen, vaan koko yhteiskunnan.
Elämme outoa aikaa. Toisaalta kaikki puhuvat tasa-arvosta, itsenäisyydestä, kumppanuudesta. Miehet haluavat nähdä rinnallaan omavaraisen naisen, joka maksaa itse eikä tarvitse taloudellista tukea. Ja se on normaalia – todella ajattelen niin.
Mutta se mikä on epänormaalia: vaatimukset naisia kohtaan ovat pysyneet samoina. Päinvastoin, ne ovat vain kasvaneet. Nyt naisen pitää paitsi näyttää täydelliseltä, myös ansaita yhtä paljon kuin mies. Tehdä uraa, olla kiinnostava, kehittyä. Ja kaikki tämä – näyttäen lehden kansimallilta.
Ja kun hän tulee treffeille ilman meikkiä, mukavissa vaatteissa, ihan elävänä ja aitona – mies ihmettelee: ”Etkö sinä valmistautunut?”
Sen illan jälkeen olen miettinyt paljon. Siitä, mitä tasa-arvo oikeastaan on. Oikeudenmukaisuudesta siinä, mitä kutsumme nykyaikaisiksi parisuhteiksi.
Ja tajusin tämän: tasa-arvo ei ole sitä, että molemmat maksavat laskun. Se on sitä, että molemmat panostavat yhtä paljon. Ei välttämättä rahalla – mutta vaivalla, ajalla, huomiolla, huolenpidolla.
Jos mies ei ole valmis maksamaan naisesta – kunnioitan sitä valintaa. Todella. Mutta silloin hänellä ei ole oikeutta odottaa naiselta kahden tunnin valmistautumista ennen tapaamista. Hänellä ei ole oikeutta pettyä, jos nainen tulee mekon ja korkojen sijaan farkuissa ja lenkkareissa.
Jos olemme tasavertaisia – olemme tasavertaisia kaikessa. Ilman piiloodotuksia. Ilman kaksoisstandardeja. Ilman hämmästystä, kun nainen tulee yhtä tavallisena ja rentona kuin mies.
En ole tasa-arvoa vastaan. Olen sen puolesta. Mutta olkaamme rehellisiä: tasa-arvo alkaa ei laskun maksamisesta kahvilassa. Se alkaa rehellisyydestä itseään ja toisia kohtaan.
Siitä ymmärryksestä, että kauneus vaatii resursseja. Että hoidettu ulkonäkö on työtä, aikaa ja rahaa. Että jos sanomme ’jokainen itsestään’ – se koskee lompakon lisäksi myös odotuksia.
Nyt, ajan kuluttua, törmään silloin tällöin sosiaalisessa mediassa ihmisiin, jotka väittelevät tästä aiheesta. Toiset huutavat: ’Miehen pitää!’ Toiset väittävät vastaan: ’Naiset ovat materialistisia!’ Molemmat ovat oikeassa – ja samalla väärässä.
Koska ydin ei ole siinä, kenen pitää maksaa. Ydin on siinä, miten rakennamme suhteita. Millä arvoilla. Millä rehellisyydellä.
Martti halusi tasa-arvoa – ja sai sitä. Aivan aitoa, kaunistelematta. Se vain ei ollut sellaista, kuin hän oli kuvitellut.
Mitä te ajattelette – missä kulkee raja oikeudenmukaisuuden ja keskinäisen huolenpidon välillä? Itsenäisyyden ja lämmön välillä? Paperilla olevan tasa-arvon ja elämässä toteutuvan tasa-arvon välillä?
Etsin edelleen vastausta siihen.
