Jorma Salmi seisoi keskellä avaraa, pehmeästi valaistua olohuonetta ja katseli vaimoaan alentuvasti. Hänestä tuntui kuin hän olisi juuri voittanut lotossa. Viisikymppinen mies oli sitä mieltä, että hän oli elämänsä vedossa, ja tulevat suuret muutokset henkilökohtaisessa elämässä vain lisäsivät hänen voittajan itseluottamustaan.
”Ei draamaa, Tellervo”, Jorma sanoi samettisella, hieman holhoavalla äänellä ja nappasi takkinsa napin. ”Olemme aikuisia. Tapasin toisen naisen. Ehkä sinä arvasit, en tiedä… Hän on kolmekymmentä, ja meillä on aitoja tunteita. En halua pelata kaksoispeliä, joten sanon suoraan: me eroamme, emmekä asu enää yhdessä.”
45-vuotias Tellervo Salmi istui nahkatuolissa. Näyttävä, itsevarma nainen ei vääntänyt käsiään, ei hakenut valeriaanatipat eikä alkanut selvittää välejä.
Tellervo joi hiljaa kahvia posliinikupista ja odotti jatkoa. Hänen tyyneytensä hämmensi Jormaa, mutta mies otti nopeasti itseään niskasta kiinni.
”Tämä asunto on minun, hankittu ennen avioliittoa”, hän painotti viimeistä sanaa kuin olisi lyönyt naulan. ”En ole peto, ettei minun tarvitsisi heittää sinua yöllä pihalle. Annan sinulle kaksi päivää aikaa pakata. Viikonloppu on kokonaan sinun. Lähden Kyllikin kanssa maalle, etten ole tiellä, kun pakkaat. Maanantaiaamuna tulemme tänne. Hän ei tarvitse sinun kyyneleitäsi, hysteerisiä kohtauksia eikä vierasta energiaa. Toivottavasti ehdit vapauttaa alueen?”
”Maanantaihin mennessäkö?” Tellervo kysyi tyynesti. ”Ihan hyvin. Kaksi päivää riittää.”
Jorma nyökkäsi tyytyväisenä. Hänestä oli hienoa, että avioero sujui näin sivistyneesti. Hän oli aina pitänyt itseään jalomielisenä miehenä.
Jormin jalomielisyys loppui kuitenkin aina siihen, missä hänen omat raha-asiansa alkoivat. Kaikki viisitoista avioliittovuotta hän muistutti mielellään, että Tellervo oli tullut ”hänen alueelleen”.
Se ”alue” oli viisitoista vuotta sitten ollut karu kolmen huoneen betonilaatikko, jossa ei ollut juuri huonekaluja eikä häivähdystäkään kodikkuudesta. Jorma oli silloin ylpeänä julistanut, että pääasia on neliöt, ja patjallakin voi nukkua. Hän oli sairaalloisen pihi kaikessa kodin hankinnoissa. Kaikki omat rahat hän säästi kalliisiin autoihin, jotka hän viisaasti rekisteröi äitinsä Vappu Salmen nimiin.
Tellervolla oli hyvät tulot ja loistava maku. Hän ei suostunut elämään spartalaisissa oloissa. Hän tarvitsi mukavuutta. Heti ensimmäisten avioliittokuukausien aikana hän sisusti koko asunnon omilla säästöillään.
Hän tilasi huonekaluja ja laadukkaan keittiökaluston, valitsi kunnolliset kodinkoneet, maksoi kalliin parketin asennuksesta, osti kattokruunut ja ompeleutti mittatilaustyönä raskaat verhot, jotka sopivat täydellisesti sisustukseen.
Sitten Tellervolle tuli harrastus: antiikki. Koko avioliiton ajan hän hiljalleen hankki kauniita esineitä. Jorma vain hymähti alentuvasti: ”Sinun rahasi, sinun pölynkerääjäsi, leiki. En minä museotavaraa tarvitse.”
Hän pyysi kuitenkin äitiään tulemaan viikonloppuna, kun Tellervo pakkaisi tavaroita.
”Äiti, me eroamme. Kaikki sujuu sivistyneesti. Mutta katso silti, ettei Tellervo vie mitään ylimääräistä minun kodistani.”
”Tietysti, Jorma. Olen aina sinun puolellasi”, Vappu lupasi.
Mutta kohtalo ironisoi. Lauantaiaamuna, kun anoppi oli lähdössä poikansa luo, hänen verenpaineensa nousi äkillisesti. Ambulanssi kävi, ja lääkärit määräsivät tiukan vuodelevon. Valvoja oli siis pelistä poissa.
Jorma pakkasi sillä välin nahkaiseen matkalaukkuun tavaroitaan ja jakoi samalla viimeisiä ohjeita vaimolleen.
”Kuule, Tellervo”, Jorma pysähtyi keskelle eteistä ja katseli valtakuntaansa. ”Ota vaatteet, kosmetiikka ja vaasit. Mutta ei mitään vandalismia.”
Tellervo nojasi ovenkarmiin ja risti kädet: ”Mitä tarkoitat vandalismilla?”
”Älä koske sisäänrakennettuihin kodinkoneisiin. Ne on asennettu tähän keittiöön, joten ne kuuluvat nyt asuntooni. Uuni, astianpesukone – kaikki pysyy paikallaan, olen tottunut. Ja se antiikkinen lipasto makuuhuoneessa jää myös.”
”Lipasto?” Tellervo kohotti kulmaansa. ”Sinä kutsuit sitä polttopuiksi.”
”Kyllikki tykkää siitä”, Jorma sanoi. ”Hän on muutenkin innoissaan tästä sisustuksesta. Sanoo, että minulla on erinomainen maku. Älä siis pilaa ilmettä.”
Kyllikki todella oli innoissaan. Kolmekymppinen kauneushoitolan vastaanottovirkailija uskoi vilpittömästi löytäneensä onnenpotin. Jorma vaikutti varakkaalta ja tyylitietoiselta mieheltä. Somekuvissa hän poseerasi välillä syvässä nahkatuolissa, välillä kalliiden taulujen edessä tai nojaten siihen kaiverrettuun antiikkilippaaseen. Kyllikki oli aivan varma, että muuttaa upeaan kotiin varakkaan miehen luo, joka turvaisi hänen leivän.
”Kuten sanot, Jorma”, Tellervon huulille nousi hädin tuskin havaittava, kylmä hymy. ”Otan vain omat tavarani.”
”Järkevää. Hyvä, ettei tule riitaa. Olen aina tiennyt, että olet fiksu etkä lähde minun voimaani vastaan. Avaimia ei tarvitse jättää, vaihdan lukot maanantaina.” Hän nosti laukun ja käveli ulos ovesta odottaen paluutaan voittajana uuden naisen kanssa.
Kun Jorma oli jo Kyllikin kanssa Saimaan rannalla sijaitsevassa kylpylähotellihuoneessa, hän sai viestin äidiltä.
”Jorma, en saanut sinua kiinni. Verenpaine nousi, ambulanssi kävi, en pysty tulemaan valvomaan Tellervoa.”
Jorma kirosi. Loman peruminen uuden naisen kanssa ei ollut vaihtoehto. ”Ei kai Tellervo mitään vie. Hän ei ole sellainen”, hän ajatteli ja vastasi äidille lyhyesti: ”Pidä itsestäsi huolta.”
Sillä välin Tellervo soitti heti Jorman lähdettyä numeroon, jonka oli varannut jo edellisenä iltana.
”Hei, Tellervo täällä, soitin aiemmin. Osoite on sama. Odotan teitä tunnin kuluttua. Tarvitsen isoimman autonne. Kyllä, työkalujen kanssa. Purettavaa tulee olemaan paljon.”
Sen jälkeen nainen vahvisti varaston vuokrauksen henkilökohtaisille tavaroilleen. Kahdessa päivässä hyvää ja tyhjää vuokra-asuntoa ei ehtisi löytää, joten Tellervo päätti asua ensin äitinsä luona, kunnes sopiva kämppä löytyisi.
Keskipäivään mennessä asuntoon saapui kuusi tanakkaa miestä työhaalareissa. Mukana oli ammattisähköasentaja ja kalusteiden purkamiseen erikoistunut mies.
”Mistä aloitamme, emäntä?” työnjohtaja kysyi asiantuntevasti ja katseli työn määrää.
”Aloitamme ihan kaikesta”, Tellervo vastasi rauhallisesti. ”Keittiön kaapinovet irti. Keittotaso, uuni, liesituuletin, mikro ja astianpesukone ulos. Sitten muut huonekalut ja makuuhuoneen kalustus. Antiikki pakataan kolminkertaiseen kuplamuoviin; tarkistan itse joka kulman.”
Työ lähti käyntiin. Asunnossa surisivat ruuvinvääntimet ja rapisi pakkausteippi. Tämä ei ollut minkään loukatun vaimon hysteerinen tavaroiden keräily, vaan tarkka, kylmäpäinen logistinen operaatio. Tellervo johti prosessia kuin kenraali.
Ikkunoista katosivat raskaat samettiverhot, seinistä taulut. Sähköasentaja irrotti kalliit kattokruunut ja seinävalaisimet jättäen tilalle tavalliset lampunpolttimet.
Kallis parketti narahti muuttomiesten saappaiden alla, kun he kantoivat ulos nahkasohvan, vaatekaapin, kaiverretun lipaston ja kodinkoneet. Asunto menetti nopeasti loistonsa ja muuttui samaksi kaikuvaksi, autioksi betonilaatikoksi, jollainen se oli viisitoista vuotta sitten.
Lauantai-iltana valtava pakettiauto oli täyteen ahdettu. Työnjohtaja pyyhki hikeä otsaltaan ja nousi viimeisen kerran asuntoon. Tellervo seisoi keskellä tyhjää, tyhjennettyä keittiötä.
”Emäntä”, mies sanoi hengästyneenä. ”Ongelma. Pakettiautoon ei mahdu enää edes tulitikkulaatikko. Ovet menevät hädin tuskin kiinni. Pöytä ja jakkara jäivät. Pitääkö hakea toinen auto?”
Tellervo katsoi tukevaa puista pöytää ja yksinäistä jakkaraa.
”Ei tarvitse”, hän virnisti. ”Ne jäävät. Jäähyväislahja vastaparille. Heidän on istuttava jossakin, kun rakentavat valoisaa tulevaisuutta.”
Hän silmäili vielä paljaita seiniä, joista roikkui johtoja, ja astui ulos sulkien oven.
Maanantaiaamu oli aurinkoinen. Jorma pysäköi auton talon eteen, avasi Kyllikille oven ja auttoi nostamaan matkalaukut. Nainen valmistautui astumaan upean asunnon kynnyksen yli uuden emännän asemassa.
”Tässä sitä ollaan, kulta”, Jorma sanoi juhlallisesti ja käänsi avainta lukossa.
Hän avasi oven ja päästi Kyllikin edellään.
Nainen otti kaksi askelta eteiseen. Klik-klik. Korot kaikuivat korviavihlovasti tyhjässä asunnossa.
Kyllikki pysähtyi. Jorma, joka tuli perässä, törmäsi häneen ja nosti ärsyyntyneenä katseensa. Sanat jäivät häneltä kurkkuun.
Heidän edessään avautui täysin tyhjä asunto. Olohuoneessa ei ollut huonekaluja, ei televisiota, ei tauluja eikä verhoja. Kristallikruunun tilalla roikkui surkeasti paljas hehkulamppu. Makuuhuoneesta ammotti tyhjyys – ei sänkyä, ei antiikkilippasta, josta Kyllikki piti.
Jorma ryntäsi järkyttyneenä keittiöön. Siellä, missä perjantaina oli vielä kallis keittiökalusto kodinkoneineen, näkyi nyt vesiputkien liitoksia ja mustia pistorasioita.
Keskellä tätä soivaa tyhjyyttä seisoi vain yksi pöytä ja yksi jakkara. Pöydällä kiilsivät Tellervon avaimet.
”Jorma…” Kyllikin ääni petti ja muuttui ohueksi piipitykseksi. Hän kääntyi hitaasti kohti miestä. Hänen kasvojaan väänsi irvistys, jossa sekoittuivat hämmennys ja kasvava raivo. ”Mitä tämä on? Missä on kaikki?! Missä huonekalut? Missä laitteet?”
”Tellervo…” mies änkytti aivan ymmällään ja katseli lattiasta tyhjiin seiniin.
”Sinä sanoit, että asunto on kalustettu! Sanoit, että elämme mukavasti! Aiommeko nukkua vuorotellen sillä jakkaralla? Tilaa nyt heti uudet huonekalut!”
Jorma nieli. Hän tiesi hyvin, ettei hänellä ollut rahaa uusiin huonekaluihin, saati samantasoisiin. Kaikki säästöt olivat kiinni autossa, joka oli äidin nimissä, ja seuraavaan palkkapäivään oli kaksi viikkoa. Jos hän kalustaisi kolmion edes halvoilla kaapeilla ja sängyillä, hänen olisi otettava iso laina. Tänä yönä he nukkuisivat joko lattialla siinä asunnossa tai ajaisivat Kyllikin pieneen vuokrayksiöön.
Nojaten seinään Jorma muisti Tellervon viimeiset sanat: ”Otan vain omat tavarani.” Entinen vaimo oli pitänyt sanansa: hän ei koskenut Jorman seiniin. Hän otti mukaansa vain sen, mikä oli hänen…
Tiedättekö, minua ovat aina vilpittömästi naurattaneet ne pahviset kärsimykset halvoista melodraamoista. ”Voi, hän toi toisen!” Minä pakkaan laukun, kohotan ylpeänä pääni, pyyhkäisen kyyneleen ja lähden auringonlaskuun jättäen heille kaiken hikirahalla hankitun.
Miksi ihmeessä aikuisen, menestyneen naisen pitäisi toimia jonkun toisen onnen sponsorina? Ylpeys ei ole sitä, että lähtee yhdellä matkalaukulla ja lahjoittaa exälleen oman mukavuutensa. Ylpeys on sitä, että ottaa omansa, omilla rahoillaan hankkimansa, ja jättää hävyttömän miehen tarkalleen sen kanssa, minkä hän on ansainnut. Jorma niin kovasti kerskui ”avioliittoa edeltävillä neliöillään”? Ole hyvä. Tellervo palautti hänen betonilaatikkonsa alkuperäisessä kunnossa. Nauttikaa, kaverit.
