Rakas päiväkirja,
Vasta nyt pystyn istumaan alas ja kirjoittamaan tämän. Leipomo on pyörinyt tänään ensimmäisen kokonaisen päivän, ja kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin toivoa. Silti mielessäni on vielä se hetki, kun olin vähällä menettää Ainon ja koko unelmamme.
Se alkoi viikko sitten, kun Aino tuli kesken työpäivän kotiin hakemaan passia. Meillä oli notaarin kanssa sovittuna viimeinen maksu perheleipomon franchisingista. Olimme säästäneet siihen kolme vuotta ja kieltäneet itseltämme kaikenlaista, jokainen euro oli laskettu. Ilman passia Aino ei olisi päässyt mukaan papereihin, ja koko kauppa olisi kaatunut.
Mutta kun Aino astui eteiseen, hän kuuli ääniä keittiöstä. En tiennyt, että hän oli siinä. Olin sopinut tapaavani ex-vaimoni Louhen, joka oli ilmestynyt paikalle vaatimaan rahaa. Louhi oli saanut tietää leipomohankkeesta ja väitti, että hänellä on oikeus osuuteen asunnosta, jonka olin ostanut ennen kuin tapasin Ainon. Se oli täyttä roskaa, mutta Louhi osasi uhkailla.
Hän huusi, että minun pitää ottaa kamani ja häipyä ennen kuin Aino tulee takaisin. Minä yritin puhua hänet ympäri, sanoin että tarvitsen aikaa. Louhi vastasi, että jos en maksa saman tien, hän kertoo kaiken itse. Hän sanoi olevansa väsynyt lymyämään nurkissa ja vaati itselleen sitä, mikä hänen mielestään kuului hänelle.
Aino seisoi eteisessä kaikki kuullen. Hän ei ehtinyt riisua kenkiä, eikä saanut sanaakaan suustaan. Myöhemmin hän kertoi, että hänen jalkansa olivat olleet kuin puuta ja ilma tuntui loppuvan. Hän nappasi passin lipaston päältä, hiipi ovelle ja painui alas portaita. Hän ei jäänyt rittelemään, koska tiesi että jos hän olisi avannut keittiön oven, kaikki olisi räjähtänyt.
Aino meni suoraan sisarensa Tellervon luo. Tellervo kuunteli, löi kämmenen pöytään ja sanoi: ”Mikä petturi!” Hän oli valmis repimään minut kappaleiksi. Kyllikki, heidän yhteinen ystävänsä pankista, ehdotti että Ainon pitää selvittää rahat ja varautua kaikkeen. Kyllikki tunsi lakiasiat, ja Tellervo lupasi soittaa kaverilleen, jonka mies on perheoikeuteen perehtynyt asianajaja.
Juuri kun he suunnittelivat seuraavaa siirtoa, puhelimeni soi. Kysyin Ainolta, missä hän on. Sanoin, että notaari odottaa meitä puolen tunnin päästä. Aino vastasi rauhallisesti, että passi on taskussa ja hän on tulossa. Tapasimme notaarin edessä. Toin mukanani krysanteemeja, joita hän tavallisesti rakasti. Aino hymyili, mutta katse oli jääkylmä. Allekirjoitimme paperit, ja kauppa tuli tehdyksi. Olisin halunnut halata häntä, mutta hän piti huolen välimatkasta.
Illalla sanoin lähteväni autokorjaamolle, mutta todellisuudessa vein Louhen tapaamiseen tarvittavat paperit autotallista. Kun olin poissa, Aino lähti autotallille. Hänen tekosyynsä oli, että hänen piti hakea siskon talvirenkaat. Sieltä hän löysi vanhan kannettavani, ja viestikeskustelu oli jäänyt auki. Aino luki Louhen viestit kahdesti, eikä voinut uskoa silmiään. Louhi ei ollut rakastajatar, vaan kiristäjä. Hän vaati viittäkymmentä tuhatta euroa, tai hän haastaisi minut oikeuteen asunnosta. Viesteissä minä pyysin lisäaikaa ja lupasin alkaa maksaa takaisin sitten, kun leipomo pyörii. Louhi vastasi, että aika on ohi ja että hän menee mieluummin Ainon työpaikalle pitämään meteliä.
Kaksi päivää myöhemmin Aino soitti Louhelle ja pyysi tapaamista pieneen kahvilaan kaupungin laidalle. Louhi luuli pääsevänsä kiinni rahoista, mutta Aino löi pöydälle mapin, jossa oli tulostetut viestit, avioehto ja lainhuutotodistus. ”Tämä asunto on ostettu ennen avioliittoani Eeron kanssa”, hän sanoi. ”Sinä et ole siinä edes ollut kirjoilla. Sinulla ei ole mitään saatavaa. Jos otat meihin vielä yhteyttä tai tulet lähelle leipomoamme, vien tämän syyttäjälle.”
Louhi yritti vielä ärhennellä, mutta kun hän näki, ettei Aino säikähtänyt, hän nappasi laukkunsa ja häipyi. Aino tuli kotiin ja laittoi ruokaa. Kun palasin töistä, hän istutti minut pöydän ääreen. ”Tiedän kaiken”, hän sanoi. ”Kuulin sinun ja Louhen keskustelun jo silloin. Luulin aluksi, että sinulla on toinen nainen, mutta sitten selvisi totuus. Selvitin asian asianajajan kanssa, ja Louhi ei enää tule meitä häiritsemään.”
Istuin hiljaa, ja jokin puristi rintaani. Sanoin, että olin idiootti, en halunnut huolestuttaa häntä. Aino hymyili ja vastasi: ”Me ollaan perhe. Asiat ratkaistaan yhdessä.”
Leipomo aukesi pari viikkoa myöhemmin. Aino seisoi kassan takana, minä asettelin leipiä vitriiniin. Tellervo ja Kyllikki auttoivat ensimmäisten asiakkaiden kanssa. Koko päivä meni kuin siivillä, ja iltaan mennessä kaikki oli myyty. Kun laskimme kassan, Aino rypisti paperia, laski uudelleen ja virnisti: ”Päästiin plussalle. Vuokraan riittää ja vähän jää ylikin. Kutsutaan Tellervo illalliselle.”
Kun nyt ajattelen tätä, olen kiitollinen siitä, ettei kaikki päättynyt siihen, mihin olisi voinut päättyä. Opin, ettei aikuisella miehellä ole varaa kuvitella ratkaisevansa kaiken yksin. Vaieta voi tuntua suojelemiselta, mutta todellisuudessa se rakentaa seinän sinne, missä ennen oli ovi. Onni on siinä, että Aino ei jäänyt seinän taakse huutamaan, vaan mursi sen itse.
