Puhelin alkaa soida puoli seitsemältä aamulla, kun Aino seisoo vielä eteisessä toinen kenkä kädessä. Näytöllä lukee ”Sinikka”. Aino ei vastaa, ennen kuin on saanut toisen kengän jalkaan. Sitten hän vastaa ja nostaa puhelimen olkapäälleen.
— Aino, mä tarviin nyt tuhat euroa. Ville lähtee sille kielileirille, ja sitten on se matikanvalmentaja, kyllä sä tiedät mitä nykyään maksaa.
Ei tervehdystä, ei ”mitä kuuluu”. Suoraan tuhat euroa ja Ville.
— Huomenta, sanoo Aino.
— No huomenta, huomenta. Siirrätkö sä tänään? Paikka leirillä menee kohta muille.
***
Ville tuotiin hänelle talvella, kun poika oli kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Sinikka seisoi ovella kassi olalla ja rattailla, joissa siskonpoika nukkui. Sinikka puhui nopeasti, kuin pelkäsi että hänet keskeytetään.
— Aino, no kahdeksi kuukaudeksi vain. Mulla on nyt ihan mahdotonta. Juha lähti, rahaa ei ole, pitää etsiä töitä, ja minne mä sen kanssa menen. Äiti sanoi että sä oot vapaa, sulla on helpompaa.
Vapaa. Se sana oli tarttunut Ainoon kuin tarralappu, jota ei irti saa. Kolmekymmentäyksi vuotta, oma yksiö Kontulassa, kirjanpitäjä rakennusalan firmassa, ei aviomiestä, ei lapsia. Siis vapaa. Siis helpompaa.
— Sinikka, mulla on töitä. Mä lähden kuudelta, tulen kahdeksalta.
— No päiväkoti on! Mä laitan sulle rahaa aina kun saan töitä. No Aino. No kultaseni.
Äiti soitti samana iltana.
— Aiotko sä heittää oman siskosi lapsen kanssa kadulle? Sillä mies karkasi, se on ihan sekaisin. Sä oot yksin kuin sormi, kyllä se sulle käy. Ei ole Jumala omia antanut – auta edes siskonpoikaa.
Ei ole antanut omia. Se oli myös sanottu. Ohimennen, kuin säästä.
Aino otti Villen pariksi kuukaudeksi.
Pari kuukautta venyi niin pitkiksi, että Aino lakkasi laskemasta. Ensin Sinikka ”etsi töitä”. Sitten löysi, mutta ”ei sopinut pomon kanssa”. Sitten lähti Naantaliin ”tuulettumaan, mä kun olin ihan sekaisin”. Naantalista tuli kuvia – Sinikka veneessä, Sinikka jonkun ruskettuneen miehen kanssa, Sinikka ravintolassa. Rahaa ei tullut.
Ville meni päiväkotiin Ainon kotipihan lähelle. Aino heräsi viideltä, että ehtisi laittaa pojan, viedä hänet ja itse töihin. Ville sairasti usein, niin kuin kaikki päiväkotilapset, ja silloin Aino otti palkatonta vapaata tai istui yötä myöten raporttien kanssa, että voisi olla päivällä hänen kanssaan. Osti hänelle sängyn, sitten levitti sohvan, kun sänky kävi pieneksi. Kengät, takit, pipot – kaikki tuli ostettua jotenkin itsestään, laskematta, eihän lapsi voi kulkea rytysissä.
Sinikka ilmestyi kerran pari-kolmessa kuukaudessa. Toi lelun, halaili Villeä, itki että ”miten mä oon sua ikävöiny, kultaseni”, ja parin tunnin päästä lähti – sillä oli ”juttuja”, ”tapaaminen”, ”uusi tyyppi, et usko millainen”.
— Voisit nyt edes vaipparahaa jättää, sanoi Aino kerran.
— Aino, mulla on nyt ihan tosi tiukkaa. Kun saan töitä, mä maksan kaiken takaisin, euron eurosta.
Ville kutsui Ainoa ”äiti Aino”. Itse, kukaan ei opettanut. Aino oikaisi aluksi, sanoi että ”mä oon täti”, mutta Ville ei ymmärtänyt, ja Aino lopetti oikomisen.
Ville nukahti hänen olkapäälleen, kun hän luki Muumipeikkoa. Ville osasi kaikki kirjaimet nelivuotiaana, koska Aino latasi niitä jääkaapin oveen magneeteilla. Ville itki kun Aino lähti töihin, ja seisoi ovella vastassa kun hän tuli.
Viisi vuotta.
Sinikka haki Villen kesällä, ennen koulua.
Tuli takaisin jo toisena – pyylevämpänä, hyvässä takissa, uuden miehensä Antin kanssa, joka odotti autossa.
— Nyt mä oon valmis, Aino. Antti tienaa, asunto löytyi, mä vien Villen kunnon kouluun, siellä on hyvä lukio lähellä. Kiitos, sä kyllä pelastit mut.
— Sinikka, se on seitsemän. Se on asunut täällä koko elämänsä.
— No se on mun poikani. Miten sä nyt noin sanot. Lapsen kuuluu olla äidin luona.
Ville ei halunnut lähteä. Hän tarttui Ainon takkiin, itki niin että naapurit kurkkivat. Sinikka repi hänen sormiaan ärtyneenä.
— Ville, lopeta tuo häpeäminen. Mennään äidin luo, siellä on kivaa, sulla on oma huone.
Aino istui eteisen lattialla, kun he laskeutuivat. Hän kuuli kun Ville itki rappukäytävässä. Sitten ulko-ovi läimähti, ja tuli hiljaista.
Aino keräsi magneetit jääkaapin ovesta kenkälaatikkoon ja vei ne kaappiin, ylimmälle hyllylle.
Kolmesta vuoteen Sinikka ei soittanut juuri lainkaan. Jouluna tuli virallinen ”hyvää joulua”, Ainon syntymäpäivänä joskus muisti, joskus ei. Villeä hän ei tuonut. ”Aino, eihän se sovi, pitkä matka sinne asti, se on niin kiireinen, sillä on harrastukset.”
Aino kävi itse. Toi lahjoja, kävi Villen kanssa puistossa heidän kotinsa lähellä viikonloppuisin, kun Sinikka antoi luvan. Ville kasvoi, ujosteli halaamista ulkona, mutta puistossa, kun kukaan ei nähnyt, hän tarttui silti Ainon käteen.
Sitten ne tapaamiset loppuivat. Sinikka ”meni mökille Antin kanssa”, ”Ville on valmentajalla”, tai ei vain vastannut puhelimeen.
Ja sitten – puoli seitsemän aamulla. Tuhat euroa.
— Sinikka, odota. Mitkä tuhat euroa?
— Mä just sanoin. Leiri, valmentaja, ja vielä housut kun se on kasvanut. Mulla on nyt tiukkaa, Antti pyörittää firmaa, kaikki rahat on kiertäny. Mutta sä rakastat sitä. Sä kasvatit sen. Ei se oo sulle vaikeaa.
Sen ”sä kasvatit sen” Aino kuulee ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Aikaisemmin oli – ”se on mun poikani”, ”lapsen kuuluu äidin luo”. Mutta nyt, kun rahaa tarvitaan – kasvatit.
— Entä Antti? Sä sanoit että se tienaa.
— Mä selitän sulle – sillä on nyt kaikki firmassa. Ja muuten, mitä Antti tähän kuuluu, se ei oo sen lapsi. Juhan. Tai siis mun.
— Entä Juha? Se on Villen isä. Pyydä elatusmaksuja.
Linjaan tulee raskas, kärsivä huokaus.
— Aino, viisailetko sä? En oo nähny Juhaa sataan vuoteen, mistä mä sen löydän. Mä pyydän suhun, ihmiseltä ihmiselle. Omaa siskoa. Sulle tulee palkka, sulla on ura, sä asut yksin, kaikki menee suhun itseesi. Mä oon äiti, mulla on lapsi.
— Sulla on ollut se lapsi kymmenen vuotta. Ville ei syntynyt eilen.
— No mitä sitten? Lapset maksaa koko ajan! Sä et tiedä, koska sulla ei oo omia!
Siinä se. Aino ei edes ylläty. Hän tietää että sen täytyy tulla, odottaa sitä, ja silti tuntuu kuin olisi saanut kiehuvan kupposen päin naamaa.
— Ei oo omia, toistaa Aino. – Siksi mä kasvatin sun lasta viisi vuotta.
— Taas sä siitä! Sata vuotta sitten! Miks sä jankkaat – kasvatit, kasvatit. Pakotinko mä sut? Sä itse otit!
Aino myöhästyy sinä aamuna töistä. Istuu eteisen jakkaralla kengät jalassa, takki päällä, ja laskee.
Hän ei ole koskaan laskenut. Ei ole halunnut. Ottaa nyt lapun, johon on kirjoitettu terveyskeskuslääkärin resepti, kääntää sen ja alkaa kirjoittaa taakse.
Päiväkoti – Aino maksoi sen itse, alennusta ei ollut, eihän vieras lapsi ollut hänen nimissään. Se yksi. Vaatteet, kengät – joka kausi. Se kaksi. Lelut, kirjat, kerhot. Lääkkeet – Ville oli keuhkokuumeessa kuusivuotiaana, Aino otti palkatonta. Hampaat – vei yksityiselle, koska jonotusaika terveyskeskukseen oli kuukausi. Sänky, sohva, petivaatteet, lastenastiat.
Kun hän laskee, viidestä vuodesta kertyy enemmän kuin hän olisi tarvinnut elääkseen kokonaisen vuoden palkalla.
Sinikka ei ole antanut euroakaan. Ei kertaakaan. Ei vaippoihin, ei takkiin, ei lääkkeisiin.
Ja nyt pyytää tuhatta euroa. Tänään. Ettei leiripaikka menisi.
Aino taittaa lapun neljään ja panee laukkuun.
Illalla Sinikka soittaa uudelleen. Nyt rauhallisemmin, kaukaa lähestyen.
— Aino, mietitkö sä? Enhän mä tuhatta vaadi. Vaikka seitsemänsataa. Vaikka viisisataa, pelkkään leiriin.
— En mä anna, Sinikka.
Tauko.
— Miten niin et anna?
— Ihan niin. En anna tuhatta enkä viittäsataa. Sä oot sen äiti. Sä hait sen silloin kun se sopi sulle. Nyt elätä se itse.
— Aino! – ääni nousee. – Miten sä voit! Sehän on Ville! Sä kannoit sitä sylissä!
— Kannoin. Viisi vuotta. Ilmaiseksi. Sä ajat sillä välin Naantalissa veneellä. Mä pyysin sua jättämään vaipparahaa – muistatko mitä vastasit? ”Kun saan töitä, mä maksan takaisin.” Missä mun rahat on, Sinikka? Euron eurosta, sä lupasit.
— Lisääks sä vanhoja? Mulla ei ollut silloin aikaa! Mun elämä romahti!
— Eikö mun elämä romahtanut? Mä nousin viideltä. Mä tein raportit öisin, että voisin olla päivällä sen kanssa. Mä en mennyt kolmeen vuoteen naimisiin, koska mikä mies ottaisi naisen, jolla on vieras lapsi, jota ei voi edes adoptoida, kun sen äiti elää ja voi hyvin.
Linjaan alkaa itku. Oikea tai ei – Aino on lakannut erottamasta.
— Mä luulin et sä rakastat sitä, sanoo Sinikka ohuesti.
— Rakastan. Siksi en anna sulle rahaa. Koska ne ei mene leiriin. Mä tunnen sun leirit. Etsi Juha, hae elatusmaksut – se on laillista, se on oikein. Tai pyydä Anttia, kun kerran oot naimisissa. Mutta mä en oo pankkiautomaatti, joka aukeaa kun sulla on ”kaikki kiertänyt”.
Äiti soittaa kahden päivän päästä. Aino tietää että se soittaa.
— Aino, mitä mä kuulen. Sä kieltäydyit siskoltasi?
— Huomenta, äiti.
— Ei mitään huomenta. Sinikka itkee, lapsi jää ilman leiriä, ja sä, oma täti, kieltäydyit! Miten ei hävetä!
— Äiti. Mä kasvatin Villeä viisi vuotta. Missä Sinikka oli?
— Sillä oli raskas kausi! Miksi sä tuomitset kuin syyttäjä! Omaa verta, sä oot kuin vieras.
— Omaa verta. Ja kun mulle oli liian myöhäistä synnyttää, ja mä istuin oman elämäni sijaan vieraan lapsen kanssa – minkä verta se oli?
Äiti takertuu hetkeksi.
— No sä itse suostuit. Ei kukaan sut pakottanut.
— Suostuin. Koska sä sanoit: ”Ei ole Jumala omia antanut, auta edes siskonpoikaa.” Muistatko? Auta. Mä autoin. Viisi vuotta. Nyt Sinikka vaatii lisää, ja mä oon taas se paha.
— Se ei vaadi, se pyytää!
— Se vaatii, äiti. Se sanoo ”sun pitää” ja ”sulla ei ole omia”. Se ei ole pyyntö.
— Sanon sulle nyt suoraan, Aino, – äiti hiljentää äänensä, ja Aino tietää että seuraa tuomio. – Jos et anna rahaa, voit olla tulematta joulupöytään. Kerran olet perheelle vieras.
— Hyvä, sanoo Aino. – En tule.
Hän panee luurin ensimmäisenä. Ennen hän aina odotti, että äiti saa sanotuksi.
Sinikka ottaa viimeisen valttinsa viikon päästä. Lähettää pitkän viestin, puoli ruutua.
Ratkaisu on yksinkertainen: ”Koska sä oot tuollainen, mä kerron kaikille, että oma täti kieltäytyi auttamasta lasta. Että hylkäsit sen, heitit pois elämästäsi kun se ei enää ollut tarpeen. Kato nyt, mitä ihmiset susta ajattelee.”
Aino lukee sitä hellan ääressä. Lukee kahdesti. Kirjoittaa sitten vastauksen hitaasti, joka sanaa valiten.
”Kerro. Mä näytän kuitit. Mulle säilyi – päiväkodista, lääkäreistä, kaikesta. Viisi vuotta. Ja mä kerron, miten sä et voinut jättää rahaa vaippoihin, kun ajeltu veneellä Naantalissa. Ja miten hait Villen, kun se sopi sinulle, ja sitten kolme vuotta et päästänyt mua lähelle. Katsotaan, Sinikka, ketä ihmiset tuomitsee.”
Kuitteja hänellä ei tietenkään ole kaikkia. Osa säilyi – yksityisklinikan laskut, päiväkodin sopimus. Mutta Sinikka ei sitä tiedä. Sinikka vaikenee. Lopullisesti.
Kevät menee, kesä alkaa. Äidin kuusikymmentäviisivuotissyntymäpäiville Ainoa ei kutsuta. Hän saa tietää, kun serkku julkaisee kuvia pöydästä: kaikki ovat siellä, myös Sinikka, myös Ville uudessa paidassa, äiti pöydän päässä. Ilman Ainoa.
Aino katsoo Villeä siinä kuvassa. Poika on venynyt, muuttunut honteloksi, niin kuin kaikki teinit, mutta silmät ovat samat – Aino olisi tunnistanut ne tuhannesta. Samat silmät, jotka katsoivat ylös hänen syliinsä, kun hän luki Muumipeikkoa.
Puhelu tulee kesäkuussa, myöhään illalla, tuntemattomasta numerosta.
— Äiti Aino? – ääni murtuu, pomppii matalalta korkealle. – Se oon mä, Ville. Mä soitan kaverin puhelimesta. Äiti ei anna soittaa sulle, se sanoo että sä hylkäsit meidät.
Aino lysähtää jakkaralle.
— Ville. Mä en hylännyt sua. Kuuletko? En koskaan.
— Mä tiedän, sanoo hän hiljaa. – Mä muistan, miten sä panit kirjaimet jääkaappiin. Mä muistan kaiken. Mutta äiti sanoo toisin.
He puhuvat kymmenen minuuttia. Koulusta, siitä että hän on nyt kiinnostunut robotiikasta ja juottaa jotain. Aino kuuntelee ja pelkää hengittää, ettei säikäyttäisi pois. Lopussa hän sanoo:
— Mä soitan vielä. Mutta älä kerro äidille, okei? Se ottaa puhelimen pois.
— En kerro, lupaa Aino. – Soita, kultaseni. Silloin kun haluat.
Linja katkeaa.
Ville soittaa vielä kahdesti. Sitten lakkaa – joko kaverin puhelin loppuu tai Sinikka saa tietää. Aino ei tiedä. Se numero, josta Ville soitti, ei enää vastaa.
Aino ottaa kaapin ylimmältä hyllyltä kenkälaatikon. Avaa. Magneetit – sininen V, punainen I, keltainen L, vihreä L, oranssi E. Kaikki kirjaimet, joilla Ville oppi lukemaan hänen olkapäällään.
Aino laittaa ne jääkaapin oveen. Yksi kerrallaan, niin kuin ennenkin. ”V”, ”I”, ”L”, ”L”, ”E”. Seisoo, katsoo. Ottaa sitten puhelimen, etsii viimeisen numeron, josta Ville soitti, ja tallentaa sen. Nimeksi laittaa ”Ville”. Ja panee puhelimen pöydälle näyttö ylöspäin, nähdäkseen, jos se syttyy.
