Väinö Lassila seisoo keskellä avaraa, pehmeään valoon kylpevää olohuonetta ja katsoo vaimoaan alentuvasti. Hänestä tuntuu kuin hän olisi juuri voittanut lotossa. Viisikymppinen mies ajattelee olevansa nyt elämänsä huipulla, ja hänen yksityiselämäänsä odottavat suuret muutokset vain vahvistavat hänen voittajan elkeitään.
— Ei draamoja, Marjatta, Väinö sanoo samettisella, hieman alentuvalla äänellä ja nappaa takkinsa kiinni. Olemme aikuisia ihmisiä. Tapasin toisen naisen. Ehkä arvasitkin, en tiedä. Hän on kolmekymppinen, ja meillä on aidot tunteet. En halua pelata kaksoispeliä, joten sanon suoraan: eroamme, emmekä asu tästä päivästä lähtien yhdessä.
45-vuotias Marjatta istuu nahkanojatuolissa. Näyttävänä ja itsevarmana hän ei vääntele käsiään, ei hae valeriaanatipatipulloaan eikä ryhdy selvittelemään suhdetta.
Marjatta ottaa hiljaa kulauksen kahvia posliinikupista ja odottaa jatkoa. Hänen rauhallisuutensa hämmentää Väinöä, mutta mies kokoaa itsensä nopeasti.
— Asunto on, kuten muistat, minun. Ennen avioliittoa hankittu, hän sanoo ja painottaa viimeistä sanaa kuin vasaroisi naulaa. En ole mikään peto, ettenkö voisi antaa sinun yöpyä vielä täällä. Annan sinulle kaksi päivää aikaa pakata. Viikonloppu on kokonaan sinun. Lähden Sointu Lehdon kanssa maalle, etten ole häiritsemässä pakkaamista. Maanantaiaamuna me tulemme tänne. Sointu ei tarvitse sinun kyyneleitäsi, kohtauksiasi eikä vierasta energiaa tässä kodissa. Toivottavasti ehdit vapauttaa tilat.
— Maanantaihin? Marjatta kysyy tasaisella äänellä. Aivan hyvin. Kaksi päivää riittää.
Väinö nyökkää tyytyväisenä. Hänestä tuntuu hyvältä, että avioero sujuu sivistyneesti. Hän on aina pitänyt itseään anteliaana miehenä.
Väinön anteliaisuus loppuu kuitenkin aina siihen, missä hänen henkilökohtaiset rahansa alkavat. Koko viidentoista avioliittovuoden ajan hän on muistuttanut Marjattaa siitä, että tämä tuli ”hänen alueelleen”.
Mutta tämä ”alue” oli viisitoista vuotta sitten lohduton betonikuutio, jossa oli kolme huonetta, ei juuri lainkaan huonekaluja eikä häivähdystäkään kodikkuudesta. Väinö julisti silloin ylpeänä, että pääasia on neliöt ja että voi nukkua vaikka patjalla. Hän oli sairaalloisen kitsas kaikessa, mikä liittyi kotiin. Kaikki henkilökohtaiset rahansa hän säästi kalliisiin autoihin, jotka hän viisaasti rekisteröi äitinsä Tellervo Lassilan nimiin.
Marjatta, jolla oli hyvät tulot ja loistava maku, ei suostunut asumaan askeettisissa oloissa. Hän tarvitsi mukavuutta. Heti ensimmäisinä avioliittokuukausina hän kalusti koko asunnon alusta loppuun omilla säästöillään.
Hän tilasi huonekalut huoneisiin ja italialaisen keittiön klassiseen tyyliin, joka ei koskaan mene pois muodista. Hän valitsi laadukkaat kodinkoneet, maksoi kalliin parketin asennuksen, osti kattokruunut ja teetätti raskaat verhot mittatilaustyönä.
Sitten Marjatta alkoi harrastaa antiikkia. Koko avioliiton ajan hän hankki hiljalleen tyylikkäitä esineitä. Väinö vain hymähti alentuvasti: ”Sinun rahasi, sinun pölynkerääjäsi. Leiki vain. En minä noita museokappaleita tarvitse.”
Silti hän pyysi äitiään tulemaan viikonloppuna, kun Marjatta pakkaa tavaroitaan.
— Äiti, me eroamme. Kaikki sujuu sivistyneesti. Mutta katso nyt kuitenkin Marjatan perään, ettei hän vie mitään ylimääräistä minun kodistani.
— Totta kai, Väiski. Olen aina sinun puolellasi, Tellervo vastasi.
Mutta kohtalo rakastaa ironiaa tällaisina hetkinä. Lauantaiaamuna, kun anoppi oli lähdössä poikansa luo, hänen verenpaineensa nousi äkisti. Ambulanssi oli pakko kutsua, ja lääkärit määräsivät ehdottomasti vuodelepoa. Valvoja putosi pelistä.
Väinö pakkasi sillä välin nahkalaukkuaan ja antoi vaimolleen viimeisiä ohjeita.
— Eli Marjatta, ota vaatteesi, kosmetiikkasi ja pikkumaljakkosi. Mutta ei mitään vandalisointia.
Marjatta nojaa ovenkarmiin kädet ristissä.
— Mitä tarkoitat vandalisoinnilla?
— Et koske kiinteisiin kodinkoneisiin. Ne on asennettu tätä keittiötä varten, joten ne kuuluvat nyt asuntooni. Uuni, astianpesukone, kaikki pysyy paikoillaan, olen tottunut niihin. Ja jätä myös se antiikkinen lipasto makuuhuoneeseen.
— Lipaston? Marjatta kohottaa kulmaansa. Sinähän sanoit sitä halkopinoksi.
— Sointu pitää siitä. Hän on muutenkin aivan innoissaan sisustuksesta. Sanoo, että minulla on hyvä maku. Joten älä pilaa sisustusta.
Sointu Lehto on todellakin innoissaan. Kolmekymppinen nainen, joka työskentelee kauneussalongin vastaanottovirkailijana, uskoo aidosti voittaneensa lotossa. Väinö vaikuttaa hänestä varakkaalta, tyylikkäältä esteetikolta. Kaikissa somekuvissa Väinö poseeraa syvässä nahkanojatuolissa, kalliiden taulujen edessä tai nojaten siihen samaan kaiverrettuun antiikkilippaaseen. Sointu on aivan varma, että muuttaa ylellisiin kammareihin rikkaan miehen luo, joka takaa hänelle mukavan elämän.
— Kuten sanot, Väinö, Marjatan huulille liukuu kylmä hymy. Minä otan vain omani.
— No niin, hienoa. Ei skandaaleja. Tiesin aina, että olet fiksu etkä lähde minua vastaan. Avaimia ei tarvitse jättää, vaihdan lukot maanantaina.
Hän nostaa matkalaukkunsa ja astuu ovesta ulos odottaen voitokasta paluuta uuden naisen kanssa.
Kun Väinö on päässyt Sointu Lehdon kanssa kylpylähotellin huoneeseen, äidiltä tulee viesti.
— Väiski, en saa sinua kiinni. Verenpaine nousi, ambulanssi kävi. En pääse valvomaan Marjatan pakkaamista.
Väinö kiroaa. Hän ei voi eikä halua perua lomaa uuden rakkaansa kanssa. ”Eihän Marjatta mitään vie. Hän ei ole sellainen”, hän ajattelee ja vastaa äidille tavallisen viestin: ”Pidä huolta itsestäsi.”
Sillä välin Marjatta soittaa heti Väinön lähdettyä numeroon, jonka hän on varannut jo edellisenä iltana.
— Tämä on Marjatta, soitin teille. Kyllä, sama osoite. Odotan teitä tunnin kuluttua. Tarvitsen isoimman auton, mikä teillä on. Kyllä, työkaluineen. Purettavaa on paljon.
Soiton jälkeen Marjatta vahvistaa varastotilan vuokrauksen tavaroilleen. Niiden kahden päivän aikana, jotka hänen ex-miehensä antoi muuttoa varten, ei ole mahdollista löytää hyvää ja tyhjää asuntoa pitkäaikaisvuokralle. Marjatta päättää asua ensimmäiset päivät äitinsä luona, kunnes sopiva kohde löytyy.
Keskipäivään mennessä asuntoon astuu kuusi vantteraa miestä työhaalareissa. Mukana on ammattisähkömies ja huonekalujen purkuun ja kokoamiseen erikoistunut ammattilainen.
— Mistä aloitamme, emäntä? työnjohtaja kysyy ja arvioi työn määrää.
— Aloitamme kaikesta, Marjatta vastaa rauhallisesti. Irrotamme keittiön kaapinovet. Otamme ulos tasoliesin, uunin, liesituulettimen, mikroaaltouunin ja astianpesukoneen. Sitten pehmustetut huonekalut ja makuuhuoneen kalusto. Antiikki pakataan kolminkertaiseen kuplamuoviin, ja minä tarkistan henkilökohtaisesti joka ikisen nurkan.
Työ käy kuumana. Asunnossa surraavat ruuvinvääntimet ja rahisee pakkausnauha. Tämä ei ole loukkaantuneen vaimon hysteeristä pakkaamista vaan selkeä, kylmäpäinen logistinen operaatio. Marjatta johtaa prosessia komentajan elkein.
Raskaat samettiverhot häviävät ikkunoista, taulut otetaan alas seiniltä. Sähkömies irrottaa ja kantaa pois kalliit kattokruunut ja seinävalaisimet, jättäen tilalle tavalliset lampunpolttimet.
Italialainen parketti narahtelee raskaiden saappaiden alla, kun muuttomiehet kantavat ulos nahkasohvan, vaatekaapin, kaiverretun lipaston ja kodinkoneet. Asunto menettää nopeasti loistonsa ja muuttuu samaksi kaiuttavaksi, lohduttomaksi betonilaatikoksi kuin viisitoista vuotta sitten.
Lauantai-iltana valtava pakettiauto on parkissa talon edessä aivan täynnä. Työnjohtaja pyyhkii hikeä otsaltaan ja nousee vielä kerran yläkertaan. Marjatta seisoo keskellä tyhjää, tyhjennettyä keittiötä.
— Emäntä, ongelma. Pakettiautoon ei mahdu enää edes tulitikkurasiaa. Pakkaus on kattoon asti, ovet menevät tuskin kiinni. Meille jäi ruokapöytä ja jakkara. Kutsutaanko niille toinen pakettiauto?
Marjatta katsoo tukevaa puupöytää ja sen vieressä seisovaa yksinäistä jakkaraa.
— Ei tarvitse. Jättäkää ne. Olkoon tämä minun jäähyväislahjani vastaparille. He tarvitsevat jotakin, jonka päälle rakentaa valoisa tulevaisuus.
Hän katsoo vielä kerran paljaita seiniä ja esiin työntyviä johtoja, sulkee oven ja lähtee.
Maanantaiaamu on aurinkoinen. Väinö pysäköi auton talon eteen, auttaa Sointu Lehdon ulos autosta ja nostaa matkalaukut. Sointu valmistautuu astumaan ylellisen asunnon kynnyksen yli uuden emännän asemassa.
— No niin, nyt olemme kotona, kultaseni, Väinö sanoo ja kääntää avainta lukossa.
Hän avaa asunnon oven ja päästää Sointun edeltään.
Sointu ottaa kaksi askelta eteiseen. Klik, klok. Korkojen ääni kaikuu raakana ja korvia viiltävänä tyhjässä asunnossa.
Sointu pysähtyy. Väinö, joka kävelee takana, tönäisee häntä ja kohottaa katseensa närkästyneenä. Sanat jäävät hänen kurkkuunsa.
Heidän edessään aukeaa aivan tyhjä asunto. Olohuoneessa ei ole huonekaluja, televisiota, tauluja eikä verhoja. Ylellisen kristallikruunun sijasta katosta roikkuu paljas hehkulamppu, joka huojuu apeana.
Makuuhuoneesta ammottaa tyhjyys – ei sänkyä, ei antiikkista lipastoa, josta Sointu piti.
Väinö ryntää järkyttyneenä keittiöön. Siellä, missä perjantaina seisoi kallis italialainen keittiö kodinkoneineen, ammottavat nyt vesiputkien liitokset ja mustat pistorasiat.
Keskellä tätä kaikuvaa tyhjyyttä seisoo yksi pöytä ja yksi jakkara. Pöydällä on Marjatan avaimet.
— Väinö… Sointu Lehdon ääni murtuu ja muuttuu ohueksi vingahdukseksi. Hän kääntyy hitaasti Väinön puoleen. Hänen kasvoillaan on ymmärtämättömyyden ja kasvavan raivon irvistys. Mitä tämä on? Missä kaikki on? Missä huonekalut? Missä kodinkoneet?
— Marjatta… hämmästynyt mies saa vaivoin sanottua, kun hän katselee lattiasta paljaisiin seiniin.
— Sanoit, että asuntosi on kalustettu! Sanoit, että meillä olisi mukavaa! Nukummeko me nyt vuorotellen tuolla jakkaralla?! Tilaa sitten uudet huonekalut heti!
Väinö nielaisee. Hän ymmärtää varsin hyvin, ettei hänellä ole rahaa uusiin huonekaluihin eikä varsinkaan samantasoisiin. Kaikki säästöt ovat kiinni autossa, joka on rekisteröity äidin nimiin, ja seuraavaan palkkapäivään on kaksi viikkoa. Jotta hän saisi kolmion kalustetuksi edes halvimmilla kaapeilla ja sängyillä, hänen on otettava iso laina. Tänä yönä hänen ja Sointun on nukuttava joko lattialla tai lähdettävä Sointu Lehdon vuokrayksiöön.
Väinö nojautuu seinään ja muistaa Marjatan sanat viimeisestä keskustelusta: ”Minä otan vain omani.” Entinen vaimo piti sanansa: hän ei koskenut Väinön seiniin. Hän otti vain sen, mikä hänelle kuului.
Tiedättekö, minua ovat aina vilpittömästi naurattaneet halpojen melodraamojen pahviset tuskat. Voi, hän toi toisen! Minä pakkaan laukkuni, nostan ylpeänä pääni, pyyhkäisen kyyneleen ja kävelen auringonlaskuun jättäen heille kaiken, minkä olen hankkinut kovalla työllä.
Miksi ihmeessä aikuisen, itsensä elättävän naisen pitäisi rahoittaa jonkun toisen onnea? Ylpeyttä ei ole se, että lähtee yhdellä matkalaukulla ja lahjoittaa entiselle miehelleen oman mukavuutensa. Ylpeyttä on ottaa omansa, omalla rahalla ostettu, ja jättää röyhkeä tyyppi tarkalleen sen kanssa, minkä hän on ansainnut. Väinö hehkutti ”ennen avioliittoa hankittuja neliöitään”? Ole hyvä. Marjatta palautti hänen betonilaatikkonsa täsmälleen alkuperäisessä kunnossa. Nauttikaa, kaverit.
