Äitini tuli raskaaksi ollessaan 18-vuotias. Isäni käänsi meille heti selkänsä. Hän ei halunnut perhettä – hänen elämänsä oli täynnä juhlia ja ystäviä. Isovanhempani olivat raivoissaan äidilleni, sillä oli häpeällistä saada lapsi ilman avioliittoa. Isoisä heitti hänet pois kotoa, koska hän ei halunnut “vastuutonta” tytärtä.
Vaikea edes kuvitella, mitä kaikkea äitini joutui kokemaan, mutta hän selvisi. Hän aloitti iltaopinnot ja löysi työpaikan. Hänelle myönnettiin huone opiskelija-asuntolasta. Minun oli opittava nopeasti itsenäiseksi: kävin ostoksilla, siivosin kotia ja lämmitin ruokaa. Minulla ei ollut aikaa leikkiä – niin kauan kuin muistan, olin aina kiireinen auttamassa äitiäni.
En kuitenkaan koskaan valittanut, koska olin perheen ainoa mies, vaikka olinkin vielä pieni poika.
Pian äitini alkoi seurustella Antin kanssa. Pidin hänestä – hän toi minulle karkkia ja ruokaa. Äiti vaikutti onnelliselta. Eräänä päivänä hän kertoi menevänsä naimisiin Antin kanssa ja että muuttaisimme isoon taloon. Olin iloinen, sillä halusin kovasti isän ja toivoin, että Antti olisi se isä minulle.
Aluksi kaikki sujui hyvin. Sain vihdoin levätä päivittäisistä velvollisuuksista. Minulla oli jopa oma huone, jossa sain rauhassa kuunnella musiikkia ja lukea kirjoja. Isäpuoleni auttoi äitiäni, ja hän vaikutti onnelliselta hänen kanssaan.
Jonkin ajan kuluttua kuulin, että minulle tulisi pikkuveli tai pikkusisko. Sitten Antti kertoi minulle, että minun olisi muutettava toiseen, hyvin pieneen huoneeseen, joka oli aiemmin toiminut varastotilana. Siitä huoneesta haluttiin tehdä lastenhuone. En ymmärtänyt, miksi minun piti muuttaa, vaikka talossa oli vielä useita vapaita huoneita.
Seuraavana päivänä tavarani siirrettiin uuteen huoneeseen. Tiesin, että se oli epäreilua, mutta en protestoinut.
Kun Martti syntyi, en saanut juuri lainkaan nukuttua öisin. Hän itki jatkuvasti. Minulla alkoi olla ongelmia koulussa, ja opettajat sekä äitini moittivat minua.
– Sinun pitäisi olla veljesi esikuva! Mutta sinä olet vain laiska! Lopeta meidän häpäiseminen! – äiti huusi, kun sain jälleen huonon arvosanan.
Martti kasvoi, ja minun piti huolehtia hänestä. Minun täytyi myös viedä hänet kävelylle. Muistan, miten kävelin vaunujen kanssa pihalla punaisena häpeästä. Pojat nauroivat minulle, mutta en voinut tehdä mitään asialle.
Kaikki parhaat asiat ostettiin Martille. Kun pyysin jotain itselleni, isäpuoleni sanoi: “Nyt ei ole rahaa siihen.” Vein Martin päiväkotiin ja hain hänet iltapäivällä. Sitten syötin hänet ja aloitin kodin siivoamisen. Odotin vain, että veljeni kasvaisi aikuiseksi.
Kun hän meni kouluun, äiti sanoi, että minun täytyisi nyt auttaa häntä läksyissä. Martti oli hemmoteltu ja oikukas. Vaikka kuinka yritin, hän pärjäsi huonosti koulussa. Kun nuhtelin häntä, hän juoksi äidin luo valittamaan. Tietenkin äiti puolusti häntä aina, ja minä sain moitteet.
Marttia siirreltiin koulusta toiseen, mutta hän ei sopeutunut minnekään. Lopulta hänet laitettiin yksityiskouluun, jossa kukaan ei “välittänyt” hänen arvosanoistaan niin kauan kuin maksettiin.
Minä menin teknilliseen kouluun opiskelemaan mekaanikoksi. En ollut kiinnostunut siitä ammatista, halusin vain päästä pois kotoa.
Myöhemmin aloitin iltaopinnot ja löysin työpaikan. Työskentelin päivät ja yöt saadakseni oman asunnon. Sitten menin naimisiin.
Martti sai asunnon isältään, mutta asuu silti vanhempiensa luona. Hän ei halua työskennellä ja elää vuokratuloilla.
Eräänä uutena vuotena koko perhe kokoontui vanhempieni luo. Myös Martin tyttöystävä oli mukana. Kun kävelin keittiön ohi, kuulin vahingossa keskustelun.
– Sinä olet onnekas Danielin kanssa. Hän on ahkera ja vastuullinen. Miksi Martti ei ole samanlainen? Olen pyytänyt häntä niin monta kertaa muuttamaan yhteen ja perustamaan perheen, mutta hän vain roikkuu äitinsä helmoissa. Hänellähän on vuokratuloista rahaa – valitti Martin tyttöystävä.
– Niin, Daniel on upea – hymyili vaimoni. – Jätä Martti taaksesi, hän ei ole aikasi arvoinen. Hänestä ei koskaan tule hyvää aviomiestä.
Ja todellakin, monet naiset yrittivät muuttaa häntä, mutta hän ei tarvinnut ketään. Hän vain makasi koko päivän television ääressä. Äitini ei voinut sietää hänen tyttöystäviään – kukaan ei ollut tarpeeksi hyvä hänen pojalleen.
Silloin ymmärsin, että olin ylpeä itsestäni ja onnellinen. Kohtalo oli ollut minulle suosiollinen ja palkinnut minut kaikista vaikeuksista. Nyt minulla on perhe, kaunis vaimo, rakas tytär ja oma koti, jonka olen saanut kovalla työllä.
