Mikko tarjoutui viemään minut töihin, ja tuntia myöhemmin iäkäs kuljettaja pysäytti minut leipomon kioskin luona ja kuiskasi: “Älä huomenna nouse Mikon autoon, jos haluat pelastaa tyttäresi.” Ajattelin, että Eino-setä on menettänyt järkensä. Mutta illalla Mikko todella sanoi, että aamulla veisi minut keskustaan.
— Sinähän lähdet yleensä aiemmin, — huomautin.
— Kaikki on muuttunut. Mennään yhdessä, — hän vastasi ja jatkoi omenan kuorimista pitkänä spiraalina.
Puhelin makasi vieressä näyttö alaspäin. Hänen ranteessaan kimalteli uusi kallis ranneke, vaikka kaksi viikkoa sitten hän vakuutti, että rahat riittävät juuri ja juuri Kaisan harrastuksiin. Tyttäremme haaveili pääsystä muotoilualan ammattikorkeakouluun, ja joka kuukausi laitoin rahaa hänen tililleen. Mikko vannoi auttavansa.
Yöllä hän lukitsi itsensä kylpyhuoneeseen. Vesi ei virrannut, mutta puhelin värähti muutaman kerran. Kuulin hänen kuiskaavan:
— Ei, huomenna tuon. Hän ei saa tietää mitään.
Aamulla Mikko yhtäkkiä kieltäytyi ottamasta minua mukaan. Sanoi, että Kaisaa pyörryttää, suuteli minua kuivilla huulillaan ja lähti. Odotin, kunnes hänen autonsa katosi talon taakse, otin laukkuni ja lähdin linja-autoasemalle.
Bussi Vihdin suuntaan oli melkein tyhjä. En ymmärtänyt, miksi olin matkalla sinne, ennen kuin terveyskeskuksen pysäkillä nousi nuori nainen sinipipoisen pojan kanssa. Hänen repussaan oli kirjailtu raketti. Lapsi nosti päänsä — ja minulta salpasi hengityksen.
Ne olivat Mikon silmät. Raskaat luomet, vaalea kehä värikalvon ympärillä, sama katse, jonka olin nähnyt Kaisan vanhoissa valokuvissa.
Naisen sormessa kimalteli vihreäkivinen sormus. Vuosi sitten Mikko toi samanlaisen kotiin ja väitti palauttaneensa sen kauppaan.
Päätepysäkillä seurasin heitä. Muutaman minuutin päästä nainen kääntyi harmaalle talolle. Portilla seisoi Mikon auto, vaikka tehtaalla häntä pidettiin työmatkalla.
Hän tuli poikaa vastaan, nosti hänet syliinsä ja nauroi. Sitten suuteli naista, oikaisi pojan huivin ja avasi portin.
Pääsin kotiin ennen häntä. Kahden tunnin päästä Mikko astui sisään mandariinipussin kanssa.
— Onko Kaisalla parempi olo? — hän kysyi.
Katsoin häntä suoraan silmiin.
— Mikä on poikasi nimi?
Pussi lipesi hänen kädestään. Mandariinit vierivät patterin alle. Mikko kalpeni, mutta vastasi:
— Timo.
Sillä hetkellä lukko kääntyi. Aili, hänen äitinsä, astui sisään koputtamatta, näki meidät ja sanoi tyynesti: “No vihdoinkin.” Sitten hän otti laukustaan harmaan suljetun kirjekuoren ja ojensi sen Mikolle. Hänen sormensa kurkottivat paperin reunaa kohti… mutta sieppasin kuoren ensin.
— Mitä siinä on?
Aili ei edes hätkähtänyt.
— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinulle kuulu. Mikolla on poika, ja sinun pitäisi ymmärtää, mitä se tarkoittaa.
— Mikolla on tytär, — vastasin. — Ja hänkin on Mikon lapsi.
— Tytär kasvaa ja lähtee. Mutta poika jatkaa sukua.
Mikko vaikeni. Juuri se hiljaisuus särki minut pahemmin kuin mikään tunnustus. Hän ei puolustanut minua. Ei pysäyttänyt äitiään. Vain tuijotti kirjekuorta, kuin pelkäisi, että sen sisällä oli jotain pahempaa kuin minun kipuni.
Aili silitti käsineitään ja sanoi, että Laura on yksin, Timo tarvitsee isän, eikä minun pidä aiheuttaa skandaalia. Mikko asuisi minun kanssani, mutta auttaisi toista perhettä. “Niin aikuiset ihmiset tekevät”, hän lausui.
Pakkasin laukkuni, mutta en lähtenyt. Huoneessa nukkui Kaisa, oppikirja rintaa vasten. Sen vieressä oli Mikon kortti: “Tulevalle taiteilijalleni”. Muistin, kuinka tytär kieltäytyi kilpailumatkasta, koska isä sanoi: “Nyt on tiukkaa.” Silloin uskoin häntä.
Aamulla Eino-setä odotti minua kirjaston luona. Tervehdyksen sijaan hän laski penkille paksun kansion.
— Minun olisi pitänyt kertoa aiemmin, — hän tunnusti. — Mikko pyysi minua tulostamaan ajopäiväkirjoja. Raporteissa oli yhdet osoitteet, mutta hän ajoi aivan toisiin paikkoihin.
Sisällä oli kopioita reiteistä, huoltoasemakuitteja ja kuvia sähköisistä kulkuluvista. Yhdessä kuvassa Mikon auto seisoi joka viikko Lauran talon edessä. Mutta kammottavampia olivat pankkitiliotteet.
Kaisan säästötililtä oli kadonnut rahaa. Viisituhatta euroa rakennustarvikkeisiin, kahdeksan tuhatta huonekaluliikkeeseen, kolmetuhatta kaksisataa yksityiselle lääkäriasemalle ja vielä kaksitoista tuhatta Lauran tilille.
— Paljonko on jäljellä? — kysyin.
Eino-setä käänsi katseensa pois.
— Kaksituhatta kolmesataa euroa.
Suljin kansion. Kanteen putosi sadepisara ja levisi Mikon sukunimen yli.
Kotona asetin paperit pöydälle. Mikko ensin kielsi kaiken, sitten itki, sitten kirjoitti velkakirjan: lupasi maksaa takaisin, myydä autonsa ja luopua vaatimuksista minun tonttiini. Kahden viikon ajan hän oli melkein täydellinen. Siirsi Kaisalle kymmenen tuhatta euroa, vei hänet kouluun, osti uusia tarvikkeita.
Melkein uskoin, että pelko voi tehdä ihmisestä rehellisen.
Mutta eräänä iltana Mikko laski eteeni hakemuksen.
— Allekirjoita tämä. Se koskee vain autotallia.
Luin ensimmäisen rivin ja tunsin kylmän: puhe ei ollut autotallista, vaan tontista, jonka olin perinyt tädiltäni.
— Aioit pantata minun maani?
— Väliaikaisesti. Minun täytyy kattaa vaje työpaikalla.
— Millainen vaje?
Hänen kasvonsa kovenivat.
— Jos alat metelöidä, Kaisa kärsii ensimmäisenä. Tunnen ihmisiä, jotka voivat tehdä niin, ettei häntä hyväksytä opiskelemaan.
Seinän takana tytär yskäisi hiljaa. Mikko nosti puhelimen ja soitti jollekulle:
— Hän kieltäytyi. Eli toimitaan tänään. Ennen tarkastusta on vähän aikaa…
Odotin, kunnes hän nukkui, kopioin kaikki paperit ja kirjoitin kirjeen tehtaan johtajalle. Aamulla otin kansion ja lähdin sinne. Johtajan huoneen edessä Mikko esti tieni, ja hänen takanaan seisoivat jo johtaja ja kirjanpitäjä.
Hän hymyili kuin voisi edelleen hallita keskustelua.
— Aino, laita kansio pois. Muuten kadut…
Laskin käteni lukolle ja avasin sen…
Kansiossa ei ollut vain pankkitiliotteita. Olin etukäteen tallentanut puhelimeeni Mikon yöllisen keskustelun vajeesta ja liittänyt sen kirjeeseen johtajalle. Sen vieressä oli hänen velkakirjansa, kopiot tonttiani koskevasta hakemuksesta ja kuvia reiteistä.
— Muuten minä kadun? — kysyin. — Vai pelkäätkö, että ne, joiden rahat olet varastanut, kaduttavat?
Miko syöksyi kansiota kohti, mutta johtaja pysäytti hänet eleellä.
— Älkää koskeko papereihin, — hän sanoi. — Kirjanpitäjä on jo kutsunut tarkastajat.
Mikon kasvot harmaantuivat. Hän lakkasi yhtäkkiä olemasta varma hankintapäällikkö. Edessäni seisoi mies, joka oli kaksi vuotta valehdellut vaimolleen, salannut poikansa, siirtänyt rahaa tyttärensä tililtä ja yrittänyt pantata maani peittääkseen työpaikan vajeen.
— Tuhoat perheen, — hän kuiskasi.
— Sinä tuhosit sen itse. Minä vain lopetin raunioiden peittelyn.
Samana päivänä hänet erotettiin työstään. Tarkastus osoitti, että hän oli laatinut valheellisia toimitusasiakirjoja, väärentänyt reittejä ja siirtänyt rahaa tuttujen urakoitsijoiden kautta. Harmaa kirjekuori, jonka Aili oli tuonut, oli kopio hakemuksesta tonttini panttaamiseksi. Hän oli halunnut, että allekirjoittaisin sen kotona, kun Mikko esitti katumusta.
Lakimies vahvisti: ilman minun notaarin vahvistamaa suostumustani maata ei voitu pantata. Ja Kaisan rahat saatiin takaisin pankkiin tehdyn valituksen ja virallisen tutkinnan jälkeen. Mikko myi autonsa, osuutensa asunnosta ja maksoi suurimman osan varastetusta. Loppuosa perittiin häneltä oikeuden päätöksellä.
Laurakaan ei jäänyt hänen kanssaan. Hän sai tietää, että Mikko oli luvannut järjestää hänelle talon, mutta minulle väitti vain auttavansa yksinäistä naista. Otettuaan Timon hän muutti siskonsa luo ja kielsi Mikkoa tulemasta ilman ennakkosopimusta.
Kaisa ei puhunut isälleen pitkään aikaan. Eräänä päivänä hän kysyi minulta:
— Äiti, miksi et kertonut aiemmin?
Halasin häntä ja vastasin:
— Koska toivoin, että hän itse tulisi rehelliseksi.
— Entä nyt?
— Nyt tiedän: toivo ei saa maksaa sinun tulevaisuuttasi.
Keväällä perustimme kotiin pienen verstaan. Ompelin päällisiä ja tyynyjä, ja Kaisa suunnitteli kuvioita. Ikkunalla roikkuivat pellavaiset verhot, pöydällä seisoi vihreävarjostiminen lamppu — melkein sellainen, jonka tytär oli piirtänyt ensimmäiseen luonnokseensa.
Eino-setä tuli kerran hillopurkin kanssa ja seisoi kauan ovella.
— Anteeksi, Aino. Minun olisi pitänyt varoittaa teitä aiemmin.
— Varoititte silloin, kun pystyin kuulemaan, — sanoin. — Se riittää.
Hän lähti ontuen märkää polkua pitkin. Suljin oven, palasin pöydän ääreen ja näin Kaisan leikkaavan kangasta viivan mukaan.
Ennen pelkäsin leikata mitään: mekkoa, perhevalokuvaa, vanhaa tottumusta sietää. Nyt sakset kulkivat kevyesti materiaalin läpi.
Ikkunan takana sammui valo, mutta huoneessa tuli tilavampaa — kuin viimeisen leikkauksen myötä sieltä olisi lähtenyt ikuisesti ihminen, joka oli vienyt liikaa tilaa.
