– Ymmärräthän, että lapsi ei välttämättä ole sinun? – sanoi anoppi sarkastisesti pojalleen keittiössä.
Keittiö Olli ja Marikan uudessa asunnossa tuoksui kalliille kahville ja hädin tuskin aistittavasti – uudelle maalille. Remontti oli saatu valmiiksi vasta kuukausi sitten, juuri kolmannen kolmanneksen alkuun. Marika oli valinnut tämän sävyn keittiön kaappeihin tarkkaan – pehmeä, himmeä, oliivinvihreä. Hän oli toivonut, että tällaisessa ympäristössä olisi helpompi sietää aamupahoinvointia, joka oli jatkunut vielä myöhäisellä raskausviikollakin, vastoin kaikkia väitteitä.
Olohuoneessa paukkui musiikki – Olli vietti kolmekymmentäensimmäistä syntymäpäiväänsä. Paikalla oli ystäviä, entisiä opiskelutovereita, pari kollegaa arkkitehtitoimistosta. Marika, joka väsyi nopeasti äänekkäisiin maljapuheisiin, meni keittiöön “tarkistaakseen jälkiruoan”. Hän tarvitsi vain olla hetken hiljaisuudessa ja juoda lasillinen lämmintä vettä.
Hän oli juuri aikeissa palata vieraiden luo, kun eteisestä kuului askeleita. Marika perääntyi vaistomaisesti keittiön perälle, leveän jääkaapin taakse, missä oli piilossa oleva kahvinurkkuus.
– Olli, odota. Älähän nyt kaikkien kuullen, – Taimi-tädin, anopin, ääni kuului kuivana ja painokkaana. Hän astui keittiöön.
– Äiti, mitä nyt vielä? Porukka odottaa, minä hain jäitä.
– Jäät odottavat. Sulje ovi.
Kuului lukon napsahdus. Marika jähmettyi, puristaen lasista. Hän ei halunnut salakuunnella, mutta nyt ulos pääseminen ei onnistunut. Taimi ei pitänyt kiusallisista tilanteista, mutta vielä vähemmän hän piti siitä, että hänet keskeytettiin.
– Olli, minä olen ollut hiljaa pitkään. Mutta en jaksa katsoa tätä farssia enää, – anoppi huokaisi. – Olet sokaistunut rakkaudestasi. Katso häntä tarkemmin.
– Äiti, taas tätä, – Ollin äänessä oli ärtymystä. – Tämä on meillä käyty läpi. Marika väsyy, hänellä on vaikea raskaus.
– Vaikeampi kuin luuletkaan, poikani. Ymmärräthän, että lapsi ei välttämättä ole sinun? – sanoi anoppi ironisesti.
Keittiöön laskeutui niin valtava hiljaisuus, että Marikasta tuntui kuin hän olisi kuullut vesilasinsa kuplien poksahtelevan. Vatsaa väänsi terävä, kouristava kipu. Lapsi sisällä tuntui pidättävän henkeään, lakkasi potkimasta.
– Mitä sinä höpiset? – Ollin ääni menetti heti kaiken humalaisen pehmeytensä.
– Sitä mitä kuulit. Laske viikot, viisas. Muista viime elokuu. Sinun Marikasi vietti kolme viikkoa kylpylässä Hangossa. Yksin. Sinä istuit silloin päiväkausia työmaalla Espoossa, et edes muistanut soittaa hänelle. Ja hän palasi – ja kuukauden päästä yhtäkkiä “iloinen uutinen”.
– Lääkäri määräsi hänelle meri-ilmaa anemian takia!
– Tietysti lääkäri, – Taimi naurahti. – Hangosta hän toi mukanaan muutakin kuin punaiset posket. Minä olen äiti, Olli. Minä näin isäsi läpi hänen suhteineen, ja tunnistan tämän rodun mailin päähän. Marikalla on ollut syyllinen katse koko syksyn. Sano mitä sanot, niin katso vain hänen äitiysneuvolakorttiaan. Ultraäänellä sikiö on iso, ja laite antaa viikkoja kolme enemmän kuin sinun rehelliset laskelmasi antavat ymmärtää. Vai luuletko, että sinun kaurapuurostasi lapset kasvavat kuin hiivalla?
– Mene pois, äiti, – Olli sanoi hiljaa. – Mene vieraiden luo. Tai mene mieluummin kotiin.
– Minä menen. Mutta isyystesti synnytyksen jälkeen teetät. Oman mielenrauhasi vuoksi. Älä ole idiootti, jonka on tarkoitettu maksamaan toisten synnit.
Keittiön ovi avautui ja sulkeutui. Marika jäi seisomaan jääkaapin taakse. Kamalinta ei ollut se, että anoppi panetteli häntä. Kamalinta oli se, että viime elokuussa Marika todella oli tehnyt virheen, jonka halusi unohtaa joka päivä.
Vieraat lähtivät vasta puolenyön aikaan. Marika vetosi kovaan päänsärkyyn ja meni makuuhuoneeseen jo ennen kuin Taimi poistui asunnosta. Hän makasi peiton alla, tuijottaen pimeään kattoon, ja kuunteli kuinka Olli yksin siivosi pöytää olohuoneessa.
Marikan ajatukset palasivat siihen kirottuun elokuuhun.
He olivat olleet Ollin kanssa tuolloin eron partaalla. Viisi vuotta avioliittoa, kolme vuotta turhia yrityksiä tulla raskaaksi, loputtomia testejä, hormoneja, kyyneleitä. Olli oli sulkeutunut, uponnut töihin, ollut rakennustyömailla puoleenyöhön asti. Kun Marikalla diagnosoitiin vaikea uupumus ja anemia, lääkäri käytännössä työnsi hänet lomalle. Mies ei voinut lähteä mukaan – he luovuttivat isoa kauppakeskusta.
Hangossa Marika tapasi Iiron. Se ei ollut lomaromanssi tavanomaisessa mielessä. Iiro oli arkkitehti Tampereelta, rauhallinen, eronnut mies päälle neljänkymmenen. Hän oli tullut nuolemaan haavojaan vaikean eron jälkeen. He vain puhuivat, kävelivät rantakadulla.
Viimeisenä iltana ennen Marikan lähtöä alkoi kova kaatosade. Etelän ukkosmyrsky sulki heidät pieneen rantakahvilaan. Alkoholi, kosteus, yhteinen kaipuu siihen, mikä ei toteutunut, ja väistämättömän eron läheisyys tekivät tehtävänsä. Se tapahtui kerran. Iiron huoneessa, myrskyn pauhinan alla. Seuraavana aamuna Marika lähti lentokentälle tuntien itsensä likaiseksi, särkyneeksi ja äärettömän onnettomaksi.
Kolme viikkoa myöhemmin, kun he Ollin kanssa viettivät kiihkeän sovinnon yön, testi näytti kahta viivaa.
Marika muisti itkeneensä kylpyhuoneessa sekavista tunteista: riemua ja pelkoa. Kaikkien lääketieteellisten laskelmien mukaan ajoitus sopi täydellisesti miehen kanssa sovinnon viikkoon. Lääkäri selitti isoa sikiötä Ollin genetiikalla – hän itse oli syntynyt painolla melkein neljä ja puoli kiloa. Mutta anopin sanat keittiössä osuivat Marikan avoimeen haavaan. Entä jos ultraäänilaite erehtyi niistä kohtalokkaista seitsemästä päivästä? Entä jos hänen sisällään oli lapsi mieheltä, jonka kasvot hän muisti enää hädin tuskin?
Makuuhuoneen ovi narisi hiljaa. Olli tuli sisään sytyttämättä valoja, riisui paitansa ja laskeutui sängyn reunalle. Hän ei kääntynyt hänen puoleensa, ei halannut, kuten tavallisesti.
– Olli? – Marika kutsui hiljaa.
– Nuku, Marika. On jo myöhä. – Hänen äänensä oli eloton. Ja se sai Marikan oikeasti pelkäämään.
***
Seuraavat kaksi kuukautta muuttuivat hitaaksi kidutukseksi molemmille. Olli ei järjestänyt riitoja. Ulkoisesti kaikki pysyi ennallaan: hän osti ruokaa listan mukaan, vei Marikan neuvolaan, ruuvasi jalkalistoja lastenhuoneeseen. Mutta heidän suhteestaan oli kadonnut luottamus.
Jos ennen Olli saattoi halata iso vatsa ja painaa poskeaan kuunnellen vauvan potkuja, nyt hän vältti kaikkia satunnaisia kosketuksia. Kun Marika puhui vaunujen ostamisesta, hän nyökkäsi ja sanoi: “Valitse itse, mikä on mukavin, minä maksan.” Sana “valitse”, ei “valitaan”, viilsi korvaa joka kerta.
Marika laihtui, vaikka vatsa kasvoikin. Pahoinvointi oli hellittänyt, mutta sen tilalle oli tullut jatkuva, sisältä kalvava ahdistus. Hän useita kertoja meinasi tunnustaa. Pelkäsi, että totuuden kuullessaan Olli lähtisi heti, jättäen hänet yksin tyhjän lastenhuoneen kanssa.
Taimi ei enää käynyt heidän asunnossaan. Mutta hänen näkymätön läsnäolonsa tuntui jokaisessa Ollin katseessa.
Toukokuun alussa, viikolla 36, Olli kutsuttiin työmatkalle Turkuun kolmeksi päiväksi. He luovuttivat vaikeaa historiallista kohdetta, ja hänen läsnäolonsa oli pakollinen.
– Jätin yöpöydälle klinikan kortin ja hätänumerot, – hän sanoi seisten ovella pienen matkalaukun kanssa. – Jos jotain alkaa, soita heti minulle ja lääkärille. Tulen ensimmäisellä junalla.
Marika katsoi häntä. Hänen silmissään oli outo sekoitus kaipuuta ja vieraantumista.
– Olli, tuletko takaisin? – pujahti hänen huuliltaan.
Olli viipyi hetken, siirtäen katseensa Marikan kasvoilta pyöreään vatsaan.
– Tottakai tulen, Marika. Minne minä menisin.
Hän lähti suutelematta hyvästit. Heti kun ovi oli sulkeutunut, Marika vaipui eteisessä olevalle rahille ja purskahti itkuun. Hän itki pitkään, nyyhkyttäen, kunnes alavatsassa tuntui terävä, pistävä kipu. Hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, pani sen hermoromahduksen piikkiin. Kolmen tunnin päästä lapsivesi meni.
Synnytys alkoi kaksi viikkoa etuajassa, nopeana ja tuskallisena. Hän makasi synnytyssalin sohvalla, puristaen kouristuksenomaisesti puhelinta.
Olli ei vastannut. Marika soitti, mutta monotoninen ääni toisti, että tilaaja oli verkon ulottumattomissa – ilmeisesti mies oli matkalla junassa.
Sitten hän, voittaen itsensä, soitti anopille.
– Taimi, synnytys alkoi. Olen Naistenklinikalla. En saa Ollia kiinni, hänen puhelimensa on pois päältä. Ole hyvä… – Marika ei saanut lausetta loppuun, seuraava supistus väänsi.
Puhelimessa oli hiljaista. Sitten anoppi vastasi kylmällä, rauhallisella äänellä:
– Ymmärrän. Lähden liikkeelle. Ollin saan kiinni.
Marika synnytti pojan neljältä aamulla. Lapsi painoi 3800 grammaa – iso 38 viikkoa varten, tuuheat tummat hiukset ja yllättävän vaaleat, melkein läpikuultavat silmät. Kun kätilö laski hänet Marikan rinnalle, Marika katsoi pikkuruisia sormia, turvonneita silmäluomia ja tunsi, kuinka kurkkuun nousi hellyyden aalto sekoittuneena jäätävään kauhuun. Poika ei muistuttanut Olliia. Ollilla oli jäykät, kiharat vaaleat hiukset ja ruskeat, melkein mustat silmät. Tämä lapsi oli erilainen.
Marika siirrettiin synnytysosastolle lähempänä seitsemää aamulla. Ikkunasta näkyi sairaalan piha, jossa toukokuun aurinko valaisi nuorta lehvistöä. Marika, uupunut synnytyksen jälkeen, makasi, kun osaston ovi avautui hiljaa.
Sisään astui Olli. Perässä, kuin saattueena, tuli Taimi. Hänellä oli yllään sairaalatakki, heitettynä tiukan jakkupuvun päälle, ja kädessään pieni nahkainen kansio.
Olli käveli sängyn luo. Hän katsoi Marikaa, sitten pientä muovista kehtoa, joka oli hänen vieressään. Lapsi nukkui, tuhisten unta.
– Miten voit? – Olli kysyi hiljaa.
– Normaalisti. Olen kovin väsynyt, – Marika yritti hymyillä, mutta huulet eivät totelleet. Hän käänsi katseensa anoppiin. – Miksi tulitte yhdessä?
Taimi astui askeleen eteenpäin. Hän ei katsonut lasta. Hänen katseensa oli nauliintunut Marikan kasvoihin.
– Marika, pidetään nyt ilman turhia kyyneleitä ja draamaa. – Anoppi laski kansion yöpöydälle. – Olli ei ole nukkunut koko yönä, ajoi autolla Turusta, koska junat eivät enää kulkeneet. Kävelimme ylilääkärin luo. Minun tuttavani työskentelee täällä laboratoriossa. He ottivat pojasta verikokeen syntymän yhteydessä – se on normaali käytäntö. Tarvitsemme vain sinun kirjallisen suostumuksesi geneettiseen tutkimukseen. Nyt heti. Jotta kaikki epäilykset hälvenevät.
Marika tunsi, kuinka huone alkoi hitaasti pyöriä. Hän katsoi miestään.
– Olli, haluatko sinäkin tätä? – Hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi. – Uskotko häntä, etkä minua?
– Marika… En ole nukkunut kahteen kuukauteen. En jaksa enää näin. Sinä muutuit silloin, Hangon jälkeen. Tulit erilaisena. Ja kun äiti puhui ajoituksesta… Haluan tietää totuuden, minkä tahansa.
Marika oli hiljaa. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt. Totuuden hetki oli käsillä. Hän voisi allekirjoittaa paperit, odottaa kolme päivää, ja laboratorio antaisi tuomion, joka joko pelastaisi hänen avioliittonsa tai tuhoaisi sen lopullisesti. Mutta hänen sisällään heräsi jotain uutta – vihaista, vahvaa, äidillistä. Hän katsoi nukkuvaa poikaansa, joka ei ollut syyllinen mihinkään, ja ymmärsi, ettei antaisi tehdä hänestä kaupankäynnin välinettä ja oikeuslääketieteellisiä tutkimuksia hänen ensimmäisinä elintunteinaan.
– Minä en allekirjoita mitään, – Marika sanoi selvästi.
Taimi suoristi itsensä voitonriemuisena.
– Kuten arvelinkin. Olli, näetkö? Hänellä ei ole mitään sanottavaa. Hän pelkää.
– Minä en pelkää, – Marika katsoi suoraan anopin silmiin. – Minä en vain halua elää miehen kanssa, joka tarvitsee leimallisen paperin rakastaakseen omaa lastaan. Ja sinulle, Olli, minä en todista mitään. Kuuntelit äitiäsi kaksi kuukautta. Olit hiljaa, inhosit minua, et koskenut minuun. Petit meidät jo ennen kuin tämä poika syntyi.
– Marika, se on vain testi…
– Ei, Olli. Se ei ole vain testi. Se on tuomio luottamuksellemme. Menkää molemmat. Pois huoneesta ja elämästäni. Haen avioeroa heti kun pääsemme kotiin.
Taimi tarttui poikaansa hihasta.
– Mennään, Olli. Tässä on kaikki selvää. Ylpeys nousee, kun ei ole mitään sanottavaa. Antaa kasvattaa lomakavaljeerinsa itse.
Olli seisoi vielä hetken katsomassa Marikaa. Hän olisi halunnut uskoa häntä, mutta äidin kylvämät epäilykset olivat kasvaneet liian syvälle. Hän kääntyi ja seurasi kuuliaisesti Taimia.
Eron jälkeen Marika ei palannut Ollin kanssa yhteiseen asuntoon. Hän myi omistamansa pienen asunnon, lisäsi äitiysrahat ja osti pienen, kodikkaan asunnon lähiöstä, lähemmäs vanhempiaan.
Poikansa hän nimesi Matiakseksi. Matias kasvoi rauhalliseksi, hymyileväksi pojaksi. Ne vaaleat silmät, jotka olivat pelästyttäneet Marikan synnytyssalissa, olivat kuuteen kuukauteen mennessä tummuneet ja muuttuneet… ruskeiksi. Aivan samanlaisiksi kuin Ollin. Pojasta tuli tarkka, pienoiskoossa oleva kopio isästään.
Marika katsoi häntä ja ymmärsi, kuinka katkera ironia piili tilanteessa. Ajoitusten ero, joka oli hämmentänyt Taimia. Iiro, mies Hangosta, virhe epätoivosta, jolla ei ollut mitään tekemistä Marikan äitiyden kanssa. Matias oli Ollin poika. Sataprosenttisesti.
Olli maksoi elatusmaksuja säännöllisesti. Itse hän ei käynyt. Marika tiesi yhteiseltä ystävältä, että hän asui edelleen yksin, teki paljon töitä, ja oli melkein katkaissut välit äitiinsä – heidän suhteensa oli pahasti huonontunut sen kohtalokkaan aamun jälkeen synnytyssalissa.
…Eräänä toukokuun lopun lauantaina Marika käveli Matiaksen kanssa puistossa. Kaksivuotias, kirkkaanvärisessä haalarissa, jahtasi kyyhkysiä polulla ja nauroi äänekkäästi. Marika istui penkillä, kasvot kevätaurinkoon päin, ja joi kahvia paperimukista.
– Marika? – kuului takaapäin tuttu, hieman käheä ääni.
Hän säpsähti ja kääntyi. Polulla seisoi Olli. Hän oli laihtunut paljon, hiuksissa oli huomattavaa harmaata, vaikka hän oli vasta 34. Käsissään hänellä oli kevyt takki ja pussi, jossa oli leikki-kuorma-auto.
– Hei, – Marika laski kahvin penkille.
– Minä… Minä näen sinut usein täällä. Tai oikeastaan näin sinut sattumalta kuukausi sitten, nyt tulen joskus. Katselen kaukaa, – Olli epäröi, eikä uskaltanut tulla lähemmäs. Hänen katseensa siirtyi poikaan.
Sillä hetkellä Matias kääntyi, menettäen kiinnostuksensa lintuihin. Hän katsoi tuntematonta setää, rypisti hassusti nenäänsä ja huusi:
– Äiti, kakka! – osoittaen hiekkaista kämmentään.
Olli jähmettyi. Hän katsoi poikaa. Matias rypisti otsaansa aivan samalla tavalla kuin Olli, kun oli tyytymätön. Hänen itsepäinen leukaperänsä, kulmakarvojen kaari, jopa tapa kierrellä vasenta jalkaansa – kaikki oli niin ilmeistä, ettei mitään DNA-testejä tarvittu. Genetiikka huusi itse.
Olli laskeutui hitaasti kyykkyyn suoraan asfaltille, pudottaen pussin kuorma-autoineen.
– Voi luoja… Marika… – hän kuiskasi kämmeniensä läpi. – Minkälainen idiootti minä olen. Minkälainen minä olin…
Marikaa sääli hetken. Hän näki edessään miehen, joka itse, omin käsin, toisen pahan tahdon ja oman heikkoutensa vuoksi, oli riistänyt itseltään kaksi vuotta onnea. Ensimmäiset askeleet, ensimmäiset sanat, ensimmäiset halaukset tältä pieneltä pojalta.
Matias tuli varovasti lähemmäs. Hän pysähtyi kahden askeleen päähän, kallisti päätään ja ojensi Ollille likaista hiekkaista kämmentään.
– Tässä, – sanoi pikkuinen arvokkaasti, tarjoamalla tuntemattomalle pyöreää, sileää kiveä, jonka oli aiemmin piilottanut taskuunsa.
Olli ojensi vapisevaa kämmentään ja otti kiven varovasti, kuin se olisi lasia.
– Kiitos, pikkuinen… Kiitos, Matias. – Ollin ääni murtui. Hän katsoi Marikaan. Silmissä oli anelua. – Marika, saanko minä… saanko minä joskus tulla? En pyydä mitään. Tiedän olevani syyllinen teitä molempia kohtaan. Mutta anna minun olla edes jossain lähellä.
Marika nousi penkiltä. Hän meni poikansa luo, otti häntä kädestä ja veti pehmeästi luokseen.
– Saat tulla, Olli, – hän sanoi rauhallisesti. – Matias tarvitsee isän. Mutta sovitaan heti: tulet pojan luo. Et minun. Meidän välillämme ei ole enää mitään. En tarvitse miestä, joka on unohtanut, miten vaimoonsa luotetaan.
Olli nousi hitaasti kyykystä. Hän puristi nyrkkiinsä pientä kiveä, pojan antamaa, ja nyökkäsi alistuneesti.
– Suostun mihin tahansa ehtoihin, Marika. Minkä tahansa.
Edessä heillä alkoi uusi, vaikkakin vaikea, tarina.
