– Ymmärrät kai, että lapsi ei välttämättä ole sinun? – anoppi sanoi pojalleen ivallisesti keittiössä.
Ollin ja Merin uudessa asunnossa tuoksui kallis kahvi ja hädin tuskin – uusi maali. Remontti oli valmistunut vasta kuukausi sitten, juuri kolmannen kolmanneksen alkuun. Meri oli valinnut tämän keittiön sävyn pitkään – pehmeän, himmeän, oliivinlehtien värin. Hän oli toivonut, että tällaisessa ympäristössä aamupahoinvointi, joka jatkui edelleen myöhäisestä raskaudesta huolimatta, olisi helpompi sietää.
Olohuoneessa soi musiikki – Olli juhli kolmekymmentä ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Paikalla oli ystäviä, entisiä opiskelukavereita, pari kollegaa arkkitehtitoimistosta. Meri, joka oli nopeasti väsynyt meluisiin maljapuheisiin, meni keittiöön tekosyynä “tarkistaa jälkiruoka”. Hän tarvitsi vain hiljaisuutta ja lasillisen lämmintä vettä.
Hän oli juuri aikeissa palata vieraiden luo, kun eteisestä kuului askeleita. Meri perääntyi automaattisesti keittiön perälle, leveän jääkaapin taakse, missä oli piilossa kahvinkeittonurkkaus.
– Olli, odota. Ei kaikkien kuullen, – Tainan ääni, anopin, kuului kuivana ja painokkaana. Hän astui keittiöön.
– Äiti, mitä nyt? Kaverit odottaa, menin jäätä hakemaan.
– Jää odottaa. Sulje ovi.
Kuului lukon napsahdus. Meri jähmettyi, puristaen lasia kädessään. Hän ei halunnut salakuunnella, mutta nyt ei voinut lähteä. Taina ei pitänyt kiusallisista tilanteista, mutta vielä vähemmän hän piti siitä, että häntä keskeytettiin.
– Olli, olen kauan vaiennut. Mutta en voi enää katsoa tätä farssia. – Anoppi huokaisi. – Olet sokea rakkaudeltasi. Katso häntä tarkasti.
– Äiti, taas alkaa, – Ollin ääneen tuli ärtymystä. – Tämä on käyty läpi. Meri väsyy, hänellä on vaikea raskaus.
– Vaikeampi kuin luulet, poikaseni. Ymmärrät kai, että lapsi ei välttämättä ole sinun? – anoppi sanoi ironisesti.
Keittiöön laskeutui sellainen hiljaisuus, että Meristä tuntui kuin hän kuulisi kuplien poksahtelun vesilasissaan. Vatsa kouristui terävästä, kivuliaasta spasmista. Lapsi sisällä tuntui piiloutuneen, lakaten potkimasta.
– Mitä sinä höpiset? – Ollin ääni menetti heti humalaisen pehmeytensä.
– Sitä minä höpisen. Laske viikot, viisas. Muista viime elokuuta. Sinun Merisi vietti kolme viikkoa Naantalissa. Yksin. Sinä olit silloin päivät pitkät työmaalla Turussa, unohdit jopa soittaa hänelle. Ja hän palasi – ja kuukauden päästä yhtäkkiä “iloinen uutinen”.
– Lääkäri suositteli meri-ilmaa hänen anemiansa takia!
– Totta kai, lääkäri, – Taina virnisti. – Naantalista hän toi muutakin kuin punaisia poskia. Olen äiti, Olli. Näin isäsi juonineen läpikotaisin, ja tunnen tämän rodun kilometrin päästä. Merillä on ollut syyllinen katse syksystä lähtien. Etkö usko minua – katso vain hänen äitiyskorttiaan. Ultraäänessä sikiö on iso, ja laite antaa ajan viikkoja kolme enemmän kuin sinun rehelliset laskelmat mukaan. Vai luuletko, että kaurahiutaleilla lapset kasvavat kuin hiivalla?
– Mene pois, äiti, – Olli sanoi hiljaa. – Mene vieraiden luo. Tai mieluummin aja kotiin.
– Menen. Mutta isyystestin synnytyksen jälkeen teet. Oman mielenrauhasi vuoksi. Älä ole idiootti, joka on kasvatettu maksamaan toisten syntejä.
Keittiön ovi avautui ja sulkeutui. Meri jäi seisomaan jääkaapin taakse. Kauheinta ei ollut se, että anoppi oli panetellut häntä. Kauheinta oli se, että viime elokuussa Meri oli todella tehnyt virheen, jonka halusi unohtaa joka päivä.
Vieraat lähtivät vasta keskiyöllä. Meri sanoi olevansa päänsäryssä ja meni makuuhuoneeseen ennen kuin Taina poistui asunnosta. Hän makasi peiton alla, katsoen pimeään kattoon, ja kuunteli, kuinka Olli yksin siivosi pöytää olohuoneessa.
Meri palasi ajatuksissaan siihen kirottuun elokuuhun.
He olivat Ollin kanssa olleet eron partaalla. Viisi vuotta avioliittoa, kolme vuotta turhia yrityksiä tulla raskaaksi, loputtomia testejä, hormoneja, itkua. Olli oli sulkeutunut itseensä, uponnut töihin, kadonnut rakennustyömailla puoleenyöhön. Kun Merillä diagnosoitiin vaikea uupumus ja anemia, lääkäri kirjaimellisesti työnsi hänet lomalle. Mies ei voinut lähteä mukaan – heillä oli iso kauppakeskus luovutettavana.
Naantalissa Meri tapasi Iiron. Se ei ollut lomarakastelu tavanomaisessa mielessä. Iiro oli arkkitehti Turusta, rauhallinen, eronnut mies reilusti yli neljänkymmenen. Hän oli tullut parantelemaan haavoja vaikean avioeron jälkeen. He vain puhuivat, kävelivät pitkin rantaa.
Viimeisenä iltana ennen Merin lähtöä alkoi raju sade. Etelän ukkonen sulki heidät pieneen rantakahvilaan. Alkoholi, kosteus, yhteinen kaipuu siitä, mikä ei toteutunut, ja eroamisen väistämättömyys tekivät tehtävänsä. Se tapahtui kerran. Iiron huoneessa, myrskyn äänessä. Seuraavana aamuna Meri lähti lentokentälle tuntien itsensä likaiseksi, rikki ja loputtoman onnettomaksi.
Ja kolme viikkoa paluunsa jälkeen Moskovaan, kun he viettivät Ollin kanssa villin sovinnon yön, testi näytti kahta viivaa.
Meri muisti itkeneensä kylpyhuoneessa sekavin tuntein: riemua ja pelkoa. Kaikkien lääketieteellisten laskelmien mukaan aika täsmäsi täydellisesti sovintoviikkoon miehensä kanssa. Lääkäri selitti ison sikiön johtuvaksi Ollin geeneistä – mies itse oli syntynyt painamaan yli neljä ja puoli kiloa. Mutta anopin sanat keittiössä osuivat Merin syvimpään haavaan. Entä jos ultraäänilaite oli erehtynyt niistä kohtalokkaista seitsemästä päivästä? Entä jos hänen sisällään on sen miehen lapsi, jonka kasvoja hän tuskin muistaa?
Makuuhuoneen ovi naukaisi hiljaa. Olli tuli sisään, sytyttämättä valoa, riisui paidan ja laskeutui sängyn reunalle. Hän ei kääntynyt Merin puoleen, ei halannut, kuten tavallisesti.
– Olli? – Meri kutsui hiljaa.
– Nuku, Meri. On myöhä. – Hänen äänensä oli eloton. Ja siitä Meri pelästyi oikeasti.
***
Seuraavat kaksi kuukautta muuttuivat hitaaksi kidutukseksi molemmille. Olli ei aiheuttanut skandaaleja. Ulkoisesti kaikki pysyi ennallaan: hän osti ruoat listan mukaan, vei Merin rutiinitarkastuksiin, kiinnitti jalkalistat lastenhuoneeseen. Mutta heidän suhteestaan oli kadonnut luottamus.
Jos ennen Olli saattoi halata hänen isoa vatsaansa ja painaa poskiensa, kuunnellen pikkulapsen potkuja, nyt hän vältti kaikkia satunnaisia kosketuksia. Kun Meri puhui rattaiden ostamisesta, Olli nyökkäsi ja sanoi: “Valitse itse, mikä on mukavin, minä maksan.” Sana “valitse” “valitaan”-sanan sijaan viilsi korvia joka kerta.
Meri laihtui kasvavasta vatsasta huolimatta. Toksikoosi oli väistynyt, mutta sen tilalle oli tullut jatkuva, jäytävä ahdistus. Hän oli useasti aikeissa tunnustaa. Hän pelkäsi, että jos Olli saisi totuuden tietää, hän lähtisi heti, jättäen Merin yksin tyhjän lastenhuoneen kanssa.
Taina ei enää käynyt heidän kotonaan. Mutta hänen näkymätön läsnäolonsa tuntui jokaisessa Ollin katseessa.
Toukokuun alussa, kolmannen ja kuudennen viikon jälkeen, Olli kutsuttiin kolmen päivän työmatkalle Lappeenrantaan. Heillä oli vaikea historiallinen kohde luovutettavana, ja hänen läsnäolonsa oli välttämätöntä.
– Jätin yöpöydälle klinikan kortin ja hätänumeron, – hän sanoi seisoessaan ovella pienen matkalaukun kanssa. – Jos jotain alkaa, soita heti minulle ja lääkärille. Tulen ensimmäisellä Pendolinolla.
Meri katsoi häntä. Hänen silmissään oli outo sekoitus kaipausta ja vieraantumista.
– Olli, tuletko takaisin? – se lipsahti Merin huulilta.
Hän viivytteli hetken, siirtäen katseensa Merin kasvoilta pyöreään vatsaan.
– Tottakai tulen, Meri. Minne minä menisin.
Hän lähti, suutelematta hyvästiksi. Heti kun ovi sulkeutui, Meri laskeutui eteisen rahille ja purskahti itkuun. Hän itki pitkään, hysteerisesti, kunnes alavatsassa tuntui terävä, pistävä kipu. Hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, laittaen sen hermoromahduksen piikkiin. Ja kolmen tunnin päästä hänen lapsiveteni meni.
Synnytys alkoi kaksi viikkoa etuajassa, nopeasti ja kivuliaasti. Meri makasi synnytyssalissa, puristaen puhelinta kädessään.
Olli ei vastannut. Hän soitti, mutta monotooninen operaattorin ääni kertoi, että tilaaja oli verkon ulottumattomissa – ilmeisesti mies oli juuri matkustamassa junalla.
Sitten Meri, ylittäen itsensä, soitti anopin numeroon.
– Taina, synnytys alkoi. Olen Naistenklinikalla. En saa Olliin yhteyttä, hänen puhelimensa on poissa käytöstä. Ole kiltti… – Meri ei saanut lausetta loppuun, sillä supistus kouristi häntä.
Puhelimessa oli hiljaa. Sitten anoppi vastasi kylmällä, kerätyllä äänellä:
– Ymmärrän. Tulen. Saan Ollin kiinni.
Meri synnytti pojan neljältä aamulla. Vauva painoi kolme kahdeksansataa – iso kolmen ja kahdeksan viikon ikäiseksi – paksuin tummin hiuksin ja yllättävän vaalein, melkein läpinäkyvin silmin. Kun kätilö laittoi vauvan Merin rinnalle, hän katsoi pieniä sormia, turvonneita silmäluomia ja tunsi, kuinka kurkkuun nousi hellyyden aalto sekoitettuna jäätävään kauhuun. Poika ei muistuttanut Olliä. Ollilla oli kovat, kiharat vaaleat hiukset ja ruskeat, melkein mustat silmät. Tämä lapsi oli erilainen.
Hän siirrettiin synnytyksen jälkeiseen huoneeseen noin seitsemältä aamulla. Ikkuna antoi sairaalan pihalle, jossa toukokuun aurinko valaisi nuorta lehvistöä. Meri, väsyneenä synnytyksen jälkeen, makasi, kun huoneen ovi avautui hiljaa.
Sisään astui Olli. Perässä, kuin saattue, tuli Taina. Hänellä oli sairaalakaapu, joka oli heitetty tiukan puvun päälle, ja kädessään pieni nahkalaukku.
Olli tuli sängyn luo. Hän katsoi Meriä, sitten pientä muovista kehtoa, joka seisoi vieressä. Vauva nukkui, tuhisten unissaan.
– Miten voit? – Olli kysyi hiljaa.
– Hyvin. Olen hyvin väsynyt, – Meri yritti hymyillä, mutta huulet eivät totelleet. Hän käänsi katseensa anoppiin. – Miksi tulitte yhdessä?
Taina astui askeleen eteenpäin. Hän ei katsonut lasta. Hänen katseensa oli nauliintunut Merin kasvoihin.
– Meri, puhutaan ilman turhia kyyneleitä ja draamaa. – Anoppi laski laukun yöpöydälle. – Olli ei nukkunut koko yönä, ajoi autolla Lappeenrannasta, koska junat eivät enää kulkeneet. Kävelimme ylilääkärin luo. Minun tuttavani työskentelee täällä laboratoriossa. He ottivat pojaltasi verikokeen syntymän yhteydessä – se on normaali toimenpide. Tarvitsemme vain sinun muodollisen suostumuksesi geneettiseen tutkimukseen. Nyt heti. Jotta kaikki epäilykset hälvenevät.
Meri tunsi, kuinka huone alkoi hitaasti pyöriä hänen ympärillään. Hän katsoi miestään.
– Olli, sinäkin haluat tätä? – Hänen äänensä katkesi kuiskaukseksi. – Uskot häntä, et minua?
– Meri… En ole nukkunut kahteen kuukauteen. En voi jatkaa näin. Sinähän muutuit silloin, Naantalin jälkeen. Tulit toisena. Ja kun äiti puhui ajoista… Haluan tietää totuuden, minkä tahansa.
Meri oli vaiti. Hänestä tuntui, että hänen sydämensä pysähtyi. Tässä se on, totuuden hetki. Voi allekirjoittaa paperit, odottaa kolme päivää, ja laboratorio antaa tuomion, joka joko pelastaa hänen avioliittonsa tai tuhoaa sen lopullisesti. Mutta sisällä heräsi jotain uutta – vihaista, voimakasta, äidillistä. Hän katsoi nukkuvaa poikaansa, joka ei ollut missään syyllinen, ja ymmärsi, ettei antaisi tehdä hänestä kaupan kohdetta ja oikeustutkintaa ensimmäisinä elämäntunteina.
– En allekirjoita mitään, – Meri sanoi selkeästi.
Taina ojentautui voitokkaana.
– Kuten arvelinkin. Olli, näetkö? Hänellä ei ole mitään sanottavaa. Hän pelkää.
– En pelkää, – Meri katsoi suoraan anopin silmiin. – En vain halua elää miehen kanssa, joka tarvitsee paperilapun voidakseen rakastaa lastaan. Ja sinulle, Olli, en aio todistaa mitään. Kuuntelit äitiäsi kaksi kuukautta. Olit hiljaa, inhosit minua, et koskenut minuun. Petoit meidät jo ennen kuin tämä poika syntyi.
– Meri, se on vain testi…
– Ei, Olli. Se ei ole vain testi. Se on tuomio luottamuksellemme. Menkää molemmat. Huoneesta ja elämästäni. Haen eropaperit heti kun pääsemme kotiin.
Taina tarttui poikaansa hihasta.
– Mennään, Olli. Tässä on kaikki selvää. Ylpeys iskee, kun ei ole mitään sanottavaa. Antaa kasvattaa oman lomarakastajansa itse.
Olli seisoi vielä hetken katsoen Meriä. Hän halusi uskoa, mutta äitinsä kylvämät epäilykset olivat itäneet liian syvälle. Hän kääntyi ja seurasi Tainaa.
Eron jälkeen Meri ei palannut heidän yhteiseen asuntoonsa. Hän myi oman ennen avioliittoa ostamansa yksiön, lisäsi äitiysrahat ja osti pienen viihtyisän asunnon lähiöstä, lähemmäs vanhempiaan.
Poikansa hän nimesi Mattiaksi. Mattias kasvoi rauhalliseksi, hymyileväksi pojaksi. Ne vaaleat silmät, jotka olivat niin pelottaneet Meriä synnytyssalissa, tummuivat kuuden kuukauden iässä ja muuttuivat… ruskeiksi. Täsmälleen samanlaisiksi kuin Ollilla. Pojasta tuli tarkka, pienennetty kopio isästään.
Meri katsoi häntä ja ymmärsi, kuinka karua ironiaa tässä tilanteessa oli. Ero ajoissa, joka oli hämmentänyt Tainaa. Iiro, mies Naantalista, erehdys epätoivosta, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen äitiytensä kanssa. Mattias oli Ollin poika. Sataprosenttisesti.
Olli maksoi elatusmaksuja säännöllisesti. Hän itse ei näyttäytynyt. Meri tiesi yhteiseltä ystävältä, että hän asui edelleen yksin, työskenteli paljon eikä juuri pitänyt yhteyttä äitiinsä – heidän suhteensa oli pahasti tärveltynyt sen kohtalokkaan aamun jälkeen sairaalassa.
…Toukokuun lopun lauantaina Meri käveli Mattiaksen kanssa puistossa. Kaksivuotias kirkkaassa haalarissa jahtasi kyyhkysiä polulla ja nauroi kovaan ääneen. Meri istui penkillä, kasvot lämmintä kevätaurinkoa vasten ja joi kahvia paperimukista.
– Meri? – takaa kuului tuttu, vähän käheä ääni.
Meri hätkähti ja kääntyi. Polulla seisoi Olli. Hän oli laihtunut paljon, hiuksissa näkyi selvästi harmaata, vaikka hän oli vasta kolmekymmentäneljä. Kädessään hän piti kevyttä takkia ja pussia, jossa oli lelusampo.
– Hei, – Meri laski kahvin penkille.
– Minä… Näen sinut usein täällä. Tarkemmin sanoen kerran näin vahingossa kuukausi sitten, nyt tulen joskus. Katselen kaukaa, – Olli epäröi, uskaltamatta tulla lähemmäs. Hänen katseensa siirtyi poikaan.
Sillä hetkellä Mattias kääntyi, menettäen kiinnostuksensa lintuihin. Hän katsoi tuntematonta setää, irvisti hassusti ja huusi:
– Äiti, kaka! – näyttäen hiekkaista kämmentään.
Olli jähmettyi. Hän katsoi poikaa. Mattias rypisti otsaansa täsmälleen samalla tavalla kuin Olli, kun oli tyytymätön. Hänen itsepäinen leukansa, kulmakarvojen muoto, jopa tapa astua vasemmalla jalalla – kaikki oli niin ilmeistä, ettei DNA-testejä tarvittu. Genetiikka huusi itse.
Olli laskeutui hitaasti kyykkyyn suoraan asfaltille, pudottaen pussin.
– Herranjumala… Meri… – hän kuiskasi kämmentensä läpi. – Mikä idiootti olenkaan. Miten minä…
Meri tunsi hetken sääliä häntä kohtaan. Edessään hän näki miehen, joka omilla sormillaan vieraiden pahan tahdon ja oman pelkuruutensa takia oli riistänyt itseltään kaksi vuotta onnea. Ensiaskeleet, ensisanat, ensi halaukset tämän pienen pojan.
Mattias astui varovasti lähemmäs. Hän pysähtyi kahden askeleen päähän, kallisti päätään ja ojensi Olliile likaisen hiekkaisen kätensä.
– Ota, – poika sanoi arvokkaasti, tarjoten tuntemattomalle pyöreää, sileää kiveä, jota oli pitänyt taskussaan.
Olli ojensi vapisevan kätensä ja otti kiven varovasti, kuin kristallin.
– Kiitos, pieni… Kiitos, Mattias. – Ollin ääni särkyi. Hän kohotti katseensa Meriin. Siinä oli anomus. – Meri, voinko minä… voinko minä vain joskus tulla? En pyydä mitään. Tiedän olevani syyllinen teitä molempia kohtaan. Mutta anna minun olla jossain lähellä.
Meri nousi penkiltä. Hän meni poikansa luo, otti tätä kädestä ja veti varovasti luokseen.
– Tulla voit, Olli, – hän sanoi rauhallisesti. – Mattias tarvitsee isää. Mutta sovitaan heti: tulet pojan luo. Ei minun. Meillä ei ole enää mitään. En tarvitse miestä, joka on unohtanut luottaa naiseensa.
Olli nousi hitaasti. Hän puristi nyrkkiinsä pienen kiven, jonka poika oli antanut, ja nyökkäsi kuuliaisesti.
– Hyväksyn mitkä tahansa ehdot, Meri. Mitkä tahansa.
Edessä alkoi uusi, vaikkakin vaikea, tarina.
