Mies itse ehdotti, että hän veisi minut töihin, ja tuntia myöhemmin iäkäs kuljettaja pysäytti minut leipomon kohdalla ja kuiskasi: “Älä huomenna mene Romanin autoon, jos haluat pelastaa tyttäresi.” Ajattelin, että Arto Seppälä oli menettänyt järkensä. Mutta illalla Reima todella sanoi vievänsä minut aamulla keskustaan.
— Sinähän lähdet yleensä aikaisemmin, — huomautin.
— Kaikki on muuttunut. Mennään yhdessä, — hän vastasi ja jatkoi omenan kuorimista pitkänä spiraalina.
Puhelin makasi vieressä, näyttö alaspäin. Hänen ranteessaan kimalteli uusi kallis ranneke, vaikka kaksi viikkoa sitten hän vakuutti, että rahat tuskin riittävät Kertun harrastuksiin. Tyttäremme haaveili pääsystä muotoilukouluun, ja joka kuukausi laitoin rahaa hänen tililleen. Reima vannoi auttavansa myös.
Yöllä hän lukittautui kylpyhuoneeseen. Vesi ei virrannut, mutta puhelin värisi useita kertoja. Kuulin hänen kuiskaavan:
— Ei, huomenna tuon. Hän ei saa tietää mitään.
Aamulla Reima yhtäkkiä kieltäytyi ottamasta minua mukaansa. Hän sanoi, että Kerttua pyörrytti, suuteli minua kuivilla huulillaan ja lähti. Odotin, kunnes hänen autonsa katosi talon taakse, otin laukkuni ja menin linja-autoasemalle.
Bussi Kangasalle oli lähes tyhjä. En ymmärtänyt, miksi matkustin sinne, ennen kuin terveyskeskuksen pysäkillä nousi nuori nainen pojan kanssa, jolla oli sininen pipo. Hänen reppuunsa oli kirjailtu raketti. Lapsi nosti päänsä — ja minulta salpautui henki.
Ne olivat Reiman silmät. Raskaat silmäluomet, vaalea rengas iiriksen ympärillä, sama katse, jonka olin nähnyt Kertun vanhoissa valokuvissa.
Naisen sormessa kimalteli sormus vihreällä kivellä. Vuosi sitten Reima toi samanlaisen kotiin, mutta sanoi sitten palauttaneensa sen kauppaan.
Päätepysäkillä seurasin heitä. Muutaman minuutin kuluttua nainen kääntyi harmaalle talolle. Portilla seisoi Reiman auto, vaikka tehtaalla häntä pidettiin työmatkalla.
Hän astui poikaa vastaan, nosti hänet syliinsä ja nauroi. Sitten hän suuteli naista, oikaisi pojan huivia ja avasi portin.
Pääsin kotiin ennen häntä. Kahden tunnin kuluttua Reima astui sisään mandariinipussin kanssa.
— Onko Kerttu parempi? — hän kysyi.
Katsoin häntä suoraan silmiin.
— Mikä on poikasi nimi?
Pussi lipsahti hänen kädestään. Mandariinit kierivät lämpöpatterin alle. Reima kalpeni, mutta vastasi:
— Tuomas.
Sillä hetkellä avain kääntyi lukossa. Vieno Nieminen, hänen äitinsä, astui sisään koputtamatta, näki meidät ja sanoi rauhallisesti: “No vihdoinkin.” Sitten hän otti laukustaan harmaan sinetöidyn kirjekuoren ja ojensi sen Reimalle. Hänen sormensa tarttuivat paperin reunaan…
Hänen sormensa tarttuivat paperin reunaan, mutta tartuin kirjekuoreen ensin.
— Mitä siinä on?
Vieno Nieminen ei edes hätkähtänyt.
— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinulle kuulu. Reimalla on poika, ja sinun täytyy ymmärtää, mitä se tarkoittaa.
— Reimalla on tytär, — vastasin. — Ja hänkin on hänen lapsensa.
— Tyttärestä tulee isona oma tiensä. Poika jatkaa sukua.
Reima oli hiljaa. Juuri se hiljaisuus mursi minut enemmän kuin mikään tunnustus. Hän ei puolustanut minua. Ei pysäyttänyt äitiään. Hän vain tuijotti kirjekuorta kuin pelkäisi, että sen sisällä oli jotain pahempaa kuin minun kipuni.
Vieno Nieminen silitti hansikastaan ja sanoi, että Saara on yksin, Tuomas tarvitsee isää, ja minun ei pitäisi aiheuttaa kohtausta. Reima asuisi minun kanssani, mutta auttaisi toista perhettä. “Niin aikuiset ihmiset tekevät”, hän lausui.
Pakasin laukkuni, mutta en lähtenyt. Huoneessa nukkui Kerttu, oppikirja rintaa vasten. Sen vieressä oli Reiman kortti: “Tulevalle taiteilijalleni”. Muistin, miten tytär oli kieltäytynyt matkasta kilpailuun, koska isä sanoi: “Nyt on tiukkaa aikaa.” Silloin uskoin häntä.
Aamulla Arto Seppälä odotti minua kirjaston luona. Sen sijaan, että olisi tervehtinyt, hän laski penkille paksun mapin.
— Minun olisi pitänyt kertoa aiemmin, — hän myönsi. — Reima pyysi minua tulostamaan ajopäiväkirjat. Raporteissa oli eri osoitteita, mutta hän ajoi aivan toisiin paikkoihin.
Sisällä oli kopioita reiteistä, kuittia huoltoasemilta ja valokuvia sähköisistä kulkuluvista. Yhdessä kuvassa Reiman auto oli joka viikko Saaran talon edessä. Mutta kauheampia olivat pankkitiliotteet.
Kertun säästötililtä oli kadonnut rahaa. Viisikymmentä tuhatta remontoida, kahdeksankymmentä huonekalukauppaan, kolmekymmentäkaksi tuhatta yksityisklinikalle ja satakaksikymmentä Saaran tilille.
— Paljonko on jäljellä? — kysyin.
Arto Seppälä käänsi katseensa.
— Kaksikymmentäkolme tuhatta.
Suljin mapin. Kanteen tippui sadepisara ja levisi Reiman sukunimen yli.
Kotona laitoin asiakirjat pöydälle. Reima ensin kielsi kaiken, sitten itki, sitten kirjoitti velkakirjan: lupasi palauttaa rahat, myydä autonsa ja luopua vaatimuksista tonttiini. Kaksi viikkoa hän oli lähes täydellinen. Siirsi Kertulle satatuhatta, vei hänet kouluun, osti uudet materiaalit.
Melkein uskoin, että pelko voi tehdä ihmisestä rehellisen.
Mutta eräänä iltana Reima laski eteeni lomakkeen.
— Allekirjoita tämä. Se on vain autotalli.
Luettuani ensimmäisen rivin tunsin kylmän: kyse ei ollut autotallista, vaan maapalstasta, jonka olin perinyt tädiltäni.
— Halusit panna tonttini pantiksi?
— Väliaikaisesti. Minun täytyy kattaa kassavaje töissä.
— Mitä kassavajetta?
Hänen kasvonsa kovenivat.
— Jos alat metelöidä, Kerttu kärsii ensiksi. Tunnen ihmisiä, jotka voivat järjestää, ettei häntä hyväksytä opiskelemaan.
Seinän takaa tytär yski hiljaa. Reima nosti puhelimen ja soitti jollekulle:
— Hän kieltäytyi. Eli toimitaan tänään. Tarkastukseen on vähän aikaa…
Odotin, kunnes hän nukahti, tein kopiot kaikista papereista ja kirjoitin kirjeen tehtaanjohtajalle. Aamulla otin mapin ja lähdin sinne. Esimiehen huoneen edessä Reima tukkui tieni, ja hänen takanaan seisoivat jo johtaja ja kirjanpitäjä.
Hän hymyili, kuin voisi yhä ohjata keskustelua.
— Lotta, jätä mappi. Muuten kadut…
Laskin käteni lukolle ja avasin sen.
Mapissa ei ollut vain pankkitiliotteita. Olin etukäteen äänittänyt Reiman yöllisen keskustelun kassavajeesta puhelimeeni ja liittänyt sen kirjeeseen johtajalle. Sen vieressä olivat hänen velkakirjansa, kopiot tonttiani koskevasta lomakkeesta ja valokuvat reiteistä.
— Muuten katuisinko minä? — toistin. — Vai pelkäätkö, että ne, joiden rahat olet ottanut, katuvat?
Reima ryntäsi kohti mappia, mutta johtaja pysäytti hänet eleellä.
— Älkää koskeko asiakirjoihin, — hän sanoi. — Kirjanpitäjä on jo kutsunut tarkastajat.
Reiman kasvot muuttuivat harmaiksi. Hän lakkasi yhtäkkiä olemasta varma hankintapäällikkö. Edessäni seisoi mies, joka kaksi vuotta oli valehdellut vaimolleen, piilotellut poikaansa, siirtänyt rahaa tyttärensä tililtä ja yrittänyt panna pantiksi maani peittääkseen työpaikan aukon.
— Tuhoat perheen, — hän kuiskasi.
— Sinä tuhosit sen itse. Minä vain lopetin raunioiden peittelyn.
Samana päivänä hänet erotettiin tehtävästään. Tarkastus paljasti, että hän oli järjestellyt valetoimituksia, väärentänyt reittejä ja siirtänyt rahoja tuttujen urakoitsijoiden kautta. Harmaa kirjekuori, jonka Vieno Nieminen oli tuonut, sisälsi kopion tonttiani koskevasta panttihakemuksesta. Hän halusi minun allekirjoittavan sen kotona, kun Reima esitti katumusta.
Asianajaja vahvisti: ilman minun notaarin vahvistamaa suostumustani maata ei voitu pantata. Kertun rahat saatiin takaisin pankkiin tehdyn ilmoituksen ja virallisen tutkinnan jälkeen. Reima myi autonsa, osuutensa asunnosta ja maksoi suurimman osan varastetusta summasta. Loput määrättiin maksettaviksi oikeuden päätöksellä.
Saarakaan ei jäänyt hänen luokseen. Hän sai tietää, että Reima oli luvannut järjestää hänelle talon, mutta minulle sanonut auttavansa vain yksinäistä naista. Otettuaan Tuomaksen hän muutti siskonsa luo ja kielsi Reimaa tulemasta ilman ennakkosopimusta.
Kerttu ei puhunut isälleen pitkään aikaan. Kerran hän kysyi minulta:
— Äiti, miksi et kertonut aiemmin?
Halasin häntä ja vastasin:
— Koska toivoin, että hänestä tulisi rehellinen itse.
— Entä nyt?
— Nyt tiedän: toivo ei saa maksaa sinulle tulevaisuuttasi.
Keväällä perustimme kotiin pienen verstaan. Ompelin päällisiä ja tyynyjä, ja Kerttu suunnitteli kuvioita. Ikkunalla roikkuivat pellavaverhot, pöydällä seisoi lamppu vihreällä varjostimella — melkein sellainen, jonka tytär oli piirtänyt ensimmäiseen luonnokseensa.
Arto Seppälä tuli kerran hillopurkin kanssa ja seisoi pitkään ovella.
— Anteeksi, Lotta. Minun olisi pitänyt varoittaa teitä aiemmin.
— Varoititte silloin, kun osasin kuulla, — sanoin. — Se riittää.
Hän lähti, ontuen märkää polkua pitkin. Suljin oven, palasin pöydän ääreen ja näin Kertun leikkaavan kangasta viivaa pitkin.
Ennen pelkäsin leikata mitään: mekkoa, perhekuvaa, vanhaa tapaa sietää. Nyt sakset kulkivat kevyesti materiaalin läpi.
Ikkunan takana sammui valo, ja huoneessa tuli yhä avarampi — kuin viimeisen leikkauksen myötä ikkunasta olisi kadonnut ihminen, joka vei liikaa tilaa.
