Maija ei ollut koskenut ruokaansa kolmanteen päivään. Liisa siirsi kupin lähemmäs patteria, vaikka tiesi, ettei kyse ollut ruuan lämpötilasta.
Kissa makasi vastaanoton ikkunalaudalla, tassut allaan. Se ei nukkunut. Se tuijotti ulos ikkunasta kuin joku olisi seissyt samean lasin takana ja odottanut. Liisa veti sormellaan sen selkää pitkin, ja Maija kohotti korvaansa, muttei kääntynyt. Turkki oli lämmin ja paksu, ja sormien alla tuntuivat kylkiluut, joita ei ennen ollut.
Eläinlääkäriasemalla haisi antiseptilta ja kuivaruuolta. Tuoksu oli imeytynyt seiniin, työtakkiin, käsiin ja hiuksiin. Liisa ei ollut pitkään aikaan kiinnittänyt siihen huomiota, mutta joka aamu, kun hän avasi oven ja sytytti valot, se löyhähti ensimmäisenä nenään kuin muistutuksena: olet täällä töissä, et elämässä.
Mutta hän eli. Kolme vuotta sitten hän oli ottanut Maijan luokseen, koska kukaan ei ollut tullut hakemaan sitä. Omistaja oli jättänyt sen tutkimuksen jälkeen, sanonut “palaan tunnin päästä” eikä ollut palannut. Ei tunnin, viikon, eikä kuukauden päästä. Liisa oli odottanut kaksi viikkoa, sitten lakkasi odottamasta ja toi kotoa vanhan villahuovan.
Takaosan hyllyllä makasi yhä panta. Vanha, punertavaa nahkaa, metallinen nimilaatta, jossa luki hädin tuskin puhelinnumero. Numerot olivat kuluneet lähes olemattomiin, kuin joku olisi hieronut niitä sormella yhä uudelleen. Liisa ei ollut koskaan yrittänyt tulkita numeroa. Ei ollut halunnut. Ihminen, joka hylkää elävän olennon, ei ansaitse puhelua.
Hän oli ottanut pannan Maijalta pois ensimmäisenä iltana, kun kissa jäi yöksi klinikalle, ja laittanut sen ylähyllylle siteillä täytetyn laatikon taakse. Siellä se oli maannut kolme vuotta, ja sen ympärille oli kertynyt harmaa pölyrengas.
Liisa oikaisi lasinsa, jotka roikkuivat ketjussa, kaatoi loppuveden kupista, jossa oli halkeama pohjassa, ja kaatoi tilalle raikasta vettä. Kuppi oli vanha, klinikalla käytetty ja ruuanvalmistajan logo haalistuneena. Se oli ollut väliaikainen. Kolme vuotta Liisa oli suunnitellut ostavansa kunnollisen, keraamisen kupin, matalareunaisen, kuten suositeltiin lyhytkuonoisille kissoille. Mutta joka kerta hän pysähtyi lemmikkitarvikeliikkeen ikkunan edessä ja käveli ohi. Koska kunnollinen kuppi olisi tarkoittanut, että Maija oli hänen. Ja Maija oli ollut vieras. Tai oikeastaan nyt se oli ollut ei-kenenkään.
* * *
Puhelin soi puoli kymmeneltä, kun Liisa keitti teetä takaosassa. Kalle, hänen apulaisensa, vastasi ensimmäisenä, mutisi jotain partaansa ja ojensi puhelimen Liisalle. Sanoi, että joku nainen soittaa.
Liisa otti puhelimen. Ääni toisessa päässä oli hiljainen ja sovitteleva. Nainen esitteli itsensä Tarjaksi ja sanoi, että kolme vuotta sitten oli jättänyt kissan heidän klinikalleen. Kolmivärisen kissan, Maijan.
Tee kupissa jäähtyi. Liisa katsoi höyryä, joka nousi ja haihtui, ja kuunteli. Tarja puhui hitaasti, etsien sanoja. Sanoi, että haluaisi tietää, missä Maija nyt on, ja jos mahdollista, ottaa sen takaisin.
Liisa ei vastannut heti. Sormet puristivat luuria. Sitten hän kysyi tasaisesti, kuten kollegalta diagnoosia:
– Entä ne kolme vuotta? Missä te olitte? Kissa on ollut täällä klinikalla kolme vuotta kenenkään omaisuutena.
Tarja oli vaiti. Ei puolustautunut, ei selittänyt. Toisti vain, että voisi tulla, jos Liisa sallii.
Liisa sanoi soittavansa takaisin ja laski puhelimen pöydälle. Näyttö palasi vielä, ja siitä virtasi sininen valonauha muoviliinan yli.
Kalle seisoi oviaukossa, pyyhki käsiä esiliinaansa, mikä haisi ruualta ja joltakin hapan kaalilta, jota hän oli lämmittänyt lounaaksi.
– Onko se se? Se joka hylkäsi?
Liisa nyökkäsi.
Kalle raapi leukaa. Oli vaiti, sitten sanoi muistavansa tuon naisen. Silmät olivat olleet punaiset, kun hän toi kissan. Hän oli silloin sanonut sen Liisalle. Muistiko Liisa sitä?
Liisa ei muistanut. Tai ei halunnut muistaa.
Kalle kohautti olkapäitään ja murahti, että näin täällä tehdään: ensin hylätään ja sitten vuoden päästä muistetaan. Sitten niskat ja ohjaaminen: – Älä päästä sitä. Sen jälkeen hän meni pesemään häkkejä, ja käytävästä kuului metallitankojen kilinää ja veden roiskintaa.
Liisa joi teen loppuun, vaikka se oli täysin kylmää. Maun jälkimaku oli limainen ja kitkerä, kuten keskustelun, jota ei ollut saatu päätökseen. Maija makasi yhä ikkunalaudalla. Kuivaruokaa kupissa ei ollut koskettu.
Illalla Liisa soitti. Valitsi numeron, puhelimeen vastattiin ensimmäisen soiton jälkeen, aivan kuin Tarja olisi odottanut puhelimen ääressä kaikki ne tunnit.
Liisa sanoi lyhyesti: Maija on asunut heillä kolme vuotta. Se on terve, rokotettu, sillä on oma nurkkaus, oma huopa ja omat tapansa. Ja ettei hän pidä oikeana antaa kissaa ihmiselle, joka oli jättänyt sen klinikalle ilman sanaakaan.
Hiljaisuus kesti neljä sekuntia. Sitten Tarja sanoi:
– Minä en hylännyt sitä.
Kaksi sanaa, eikä niissä ollut vihaa eikä katkeruutta. Vain tosiasia.
Liisa halusi vastata, mutta kurkkuun tuli pala, ja hänen täytyi yskiä. Toisti: te ette tulleet hakemaan sitä, se on hylkäämistä. Tarja ei väittänyt vastaan. Sanoi “ymmärrän” ja laski puhelimen. Äänimerkit tulivat tasaisina ja pitkinä, ja Liisa kuunteli niitä melkein minuutin ennen kuin laittoi puhelimen taskuun.
Tarja tuli kahden päivän päästä. Ei soittanut, ei varoittanut. Seisoi vain klinikan oven ulkopuolella.
Liisa näki hänet himmeän lasin läpi: laiha siluetti liian isossa takissa, hihat peittivät sormet, ja hartiat olivat koholla, aivan kuin nainen olisi palellut, vaikka ulkona oli kahdeksantoista astetta.
Hän seisoi liikkumatta, ei koputtanut. Odotti. Niin kuin odotetaan vastaanotossa, jossa numerot kutsutaan jonossa eikä mitään voi nopeuttaa.
Ulkona tihkutti. Pientä, lämmintä, toukokuista sadetta. Märkän asfaltin ja poppelinlehtien tuoksu tunkeutui oven alta, ja käytävän ilma muuttui kosteaksi.
Takaosassa keitin vihelteli, ja Liisa siirtyi ikkunasta ottamaan sen pois liedeltä. Kädet toimivat totutusti: keitin, kuppi, teepussi. Mielessä oli vain yksi ajatus: älä avaa ovea. Ei tarvitse.
Maija hyppäsi ikkunalaudalta. Ensimmäistä kertaa kolmeen päivään se liikkui itse, ilman että Liisa otti sen syliin. Se käveli ovelle ja istuutui, häntä kietoutuneena etutassujen eteen. Se tuijotti lasia. Häntä ei liikahtanut.
Liisa painautui selkä seinää vasten. Keitin höyrysi kädessä. Hän odotti, milloin siluetti katoaa. Ja siluetti katosi. Se kääntyi hitaasti ja lähti kävelemään poispäin, kumaraisena, kuin ihminen, jolla ei ole voimia oikaista selkäänsä.
Maija istui ovella iltaan asti. Ei syönyt, ei juonut, ei peseytynyt. Kun Liisa kantoi sen syliinsä takaosaan, kissa kääntyi olkapäänsä yli ja katsoi himmeään lasiin. Lasisssa ei ollut mitään. Vain sade ja katuvalo.
Kalle huomasi sen ja vaikeni. Murahti nurkasta, että ulko-oven lukko takerteli ja olisi aika vaihtaa se. Liisa nyökkäsi. Hän ei vaihtanut lukkoa.
Kirje makasi oven alla aamulla, kun Liisa tuli avaamaan klinikan. Valkoinen kirjekuori, ilman postimerkkiä, ilman palautusosoitetta. Vain nimi, käsin kirjoitettuna: “Liisalle”. Kirjaimet olivat pieniä, vasemmalle kallistuvia.
Hän poimi sen kahdella sormella, aivan kuin kirjekuori olisi voinut polttaa. Paperi tuoksui vieraalta parfyymilta, joltain kukkaiselta ja heikolta, kuin viimeinen henkäys kuivuneesta laventelista pussukassa. Kirjekuori oli kevyt, mutta käsissä se tuntui raskaalta, kuten huonot uutiset painavat ennen lukemista.
Sisällä oli kolme paperia ja valokuva.
Ensimmäinen paperi. Syöpäkeskuksen lausunto, päivätty kolmen vuoden takaa. Diagnoosi, vaihe, hoitosuunnitelma. Liisa luki lääketieteellisiä asiakirjoja joka päivä, tiesi mitä nämä koodit ja lyhenteet tarkoittivat. Riveistä, jotka oli kirjoitettu tavanomaisella sairaalan fontilla, sormet alkoivat täristä, ja hän laski paperin syliinsä, ettei se putoaisi.
Toinen paperi. Todistus hoidon päättymisestä. Päivämäärä, hoitavan lääkärin allekirjoitus, pyöreä leima vaakunalla. Remissio. Kaksi vuotta pysyvää remission tilaa.
Kolmas paperi. Käsin kirjoitettu viesti. Sama käsiala kuin kirjekuoressa, pieniä kirjaimia, jotka painautuivat toisiaan vasten, kuin paperilla olisi ollut vähän tilaa, mutta paljon sanottavaa. Vain muutama rivi.
“Jätin Maijan, koska en tiennyt, palaisinko. Solunsalpaajat, sädehoito, leikkaus. Olin pois kotoa puoli vuotta kerrallaan. En voinut ottaa sitä mukaan, enkä jättää yksin tyhjään asuntoon. Eläinlääkäriasema oli ainoa paikka, jossa tiesin, että siitä huolehditaan. Soitin joka kuukausi ensimmäisen vuoden ajan. Minulle sanottiin, että kissan oli ottanut lääkäri. En uskaltanut tulla ennen kuin olisin terve. Lupasin sille palata.”
Valokuva oli pieni, kuusi kertaa yhdeksän, ja sen kulma oli taittunut. Kuvassa nainen, jolla oli lyhyet hiukset solunsalpaajien jälkeen, piti sylissään kolmiväristä kissaa. Hiukset olivat vasta alkaneet kasvaa, tummana pehmeytenä kuin vastasyntyneellä. Kissa hieroi naamaansa naisen leukaa vasten, ja nainen puristi sitä molemmin käsin suoraan rintaansa vasten, niin kuin puristaa sitä, mitä pelkää menettävänsä ja mikä on jo melkein menetetty.
Liisa istui lattialle aivan käytävään. Luki viestin uudelleen. Sitten vielä kerran.
Maija tuli äänettömästi ja kävi viereen. Turkki oli lämmin ja pehmeä, kuten aina. Kolme vuotta Liisa oli silittänyt sitä ja pitänyt Maijaa omanaan. Mutta Maija oli koko sen ajan istunut ikkunalaudalla ja katsonut ulos.
Liisa soitti keskipäivällä. Ääni ei väristenyt, mutta kurkku oli kuiva, ja sanat tulivat lyhyinä kuin reseptin numerot.
– Tarja. Tulkaa. Hakekaa Maija.
Hiljaisuus. Sitten kysymys:
– Oletteko varma?
Ja Liisa vastasi “kyllä”, ja se “kyllä” oli lyhin ja raskain sana, jonka hän oli lausunut kolmessa vuodessa.
Tarja tuli neljänkymmenen minuutin päästä. Tuli sisään hiljaa, pysähtyi kynnykselle. Takki oli sama, liian iso, pitkät hihat. Mutta silmät olivat toiset. Ei anelevat, eivät syylliset. Kiitolliset, ilman sanaakaan, yhdellä katseella.
Maija istui ikkunalaudalla. Kun Tarja astui vastaanottoon, kissa käänsi päänsä. Pysähtyi hetkeksi, aivan kuin tarkistaen. Sitten se hyppäsi ja käveli häntä kohti. Ei juosten, ei loikkien. Vain käveli, niin kuin kävellään sen luo, jota on odotettu kauan ja vihdoin saadaan.
Liisa otti hyllyltä pannan. Punertavaa nahkaa, halkeillutta ja pehmeää yhdestä kohtaa, nimilaatta, jossa oli kynnen jälki. Ojensi sen Tarjalle ja sanoi vain:
– Tämä on sen.
Tarja otti pannan ja solmi sen Maijan kaulaan. Hänen sormensa olivat ohuet, ja solki ei mennyt heti kiinni, hänen täytyi painaa. Naksahdus oli hiljainen ja tarkka, kuin piste pitkän lauseen lopussa.
Maija nosti naamaansa ja tökkäsi Tarjaa ranteeseen. Tarja peitti sen kämmenellään ja seisoi hetken liikkumatta, niin. Sitten nosti kissan syliinsä, ja Maija painoi naamaansa hänen kaulaansa, solisluiden väliseen kuoppaan, ja sulki silmänsä.
Liisa otti halkeilleen kupin pöydältä. Pesi sen, pyyhki pyyhkeellä, laittoi kaappiin. Kalle seisoi takaosan oviaukossa, mutta ei murahdellut eikä kommentoinut.
– Ostakaa sille kunnollinen kuppi, sanoi Liisa katsomatta taakseen. – Tämä oli väliaikainen. Kolme vuotta väliaikainen.
Tarja nyökkäsi. Puristi Maijaa molemmin käsin rintaansa vasten ja meni ulos.
Ovi sulkeutui. Käytävässä haisi sateelta ja vieraalta kukkaisparfyymiltä. Liisa seisoi ikkunan ääressä ja katsoi, kuinka Tarja käveli autolle, puristaen kissaa itseään vasten.
Hyllyllä oli tyhjä kohta pannan paikalla. Liisa pyyhkäisi pölyistä ääriviivaa sormellaan ja poisti sen. Sitten laittoi lasit päähänsä, sytytti valot vastaanotossa ja avasi oven ensimmäiselle potilaalle.
