**17. marraskuuta**
Aatoksen kortilla oli kolme palautusta puolessatoista vuodessa. Vapaaehtoiset eivät enää väitelleet, kuka häntä seuraavaksi tarjoaisi.
Aino laski kuljetuskopan laattalattialle ja avasi vetoketjun. Punainen kissa tuli ulos hitaasti, haistoi häkin nurkan, kiersi vesikupin ja istuutui selkä ovea kohti. Viisi ja puoli kiloa tyyntä itsepäisyyttä. Niin hän teki joka kerta, ja Aino tiesi jo: hän ei kääntyisi.
Ilavuoro loppui, kaikki olivat lähteneet, vain ne jäivät, joita ei oltu haettu.
Aino sipaisi sormillaan häkin kylmää kalteria.
– No niin, Aatos. Tervetuloa takaisin.
Kissa ei liikahtanut.
**18. marraskuuta**
Seuraavana päivänä levitin kolme palautuslomaketta pöydälle.
Ensimmäinen perhe, nuori pari. Kaksio Kontulassa, parveke parkkipaikalle. Palautuksen syy: “aggressiivinen, piilottelee, ei ota kontaktia.” Kestivät kaksi viikkoa.
Toinen perhe. Nainen nelikymppinen, yksiö vastaremontoitu. “Ei sopeutunut, sihisee, menee kylpyammeen alle.” Kymmenen päivää.
Kolmas. Mies ja seitsemänvuotias tytär. “Lapsi harmistuu, kissa ei leiki, istuu nurkassa.” Yksi viikko.
Luin kaikki kolme lomaketta ja hieroin nenänvartta. Paperi tuoksui tulostimen väriaineelle ja vieraille keittiöille. Sanamuodot olivat samanlaisia, ja siinä samankaltaisuudessa joku kutitti kuin lastu kynnen alla, mutta en saanut kiinni, mikä. Kaikki perheet olivat läpäisseet haastattelun. Kaikki olivat allekirjoittaneet sopimuksen. Kaikki olivat luvanneet kärsivällisyyttä.
Eero kurkisti huoneeseen, nojautuen ovenpieleen. Pitkä, laiha, harmaa venynyt villapaita. Silmälasit ohuilla sankoilla valahtivat nenänpäähän.
– No-o… taas Aatos?
– Joo.
– Ehkä hän on vaan sellainen, Aino. Onhan niitä.
– Millainen “sellainen”?
Hän kohautti olkapäitään ja venytti vokaalia, tottuneesti.
– No-o… huono-onninen.
Sana jäi ilmaan heidän välilleen. Aino puristi kahvikuppia, muovi rusahti ja painui sisään. Hän avasi sormet ja siirsi kupin sivuun. Kahvilammikko levisi pöydälle lomakkeen reunalle.
**20. marraskuuta**
Soitin toiselle perheelle lounasaikaan. Puhelimeen vastattiin kuudennen soiton jälkeen.
– Haloo? Kyllä, muistan. Punainen. Aatos. Ei, meillä on kaikki hyvin ilman häntä, kiitos.
Naisen ääni oli tasainen, melkein kohteliaan tylsistynyt. Seinän takana joku laittoi television päälle, ja kuulin vaimeaa studionauhua, kuin vieraassa asunnossa kaikki olisi sujunut suunnitelmien mukaan.
– Kertokaa, miten hän käyttäytyi ensimmäisenä päivänä?
– Ensimmäisenä? Meni kylpyammeen alle ja istui. Me kutsuimme. Haettiin. Tuotiin ruoka suoraan naaman eteen. Hän sihisi. Toisena päivänä yritin silittää. Raapaisi käden verille.
– Entä sitten?
– Sitten päätin: jos kissa ei halua elää ihmisten kanssa, ei sitä tarvitse vaivata.
Aino painoi puhelimen olkapäätään vasten ja kirjoitti muistioon: “haettiin kylpyammeen alta”. alleviivasi.
– Annoitteko hänelle aikaa olla yksin? Ilman kontaktin yrittämistä?
Tauko. Puhelimen kahina vieraan kämmenessä.
– Mitä varten kissa sitten otetaan, jos sitä ei saa koskea?
Aino ei vastannut. Sanoi hyvästit, laski puhelimen pöydälle ja istui pitkään leuka kämmenellä. Ikkunan takana sade ropisi peltikattoon tasaisesti kuin metronomi.
Muistion seuraavalta sivulta löytyi merkintä ensimmäisestä perheestä, kuukausia aiemmin: “yritettiin nostaa syliin ensimmäisestä päivästä lähtien.” Aino laittoi viereen kysymysmerkin ja sulki muistion. Mutta kysymys ei sulkeutunut.
**23. marraskuuta**
Lauantaina Eero jäi myöhään.
Menin hiljaa sisään. Valo paloi vain kaukaisessa käytävässä, missä olivat pitkäaikaiset häkit.
Eero istui kyykyssä Aatoksen häkin edessä. Ei sanonut mitään. Istui vain ja katsoi lattiaan, ja kissa kalterien takana teki tavanomaista: selkä ovea kohti, häntä kiedottuna käpälien ympärille, korvat hieman taaksepäin.
Aino halusi huikata. Ja pysähtyi. Koska kuuli.
Aatos kehräsi.
Hiljaa, aivan rajalla. Tasainen, matala ääni, joka muistutti lamppujen huminaa, vain pehmeämpänä. Kuin kissan sisällä olisi käynyt pieni moottori, joka käynnistyi yksinomaan hiljaisuudessa. Kun kukaan ei ojentanut käsiä eikä tuonut ruokaa naaman eteen.
Eero nousi, kääntyi kohti ovea ja melkein törmäsi Ainoon.
– No-o… mä vaan tässä… tarkistin kippoja.
– Hän kehräsi.
– Joo. Tekee sitä usein. Kun luulee olevansa yksin.
– Kauanko olet tiennyt?
Eero korjasi silmälasejaan.
– Lokakuusta, vissiin. Mä unohdin avaimet ja palasin hakemaan. Ja hän istui ja kehräsi. Sitten ovi narahti, ja hän vaikeni heti. Kuin olisi sammutettu.
Aino nojasi seinään. Rappaus oli karhea ja kylmä lapaluiden alla. Häkistä ei kuulunut mitään. Aatos oli vaiennut, aistittuaan toisen ihmisen.
Ja siinä hiljaisuudessa minulle valkeni, mitä ne kolme lomaketta muistuttivat.
Eivät vaikean kissan kuvailua.
Vaan kuvailua ihmisistä, jotka halusivat rakkautta heti. Hellyyttä napsautuksella. Kiitollisuutta ensimmäisenä iltana, kontaktia vaatimuksesta, kuin seinän kytkintä: painoi, sai.
Kolme perhettä otti Aatoksen ja ojensi heti kätensä. Nostivat piilosta. Toivat naaman eteen. Istuttivat syliin. Ja kun elävä olento vastasi ainoalla tavalla, mikä sillä oli, kun piiloutui, sihisi, vetäytyi kokoon, he täyttivät siististi lomakkeen: “aggressiivinen”, “ei sopeutunut”, “ei leiki”.
Ainos avasi muistion. Ja löysi kolmannen merkinnän, jonka hän oli tehnyt jo viimeisen perheen palautuksen yhteydessä, mutta ei ollut kiinnittänyt huomiota: “Tyttö itki, koska kissa ei halunnut istua hänen sylissään.”
Sanamuodot vaihtuivat joka kerta. Mutta teko pysyi samana.
**25. marraskuuta**
Maanantaina kirjoitin ohjeistuksen uusiksi. Vanha versio, joka annettiin kaikille, alkoi sanoilla: “Kissa tarvitsee hellyyttä ja kärsivällisyyttä.” Uusi alkoi toisin.
Luoin Eerolle ääneen, pidellen paperia suoralla kädellä, kuin en olisi uskonut omaa käsialaani:
– Ensimmäinen viikko ei kosketa. Ei kutsuta. Ei haeta. Laitetaan kuppi, vesi, hiekkalaatikko ja suljetaan ovi hänen huoneeseensa. Mennään vain ruokkimaan. Ei katsota silmiin. Ei yritetä silittää.
Eero vihelsi.
– No-o… tämä on ohje kuinka olla välittämättä kissasta.
– Tämä on ohje kuinka olla estämättä kissaa rakastamasta sinua.
Hiljenin ja lisäsin hiljempaa:
– Me olemme puolitoista vuotta selittäneet ihmisille, että kissa on vaikea. Eikä hän ole vaikea. Hän on varovainen. Ja me lähetimme hänet niille, jotka sekoittavat kärsivällisyyden odotukseen.
– Mikä ero on?
– Odotus vaatii tulosta. Kärsivällisyys ei vaadi mitään.
Eero venytti vokaalia, kuin sovittaisi vastausta. Vaieten. Lamppu välähti, ja Aatos käytävän päässä nykäisi korvaansa äänelle. Rikki revityllä, vasemmalla.
**15. joulukuuta**
Neljäs perhe tuli kolmen viikon päästä. Nainen viisikymppinen, hiljainen ääni ja ruskeat kädet. Hän kuunteli uuden ohjeistuksen, nyökkäsi. Ainoa tarkennus:
– Ja jos kuukauden päästä hän istuu yhä selin?
Katsoin häntä silmiin.
– Silloin hän tarvitsee enemmän kuin kuukauden.
Nainen nyökkäsi. Ja otti kuljetuskopan.
Aatos oli sisällä vaiti. Selkä kalteria kohti, häntä käpälien ympärillä, korvat hieman taaksepäin. Kuten aina.
**15. tammikuuta**
Kuva tuli kuukauden päästä. Ei allekirjoitusta, ei kommenttia. Vain valokuva. Ikkunalauta, lasin takana talvipiha, ruukku jollain kasvilla.
Ja kissa. Punainen, valkoinen rinta levällään ja rikki revitty vasen korva.
Hän istui naama kohti huonetta.
Näytin kuvan Eerolle. Hän korjasi silmälasejaan, katsoi, sitten vielä kerran.
Ja sanoi hiljaa, ilman tuttua venytettyä vokaalia:
– Eihän se ollutkaan hänestä kiinni.
Laitoin puhelimen taskuun. Otin Aatoksen kortin “pitkäaikainen”-kansiosta ja siirsin sen pöydän alalaatikkoon. Sinne, missä lepäsivät ne harvat tarinat, joita ei tarvinnut kertoa uudelleen. Ne riitti muistaa.
**Oppi:** Luottamus ei tule komentamalla. Se tulee silloin, kun ei vaadi mitään vastineeksi. Ja jos antaa tilaa, joku saattaa kääntyä kasvoillaan päin.
