Neljä yötä putkeen Tyyne herätti Jussin tasan kolmelta. Jussi lukitsi oven, oli vihainen, etsi netistä rauhoittavia tippoja eläimille. Mutta oikeasti hänen olisi pitänyt vain nousta ja seurata kissaa keittiöön.
Ensimmäisenä yönä Jussi heitti melkein tyynyn kissaansa kohti.
Kello oli kolme. Se raskain, kaikkein vihatuin yötunti, jolloin ihminen ei ole vielä kunnolla nukkunut, mutta hänet on jo kiskaistu unesta. Ja sen takia sisälle tulee heti kuiva, vihainen ja piikikäs olo.
Hän heräsi siihen, että joku kosketti hänen poskeaan pehmeästi, mutta sinnikkäästi. Ei kynsillä – vaan tassulla. Aivan kuin häntä ei herättäisi kissa, vaan joku toisteli kärsivällisesti: nouse. Ole hyvä ja nouse.
Jussi avasi silmät ja näki Tyynen.
Se seisoi aivan tyynyn vieressä – kolmivärinen, vasen korva hieman revennyt – ja katsoi häntä niin kuin vain eläimet osaavat katsoa: suoraan, ujostelematta, ilman turhia selityksiä. Hetken kuluttua tassu laskeutui taas hänen kasvoilleen.
– Oletko sä nyt ihan hullu?.. – Jussi murahti käheästi.
Tyyne naukaisi hiljaa.
Ei kovaa.
Ei valittaen.
Mutta niin, että siitä lyhyestä äänestä oikeasti tuntui riippuvan jotain.
Jussi istuutui sängyssä – vihaisena, raskaana, sillä hetkellisellä yöllisellä vihalla kaikkea elävää kohtaan, mikä estää nukkumasta. Huoneessa oli pimeää. Vain pihavalo viilsi kattoon kellertävän viirun. Ikkunan takana oli marraskuu – märkä, paljas, uneton. Patterit lämpenivät ja jäähtyivät. Lattia oli jääkylmä.
Hän meni keittiöön, kaatoi nappuloita kuppiin ja ärähti:
– No syö nyt. Ja anna mun nukkuu edes yöt rauhassa.
Tyyne meni kupille, haistoi ruuan, mutta ei syönyt.
Sen sijaan se hieroi itseään Jussin jalkaan, kääntyi ja lähti keittiön perälle. Pysähtyi. Katsoi taakseen.
Jussi ei sitä huomannut.
Hän palasi sänkyyn, kääriytyi peittoon ja vaipui melkein heti uneen, ajatellen että kissa käyttäytyy vaan kummallisesti. Eläimillähän on aina jotain: ruoka ei kelpaa, mieli on nurin, tai sitten kuu paistaa väärästä suunnasta.
Aamulla Tyyne oli ihan tavallinen.
Istui nojatuolissa, tassut siististi alla. Sitten se siirtyi ikkunalaudalle. Sitten se meni patterin viereen makaamaan. Hiljainen, rauhallinen, melkein liian rauhallinen siihen nähden, miten sinnikkäästi se oli yöllä herättänyt.
Tyyne ei muuten kuulunut niihin kissoihin, jotka kiusaavat omistajiaan.
Kahden vuoden aikana Jussin luona se ei ollut koskaan kaatanut kuusta, ei huutanut öisin, ei varastanut ruokaa pöydältä eikä roikkunut verhoissa. Se söi siististi. Hoiti tarpeensa tarkasti. Nukkui omassa tuolissaan. Jos sille oli jotain tarpeen, se pyysi hillitysti, kuin ymmärtäen: ihmisellä on omatkin huolensa.
Varmaan siksi Jussi oli siihen kiintynytkin.
Hän oli löytänyt Tyynen syksyllä, melkein vahingossa. Meni illalla viemään roskapussia ja näki talon edessä kolmivärisen kissan, jolla oli revennyt korva. Se istui märällä betonilla. Ei rynnännyt minnekään, ei hinkannut vasten, ei kerjännyt. Vaan istui ja katsoi ihmisten ohi kuin olisi jo kauan sitten ymmärtänyt: pyytämisestä ei ole apua.
Jussi seisoi siinä roskapussin kanssa, katseli sitä ja tunsi jotain ikävän tuttua. Kissalla oli sama ilme kuin hänellä itsellään viime kuukausina eron jälkeen: ei odota enää mitään, mutta jostain syystä ei silti lähtenyt.
Hän vei pussin takaisin sisään ja otti kissan mukaansa.
Nimi Tyyne ei tullut heti. Aluksi se oli vaan kissa. Sitten – “hei”. Sitten – “mikä sun on”. Ja kerran hän kaatoi ruokaa ja sanoi yhtäkkiä:
– Tyyne, tule.
Se tuli.
Ja nimi jäi.
Eron jälkeen hiljaisuudesta oli tullut Jussille melkein tärkein asia.
Hän ei huomannut sitä heti. Aluksi tyhjä asunto pelotti. Sitten se alkoi parantaa. Kukaan ei väittänyt vastaan. Kukaan ei selvittänyt välejä. Kukaan ei paukuttanut ovia eikä sanonut ärtyneellä äänellä:
– Sä et taas kuuntele mua.
Ei tarvinnut selitellä, luvata muuttua. Sai vaan tulla kotiin, riisua takin, laittaa veden kiehumaan ja olla hiljaa.
Tyyne sopi siihen elämään täydellisesti.
Ja siksi, kun se toisena yönä tuli taas herättämään, Jussi ei ollut yllättynyt. Hän oli vihainen.
Tällä kertaa hän oli tarkistanut kaiken etukäteen. Ruokaa kupissa oli. Vettä oli. Hiekkalaatikko puhdas. Ikkuna melkein kiinni. Tyyne oli syönyt, pessyt turkkinsa ja mennyt nojatuoliin. Mikään ei ennustanut mitään yöllistä esitystä.
Mutta jossain vaiheessa Jussi heräsi raapimisen ääneen.
Hän ei edes heti tajunnut, mitä se oli. Makasi, katseli pimeään, kuunteli. Sitten se selvisi: makuuhuoneen ovi.
Tyyne raapi ovea ulkopuolelta.
Kynnet raapivat vanhaa puuta, tasaisesti, säännöllisesti, sinnikkäästi. Aivan kuin se ei yrittäisi päästä sisään, vaan yrittäisi tavoittaa. Ääni oli kuiva, epämiellyttävä, ärsyttävä. Hetken päästä siihen tuli mukaan naukumista.
Ei kovaa.
Ei valittaen.
Outoa.
Aivan kuin kissa yrittäisi sanoa jotain, mutta ei osannut.
Jussi kiroili hiljaa, nousi, avasi oven, päästi Tyynen käytävään, meni takaisin nukkumaan, mutta huomasi pian ettei uni tule. Niinpä hän painoi säpin kiinni.
Säppi oli vanha, jo hänen vanhempiensa ajoilta. Pieni, rautainen, kahdella ruuvilla, vähän löysä, mutta pitävä. Jussi käytti sitä harvoin. Vain silloin kun halusi täysin sulkeutua pois maailmasta.
Hän meni taas nukkumaan.
Katuvalo piirsi kattoon vinon keltaisen viirun. Jossain putkissa suhisi ilma. Keittiössä jääkaappi yski vanhan miehen käheydellä. Tavallisia yön ääniä vanhassa talossa.
Ja sitten – taas raapimista.
Nyt jo oven takana.
Tyyne raapi puuta samalla itsepäisellä rytmillä. Sitten naukaisi. Vaieten. Naukaisi taas. Ja niin melkein neljään asti aamuyöllä.
Jussi makasi tyyny korvalla vedettynä ja vihastui joka minuutti enemmän. Hänestä tuntui, että kissa vain pilkkaa. Että koko hänen hauras yörauha särkyy jonkun eläimen oikun takia, jota hän ei ymmärrä eikä ole velvollinen ymmärtämään.
Aamu alkoi huonosti.
Herätyskello soi seitsemältä, ja Jussista tuntui ettei hän ollut nukkunut lainkaan. Töissä hän joi kahvia toisensa jälkeen, haukotteli, hieroi ohimoitaan, ja lounaalla meni nettiin etsimään vastausta.
“Kissa herättää öisin mitä tehdä.”
Netistä löytyi heti neuvoja. Älä huomioi. Osta automaattinen ruokinta. Anna rauhoittavia tippoja. Leiki ennen nukkumaanmenoa. Poista stressi. Näytä eläinlääkärille. Yksi foorumi väitti vielä, että kissat varoittavat sillä tavalla “henkimaailmasta”.
Jussi tuhahti ja tilasi rauhoittavat tipat.
Kolmantena yönä Tyyne tuli taas tasan kolmelta.
Kuin kellon mukaan.
Ensin – pehmeä tassun kosketus poskelle.
Sitten, jos hän teeskenteli nukkuvansa – hiljainen naukaisu aivan sängyn vieressä.
Sitten, kun hän ei vieläkään noussut – raapimista oven takana.
Mutta nyt sen äänessä oli jotain, mikä alkoi ahdistaa enemmän kuin raapiminen. Kaksi lyhyttä ääntä. Tauko. Sitten taas kaksi.
Aivan kuin se laskisi sekunteja.
Tai antaisi merkkiä.
Jussi makasi liikkumatta. Keittiössä kello tikitti. Ikkunan takana heilui katuvalo. Käytävän linoleumi narahti hiljaa koiran tassujen alla.
Ja jossain asunnon uumenissa – vai alkoiko se vain kuulostaa siltä? – kuului vielä jotain. Hyvin heikkoa. Tuskin havaittavaa.
Hän nousi äkisti, tempaisi oven auki ja melkein huusi:
– Riittää!
Tyyne painoi korvat.
Mutta ei perääntynyt.
Se katsoi Jussiin alhaalta pitkään, tyynesti. Ja se katse vaikutti enemmän kuin mikään valittava naukuminen. Siinä ei ollut kissan oikkua. Siinä oli outo, melkein inhimillinen kärsivällisyys. Aivan kuin se olisi jo monta kertaa toistanut saman asian, eikä vieläkään aikonut luovuttaa.
Sitten Tyyne kääntyi ja lähti keittiöön.
Jussi jäi seisomaan ovelle.
Jostain syystä juuri silloin hänelle tuli ensimmäisen kerran levoton olo.
Mutta hän ei silti mennyt.
Palasi sänkyyn. Ei nukkunut enää aamuun.
Seuraavana päivänä pihalla hän törmäsi Ainoon kolmannesta kerroksesta. Aino seisoi niin kuin aina, flanelliaamutakki lämpimien housujen päällä, tupakka kädessä, sillä tavalla katselevana kuin ihminen, jota ei enää mikään juuri hämmästytä.
– Aino, – Jussi huusi. – Onko sun kissa joskus herättänyt yöllä?
Aino katsoi häntä silmälasien yli, imaisi savua ja puhalsi sen sivuun.
– On herättänyt. No mitä?
– No kun mun kissa ei oo antanut nukkua kolmeen yöhön. Välillä tassu naamalle, välillä raapii ovee, välillä naukuu. Kaikki oon tarkistanut: ruokaa on, vettä on, hiekkalaatikko puhdas.
Aino siristi silmiään.
– Jos kissa tekee samaa kolme yötä putkeen, sille on syy.
– Mikä syy?
– Ootko sä käynyt kattomassa? – sanoi Aino.
– No mä just sanoin, et kaikki on tarkistettu.
– En mä puhunu kupista, – Aino keskeytti. – Ootko sä mennyt sen perässä?
Jussi vaikeni.
Aino pudisti tuhkaa ja virnisti:
– Ne ei oo tyhmiä, Jussi. Mehän ollaan ne tyhmät. Jos se kutsuu – pitää mennä eikä arvailla.
Koko päivän se lause pyöri hänen päässään.
Neljänteen yöhön hän valmistautui.
Laitoi herätyksen varttia vaille kolme, mutta heräsi aikaisemmin. Makasi pimeässä ja kuunteli asuntoa. Keittiön kello. Jääkaappi. Patterin rapina.
Ja vielä yhden äänen.
Aivan heikon.
Sellaisen, jonka voi helposti sekoittaa putken narinaan, tuuleen tai mihin tahansa, jos ei halua kuunnella tarkemmin.
Tasan kolmelta sänkyyn hyppäsi Tyyne.
Tuli tyynyn viereen.
Kosketti tassulla Jussin poskea.
Jussi istuutui heti.
– Selvä, – hän sanoi hiljaa. – Mennään.
Tyyne hyppäsi lattialle ja kulki päättäväisesti eteenpäin, vilkaisematta takaisin. Aivan kuin se olisi tiennyt: nyt hän vihdoin tulee perässä.
Tyyne vei Jussin läpi käytävän, keittiöön, pöydän ohi, jakkaran ohi – patterille ikkunan alle.
Siinä nurkassa oli pimeintä. Mikron vihreä valo tuskin ylsi sinne, ja siksi patterin putket näyttivät paksumpilta kuin päivällä, ja rako seinän ja vanhan valuraudan välillä syvemmältä ja pelottavammalta. Ikkunasta vedi: tuuletusikkuna oli taas jäänyt raolleen.
Jussi heristi itsekseen mielessään. Hän oli jo viikon polttanut tupakkaa ikkunan ääressä ja joka kerta jättänyt säpin “hetkeksi”, ja sitten unohtanut. Yöllä lattialle levisi jäätävä ilma, ja ohut verho huojui tuskin huomattavasti.
Tyyne istuutui lattialle ja tuijotti suoraan patteria.
Jussi kyykistyi. Aluksi hän ei ymmärtänyt, mitä hänen piti nähdä. Pölyä ikkunalaudan alla. Ruosteisia kiinnikkeitä. Vanha putki. Pala irronnutta jalkalistaa.
Ei mitään erikoista.
Mutta sitten patterin takaa kuului ääni.
Ohut, melkein eloton piipitys. Niin heikko, että päivällä sitä ei varmasti voisi erottaa: kadulta kuuluu autojen ääniä, käytävässä pamahtelevat ovet, naapurissa huudetaan telkkaria, keittiössä surisee vedenkeitin.
Mutta yöllä koko talo tuntuu vajoavan hiljaisuuteen, ja silloin pienikin ääni alkaa nousta sieltä läpi.
Jussi otti puhelimen, laittoi taskulampun päälle ja valaisi rakoa.
Ensin hän näki vain pölyä ja vanhaa hämähäkinseittiä. Sitten – jotain pientä, mustaa, takkuista.
Kissanpentu.
Aivan pieni. Korkeintaan kolmeviikkoinen. Silmät olivat jo auki, mutta katsoivat sameasti, kuin pentu ei oikein tajuaisi missä on. Kyljet tutisivat. Tassut olivat vedettynä vatsaa vasten. Se makasi kyljellään, puristuneena putken, seinän ja painavan patterin väliin niin hankalasti, että se näytti joutuneen sinne vahingossa: pudonnut ja jäänyt kiinni.
Jussi valaisi ylemmäs, kohti ikkunaa, ja vasta sitten tajusi.
Ulkona, aivan ikkunan alla, kulki kapea peltinen katos naapuriliikkeen sisäänkäynnin päällä. Sille olisi periaatteessa voinut kiivetä aikuinen kissa – puuta pitkin, reunaa myöten, jotain ulkonemaa pitkin.
Ja sitten oli se raollaan oleva tuuletusikkuna. Rako oli pieni, mutta pienelle kissanpennulle riittävä. Ilmeisesti emo oli siirtänyt pentujaan paikasta toiseen suojellakseen niitä kylmältä tai pihan koirilta, ja oli kantanut yhden tänne. Tai pentu oli itse ryöminyt jostain katoksen kolosta ja lähtenyt hajun perässä kohti lämpöä. Patterista huokui kuumuutta, ja sellaiselle pikkuiselle se saattoi olla ainoa ymmärrettävä suunnannäyttäjä.
Ja sitten kaikki oli tapahtunut yksinkertaisesti ja kamalasti.
Se oli tullut tuuletusikkunasta, luisunut ikkunalaudalta alas, patterin taakse – sellaiseen paikkaan, josta aikuinen eläin olisi vielä voinut kääntyä, mutta noin pieni ei enää. Rako seinän ja patterin välissä oli kapea, pölyinen, täynnä teräviä kiinnikkeitä ja irronnutta jalkalistaa. Sisään se oli mahtunut – säikähtäneenä, pelkän vaiston varassa, haistaessaan ventovieraan asunnon tuoksun. Mutta takaisin se ei enää päässyt.
Alhaalla oli jalkalista. Sivulla putki. Ylhäällä painavat patterin rivat. Joka kerta kun pentu oli varmaan yrittänyt päästä pois, se oli vain valahtanut syvemmälle kulmaan.
Jussi näki sen mielessään niin selvästi, että vatsasta kouraisi: pieni, melkein hengetön lämmin kimpale oli ryöminyt paikkaan, joka tuoksui pelastukselta, ja joutui loukkuun kahden metrin päässä ihmisistä.
Nyt hän ymmärsi myös sen, miksi pentu piipitti vain öisin.
Päivällä asunnossa oli ääntä. Jussi lähti töihin, jääkaappi hurisi, ikkunan takana ajoi autoja, yläkerran naapurit siirtelivät tuoleja, pihalla huusivat lapset. Pentu oli liian heikko, kylmissään ja nälkäinen – se ei jaksanut huutaa taukoamatta. Se oli hiljaa, nukkui, vaipui horrokseen. Ja vasta yöllä, kun talo hiljeni ja tuli kylmempää, se heräsi nälästä ja pelosta.
Sitten se alkoi äännellä.
Ei kovaa – voimia kovaan huutoon ei enää ollut.
Ohuesti.
Harvakseltaan.
Melkein kuulumattomasti.
Ja sen äänen saattoi kuulla vain Tyyne.
Se oli varmaan kuullut sen jo ensimmäisenä yönä.
Kissoilla on aivan erilainen kuulo. Se, mikä ihmisestä tuntuu putkien kohinalta tai mielikuvituksen tuotteelta, on niille elävä olento. Aluksi Tyyne oli kantanut sille ruokaa. Nyt Jussi näki sen itse: aivan perimmäisessä nurkassa oli kuivuneita kananpaloja. Se oli siis rahdannut niitä omasta kupistaan. Ehkä palan kerrallaan. Ehkä työntänyt nenällään. Ehkä tassullaan.
Jotenkin se oli onnistunut työntämään ruokaa sinne, minne itse ei kokonaan mahtunut. Ja vasta ymmärrettyään, ettei se riitä, kun pentu oli heikentynyt niin ettei se melkein enää piipittänyt, se oli alkanut herättää Jussia.
Jussi laskeutui varovasti mahalleen kylmälle lattialle ja työnsi kätensä rakoon. Ei onnistunut heti: putki oli tiellä, terävä reuna naarmutti rannetta. Piti kurkottaa kylki edellä, melkein sokkona.
Sormet koskettivat vihdoin lämmintä, likaista turkkia, ja pentu piipitti tuskin kuuluvasti.
– Hiljaa, hiljaa… – Jussi kuiskasi itsekään ymmärtämättä miksi.
Hän kouraisi pennun kämmenelleen. Se oli melkein painoton, kuin ruttuinen lapanen. Mutta lämmin. Elävä. Ja tärisi.
Kun Jussi vihdoin veti sen esiin patterin takaa, pentu ei edes yrittänyt karkuun. Se vain heilautti heikosti tassua ja hiljeni, painautuen kuonollaan hänen peukaloonsa.
Tyyne tuli heti luokse, haisteli pentua ja naukaisi lyhyesti, melkein äänettömästi.
Aivan kuin se olisi sanonut:
– Vihdoinkin.
Jussi istuutui suoraan lattialle, nojasi selkänsä keittiönkaappiin ja katseli pitkään mustaa myttyä käsissään. Tyyne hyppäsi hänen syliinsä, asettui pennun viereen, kosketti sitä kuonollaan – ja ensimmäistä kertaa kaikkien näiden öiden aikana rentoutui. Painoi jopa silmät kiinni.
Ja Jussi istui ja tajusi yhtäkkiä tuskallisen selvästi yhden hyvin yksinkertaisen asian: hän oli niin tottunut elämään omassa hiljaisuudessaan, omassa huolellisesti rakennetussa rauhassaan, että oli unohtanut vastata heti, kun joku hänen vierellään oikeasti kutsuu apua.
Aamulla hän vei pennun eläinlääkäriin.
Osti korviketta, pipetin, lämpötyynyn, vaippojen tyyppisiä alustoja. Kuunteli kaikki ohjeet. Nyökytteli niin tarkkaavaisena, ettei varmaan ollut koskaan edes töissä pomonsa edessä tehnyt niin.
Palattuaan kotiin hän asetti pennun pahvilaatikkoon, jossa oli pehmeä pyyhe, patterin viereen. Tyyne istui aluksi vieressä valppaana, mutta siirtyi sitten lähemmäs, aivan kuin luovuttaisi vahdin Jussille, mutta ei kuitenkaan halunnut kauas.
Illalla Jussi kulki pitkään asunnossa eikä tiennyt mihin itsensä laittaisi.
Ja sitten hän yhtäkkiä otti puhelimen ja soitti äidilleen.
Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen.
Kun äiti vastasi, Jussi epäröi hetken. Hän ei itsekään odottanut soittavansa.
– Äiti, mä tässä… – hän aloitti ja hiljeni.
Tyyne hyppäsi samassa pöydälle ja laski tassun puhelimen viereen.
– Mitä on tapahtunut, Jussi? – kysyi äiti heti.
– Ei mitään, – hän sanoi tauon jälkeen. – Halusin vaan kysyä, mitä sulle kuuluu.
Linjan toisessa päässä oli hiljaista.
Ei loukkaantunut.
Ei raskas.
Vaan yllättynyt.
– Ihan hyvää, – äiti sanoi vihdoin. – Entä sinulle?
Jussi katsoi laatikkoa patterin luona. Tyynettä. Keittiötä, joka oli yhden yön aikana muuttunut jotenkin aivan toiseksi.
– Kyllä mäkin… ihan hyvää, – hän vastasi.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan se “ihan hyvää” ei ollut valhe.
Makuuhuoneen ovea hän ei enää laittanut säppiin.
Myöhemmin hän ylipäätään ruuvasi säpin irti ja pani sen laatikkoon.
Sen jälkeen hän ei sulkenut ovea kokonaan.
Koska nyt hän tiesi varmasti: jos joku tulee keskellä yötä luoksesi ja kutsuu itsepäisesti, se ei aina tarkoita, että sinua häiritään.
