Eero palasi kotiin uupuneena, mutta hänen äänestään kuului päättäväisyys, kun hän pysähtyi keittiön oviaukkoon. Aino oli, kuten aina, kiireinen ruoanlaiton parissa ja vältteli hänen katsettaan. Sanomattomien sanojen paino tuntui puristavan hänen kurkkuaan.
— Meidän täytyy puhua — hän aloitti, nojaten keittiötasoon.
Aino pysyi hiljaa, mutta hänen kätensä vavahtivat hieman. Ilman vastausta odottamatta Eero sanoi suoraan:
— Haluan avioeron.
Aino kääntyi hitaasti ympäri. Hänen silmissään ei ollut kyyneliä, vain syvä suru, joka tuntui viiltävän suoraan sydämeen.
— Miksi? — hän kysyi hiljaa, ikään kuin peläten vastausta.
Eero kohautti olkapäitään. Kuinka hän voisi myöntää, että oli jo kuukausia ajatellut toista naista? Että yhteiset vuodet olivat muuttuneet raskaaksi taakaksi? Vastauksen sijaan hän laski paperit pöydälle.
— Talo ja auto ovat sinun.
Aino otti asiakirjat käsiinsä ja hetken epäröityään repi ne palasiksi.
— En tarvitse tavaroitasi — hän kuiskasi. — Mutta minulla on yksi ehto.
Eero kohotti kulmiaan.
— Näytämme kuukauden ajan siltä, että olemme yhä perhe. Poikamme valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin… — hänen äänensä särkyi. — Ja… joka aamu kannat minut sylissäsi makuuhuoneesta ulko-ovelle.
— Mitä? Sehän on järjetöntä! — hän mutisi, mutta nyökkäsi. *Vain kuukausi*, hän ajatteli.
Seuraavana aamuna, kun Eero nosti Ainon syliinsä, heidän poikansa Elias purskahti nauruun.
— Isi, näytätte ihan vastanaineilta! — Aino nojasi miestään vasten, ja hänen tuoksunsa — sama kuin aina — sai Eeron hetkeksi horjahtamaan.
Päivä päivältä Eero alkoi huomata yksityiskohtia: Ainon hauraat hartiat, tummat silmänaluset, tapa, jolla hän puri hampaitaan yhteen, kun luuli, ettei kukaan katsonut. Eräänä iltana Eero näki hänen sovittavan mekkoa: se roikkui hänen päällään kuin henkarissa.
— Olet laihtunut paljon — hän sanoi ajattelematta, koskettaen kevyesti hänen kättään.
— Se on vain stressiä — Aino vastasi vältellen hänen katsettaan.
Viimeisenä iltana Aino makasi vuoteessa ja hengitti raskaasti. Eero istui sängyn reunalle.
— Miksi et kertonut minulle? — hän kuiskasi, hyväillen hellästi Ainon kylmiä sormia.
Aino hymyili heikosti.
— Elias… hänen piti uskoa, että kaikki oli hyvin.
Kun hän sulki silmänsä, Venetsian-matkalippu — jonka Eero oli *hänelle* ostanut — oli yhä hänen taskussaan. Hän repi sen rikki ja heitti roskiin.
Hautajaisiin saapuivat vain naapurit. Elias piteli kädessään äitinsä valokuvaa ja kysyi:
— Miksi jätit meidät, isi?
Eero ei vastannut. Hän tiesi, että totuus — sairaus, uskottomuus, ne päivät, jolloin Aino kirjoitti jäähyväiskirjeitä taistelun sijaan — pysyisi hänen sisällään kuin veitsi syvällä sydämessä.
**Opetus:** Rakkaus ei kuole itsestään. *Me* olemme ne, jotka annamme sen sammua, kun lakkaamme kuuntelemasta sydämen sykettä.
