Elena ei ollut onnekas anoppinsa kanssa. Maria Korhonen ei ollut koskaan pitänyt hänestä, mutta kukaan ei ollut odottanut, että hän kohtelisi omaa lapsenlastaan niin. Nainen huusi ja vaati, että Elena lähtisi heidän kodistaan lapsen kanssa. Hän väitti, että hänen poikansa oli hyvä mies, mutta liian naiivi ymmärtääkseen totuuden. Hän itse sen sijaan tiesi kaiken ja oli varma, ettei tämä ollut Matin lapsi.
Elena ei tiennyt, mitä tehdä. Maria oli aiemminkin sanonut samankaltaisia asioita. Jopa silloin, kun Elena oli raskaana, anoppi oli yrittänyt vakuuttaa Matille, että hänen vaimonsa oli ollut uskoton. Mutta Elena uskoi, että heti kun Maria näkisi lapsenlapsensa, hän lopettaisi tällaiset typeryydet. Matti, Elenan aviomies, rakasti äitiään syvästi ja luotti häneen täysin.
Maria käytti tätä hyväkseen ja kontrolloi jokaista poikansa päätöstä ja valintaa. Hän ei koskaan hyväksynyt sitä, että Matti oli päättänyt jakaa elämänsä toisen naisen kanssa. Hän ruokki jatkuvasti riitoja parin välillä.
Elena valitti usein miehelleen anopistaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi Matti salli äitinsä puuttua heidän elämäänsä. Mutta Matti tunsi syyllisyyttä äitiään kohtaan ja pyysi vaimoaan olemaan kärsivällinen, vakuuttaen, että Maria rauhoittuisi pian.
Mutta Marian viimeiset sanat saivat Elenan täysin pois tolaltaan. Kuinka hän saattoi yrittää vakuuttaa poikansa siitä, ettei vastasyntynyt ollut hänen? Elena teki päätöksen: hän lähtisi ja palaisi kotikaupunkiinsa. Hän toivoi, että Matti pysäyttäisi hänet tai, vielä parempi, lähtisi hänen mukaansa. Mutta mies pysyi hiljaa, peläten loukkaavansa äitiään.
Maria Korhonen sai lopulta haluamansa. Vihaamansa miniä oli poissa heidän elämästään. Nyt Matti vietti kaiken vapaa-aikansa hänen kanssaan. He söivät illallista yhdessä ja viettivät iltansa lempiharrastustensa parissa. Nämä kolme vuotta olivat Marian elämän onnellisimmat.
Mutta tragedia iskee aina yllättäen. Eräänä iltana, kun Matti oli palaamassa töistä kotiin, hän joutui hyökkäyksen kohteeksi. Joukkio armottomia nuoria ryösti hänet ja hakkasi hänet julmasti. Hän menehtyi muutamassa minuutissa vakaviin vammoihinsa. Poikansa kuoleman jälkeen Maria menetti elämänsä tarkoituksen.
Vielä vuosia tragedian jälkeen hän ei ollut muuttanut mitään Matin huoneessa. Hän valmisti edelleen ruokaa kahdelle ja puhui usein poikansa valokuville, aivan kuin tämä olisi yhä siellä.
Sillä välin Elenan elämä oli saanut uuden suunnan. Hänellä oli rakastava aviomies, ihana poika ja menestyksekäs ura. Äskettäin hänelle oli luvattu ylennys. Sinä iltana hän kiirehti hakemaan pienen Matiasin päiväkodista, toivoen ehtivänsä valmistaa illallisen ajoissa.
Se, mitä hän näki päiväkodin sisäänkäynnillä, yllätti hänet täysin. Siellä seisoi hänen entinen anoppinsa. Maria Korhonen katseli tarkasti lapsia, jotka leikkivät hiekkalaatikolla. Hän näytti hyvin vanhentuneelta, oli huonosti pukeutunut, kumartunut ja hänen katseensa oli täynnä surua. Aluksi Elena ei edes tunnistanut häntä – naista, joka oli kerran ajanut hänet pois kodistaan.
Maria katseli Matiasta. Kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen hänen kuiskatessaan, kuinka paljon poika muistutti hänen edesmenneitä poikaansa.
Aluksi Elena ei pystynyt antamaan anteeksi. Hän muistutti Mariaa siitä, kuinka tämä vuosia sitten ei ollut halunnut edes katsoa lapsenlapseensa, ja nyt hän oli tullut tänne.
Maria aneli entiseltä miniältään anteeksiantoa. Hän vannoi, että Herra oli jo rangaissut häntä tarpeeksi. Nyt hän ei halunnut mitään muuta – vain mahdollisuuden nähdä Matiasta silloin tällöin.
Lopulta Elena päätti antaa anopilleen anteeksi ja salli hänen tavata pojanpoikaansa. Tämä antoi isoäidille uuden syyn jatkaa elämäänsä.
