Kun ratsastajat lähestyivät, koira nosti päätään ja katsoi heitä silmillä, joissa oli niin paljon tuskaa, että tytön sydän hypähti kurkkuun ja kyyneleet nousivat silmiin…
Maija veti riimun hevosen päähän ja talutti sen karsinasta. Solmittuaan riimunarun solmun käytävän tolppaan tallissa, tytön katse viipyi tammassa.
Välkky oli musta kuin sysi, valkoiset sukat jokaisessa neljässä sirossa jalassa – monen ratsastajan unelma.
Tarttuen harjaan, Maija alkoi sukia hevosta samalla kehuen sitä. Välkky siirteli hermostuneesti painoa jalalta toiselle, nosti päätään ja kuunteli.
Maija silitteli hellästi tamman kaulaa, ymmärtämättä mitä sille oli tullut.
“Mitä nyt, Välkky? Mikä sinua vaivaa?”
“Puhutko sinä hevoselle?” kysyi tallirenki, joka oli tullut heidän luokseen.
“Setä Veikko, se on tänään jotenkin outo”, Maija jatkoi tamman kiiltävän kaulan silittelyä. “Se tuotiin tänne kuukausi sitten, eikä se ole ikinä käyttäytynyt näin…”
“Jokin huolettaa sitä”, totesi vanhempi mies, katsoen tamman asiantuntevin silmin. “Kaunis se on!”
“Ja sillä on mainio luonne”, Maija vahvisti. “Se on hienosti koulutettu, en vieläkään ymmärrä miten sen edellinen omistaja saattoi luopua sellaisesta hevosesta.”
“Sitten siinä on jokin piilevä vika”, Veikko sanoi mietteliäästi.
“Siinä ei ole mitään vikaa!” Maija syöksyi heti puolustamaan lemmikkiään.
Välkky pudisti päätään, ikään kuin vahvistaen omistajansa sanoja.
“Kas, se loukkaantui”, Veikko hymyili ja lähti omille teilleen.
Satuloituaan Välkyn Maija talutti sen ulos tallista. Tamma kuunteli tarkkaavaisesti ympäristön ääniä ja vilkuili varuillaan tielle, jonka takana näkyi metsä.
“Juuri sinne me tänään mennään”, Maija sanoi huomatessaan mihin hevonen katsoi. “Kentällä olet oikein hyvä, on aika tutustua meidän luontoomme.”
Maija nousi ketterästi satulaan, otti ohjat ja ohjasi hevosen kohti metsää…
Tuona kesäkuun aamuna ei vielä ollut tukahduttavan kuumaa, ja oli miellyttävää ratsastaa viileällä ilmalla. Välkky totteli ohjastusta. Toisinaan se pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisesti metsän ääniä.
Ohjattuaan hevosen raviin, Maija suuntasi Välkyn polulle, jota oli aina tykännyt ratsastaa Lumolla.
Tyttö muisti, miten kaksi kuukautta sitten hevosen saama synkkä diagnoosi oli pakottanut hänet eroamaan uskollisesta ystävästään. Lumon lähettäminen maatilalle puhtaamman ilman pariin oli vähentänyt yskäkohtauksia huomattavasti.
Kisoja varten tarvittiin hevonen, ja valmentajan kanssa etsintä sopivasta ehdokkaasta alkoi. Se päättyi päivänä, jolloin Maija näki Välkyn eräässä pääkaupunkiseudun ratsastuskoulussa ja tiesi ratsastettuaan sillä, että se oli oikea.
Hevonen oli hienosti koulutettu ja hyväluonteinen. Talli oli myöntänyt varat, ja Välkky vaihtoi kotia.
Nyt, oston hetkeä muistellessaan, Maijalle palautui mieleen, kuinka omituisesti edellinen omistaja oli käyttäytynyt. Tämä oli kiirehtinyt kauppaa, ikään kuin halunnut päästä Välkystä eroon mahdollisimman nopeasti.
Mitä oli tapahtunut? Miksi omistaja myi niin upean hevosen?
Välkky pysähtyi äkisti. Maija ehti tuskin pysyä satulassa, uppouduttuaan niin syvälle ajatuksiinsa. Tamma jähmettyi paikalleen, eikä mikään kannustus saanut sitä liikkeelle.
“Miksi et halua mennä eteenpäin?”
Välkky puhalteli hiljaa ja seisoi edelleen paikallaan. Se käänsi päätään hieman ja katsoi oikealle.
Maija katsoi myös sinne, mutta ei nähnyt muuta kuin ruohoa ja puita. Mikä oli voinut kiinnittää hevosen huomion?
“Haluatko mennä sinne?” Maija hellitti ohjia, antaen Välkyn valita suunnan. “Olkoon niin…”
Välkky poikkesi polulta ja käveli sinne, mistä kuului vaimea vinkuna, jonka pian kuuli myös Maija.
Hevonen pysähtyi koivun luokse. Ruohikolla oli laatikko, jonka päällä oli paksuja oksia. Laatikosta kuului vinkunaa.
Maija hyppäsi nopeasti hevosen selästä. Työnnettyään oksat laatikon päältä, hän avasi sen. Laatikon sisällä oli kolme juuri silmänsä avannutta kissanpentua. Ne vinkuivat surkeasti, kutsuen emokissaa, jolta ne oli noin julmasti revitty.
Maija tunsi suuttumuksen aallon nousevan sisällään:
“Kuinka voi olla noin julma?!” Tyttö nosti laatikon ja käveli hevosen luokse. “Välkky, nopeasti kotiin!”
*****
“Uskomatonta!” huudahti Irja Matikainen, Maijan valmentaja.
“Välkky vei minut suoraan sille laatikolle”, Maija päätti kertomuksensa.
Hän oli kiireesti vienyt kissanpennut tallin eläinlääkärille. Pienokaiset olivat terveitä, ja kahdelle oli jo löytynyt uudet kodit. Kolmannen pennun Maija päätti ottaa itse.
Musta, valkoisin tassuin koristeltu pieni kissa hurmasi hänet samankaltaisuudellaan Välkyn kanssa. Kun pennut kasvaisivat, ne muuttaisivat uusiin koteihinsa.
“Välkky on jalo hevonen!” Irja Matikainen sanoi ihaillen. “Ihmiset kävelevät ohi, mutta hevonen ei.”
Sillä välin Maija ja Välkky uppoutuivat täysillä tuleviin kisoihin valmistautumiseen. Tallilta odotettiin kaksikolta hyviä tuloksia.
Valmistautuminen vei paljon aikaa, ja kaksikko treenasi aina kentällä. Heinäkuussa he kilpailivat menestyksekkäästi paikallisissa kisoissa, sijoittuen toisiksi keskisarjan kouluratsastuksessa.
Elokuussa oli aluekisat naapurimaakunnassa, sieltä he palasivat voittajina. Edessä oli pääkaupunkiseudun kisat, joiden valmisteluun alettiin keskittyä.
“Maija, odotan sinua kentällä neljänkymmenen minuutin kuluttua”, Irja sanoi kurkistaessaan talliin.
Välkky seisoi tallin käytävässä ja siirteli hermostuneesti painoa jalalta toiselle. Hevonen värisi kauttaaltaan, ja kimeä hirnunta kaikui ympäri tallialuetta.
“Hiljaa! Hiljaa!” Maija yritti rauhoitella tamman.
“Mitä sille kuuluu?” Irja kysyi huolestuneena, oltuaan koskaan ennen näkemättä Välkkyä niin levottomana.
“Se käyttäytyi täsmälleen samoin sinä päivänä, kun löysimme kissanpennut metsästä”, tyttö vastasi.
“Ratsasta sillä tallialueen ulkopuolelle, ehkä jokin on vialla”, Irja katseli ympärilleen. “Ota Veikko mukaan.”
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kaksi ratsastajaa lähti ulos tallin portista. Maija antoi Välkyn olla navigaattori tällä reissulla.
He ohittivat tasaisen rivin omakotitaloja kaupungin laidalla ja saavuttuaan tielle, suuntasivat kohti metsää.
Yhtäkkiä Välkky kääntyi jyrkästi ja syöksyi tien laitaa pitkin. Maantiellä vilisivät autot, joku tööttäsi peläten ratsastajien päätyvän tielle.
“Mitä höntyilyä, mennä tamman perässä!” Veikko mutisi, ymmärtämättä mitä tai ketä he etsivät.
“Parempi tarkistaa, mikä Välkkyä vaivaa, kuin katua myöhemmin…” Maija keskeytti.
Tiellä lojui auton yliajama saksanpaimenkoira. Kun ratsastajat lähestyivät, koira nosti päätään ja katsoi heitä silmillä, jotka olivat täynnä niin kovaa kipua, että tytön sydän hypähti kurkkuun ja kyyneleet nousivat silmiin.
He olivat löytäneet syyn Välkyn levottomuuteen…
Maija hyppäsi hevosen selästä jatkaen sen kehumista. He olivat juuri kilpailleet alueellisissa kisoissa keskivaikean luokan kouluratsastuksessa, ja tyttö oli tyytyväinen tulokseen.
“Upea suoritus!” Irja juoksi heidän luokseen.
“Välkky tuntee musiikin upeasti!” Maija sanoi innoissaan pistäen jalustimia paikoilleen. “Se on maailman ihanin hevonen!”
“Se on hevonen, jossa on kunnon vika!” tytön selän takaa kuului terävä naisen ääni.
Maija kääntyi. Punaisella hevosella istui frakkiin pukeutunut nainen, valmistautuen omaan suoritukseensa. Kasvot tuntuivat jotenkin tutuilta…
“Miksi sanotte noin?” Maija vastasi epäystävälliseen sävyyn. “Ette tunne Välkkyä ollenkaan! Se on jalo hevonen…”
“Viallinen!” nainen keskeytti Maijan. “Tunnen tämän tamman hyvin!”
“Entinen omistaja…” Irja sai sanotuksi, tunnistettuaan Välkyn edellisen haltijan.
“Kuinka voitte puhua noin siitä?!” Maija oli jyrkästi eri mieltä.
“Sen vuoden aikana, kun omistin tämän hevosen, se toi luokseni useita kodittomia koiria ja kissoja”, nainen sanoi ikään kuin sylkäisten sanat. “Aiemmat kaksi omistajaa luopuivat siitä juuri tästä syystä, kuten kävi ilmi…”
“Te ette vain ymmärtäneet, kuinka jalo tämä hevonen on!” Irja vastasi. “Sitä ei kutsuta ‘viaksi’, vaan jalouteksi!”
Maijan luokse juoksi saksanpaimenkoira, heiluttaen iloisesti häntäänsä ja katsoen omistajaansa uskollisilla silmillä.
Olli oli se koira, jolle Välkky oli viimevuotena tuonut apua. Koiran omistajan etsinnät eivät olleet tuottaneet tulosta, ja Maija oli päättänyt pitää sen.
Kotona heitä odotti kasvanut musta, valkotassuinen kissa, jolle Maija oli antanut nimeksi Kosmos.
Veikosta oli tullut ylpeä pennun omistaja – se pentu, jonka Maija ja Välkky olivat löytäneet edellissyksynä.
Irjalla oli nyt kolmivärinen kissa, tuotuna edellisistä kisoista.
Ja vielä kolme koiraa ja neljä kissaa, jotka Välkky oli pelastanut ja joille oli löytynyt kodit. Ja kaikkea tätä sanotaan ‘viaksi’?
“Ehkä vika on teissä…” Maija loi naiseen kylmän katseen ja talutti Välkyn pois entisen omistajan luota.
Sinä päivänä Maija ja Välkky voittivat kultaa. Illalla palatessaan kisoista kotiin, Irja ja Maija kuulivat hevosen kavion hakkaavan hevoskuljetuksen lattiaa – selvästi se halusi herättää huomiota.
Pysäytettyään auton he avasivat kiireesti kuljetuksen oven. Välkky vastasi heille kovalla hirnunnalla. Joku tarvitsi kipeästi apua…
