## Päiväkirjani: 27. lokakuuta
Ennen olin hänelle käärme ja laiska. Nyt olen pyhimys – soittelee melkein joka päivä ja pyytää anteeksi. En usko sanaakaan. Haluan sanoa vain yhden asian: “Sitä saatte! Niittäkää satonne!”
Menin naimisiin Pekan kanssa 2017. Opiskelimme yhdessä, tapasimme ensimmäisenä vuonna yliopistossa. Valmistuttuamme kandiksi menimme naimisiin. En ole kaupunkilainen, tulin Helsinkiin pienestä kylästä.
Koska olimme vielä opiskelijoita eikä meillä ollut rahaa, päätimme asua anoppini luona. Maija Mäkelällä oli kolmio keskustassa, hienosti remontoitu. Suostuin seikkailuun – säästäisimme nopeammin omaa pesää, emmekä maksaisi vuokraa.
Mutta anoppi ei hyväksynyt minua. Hän sanoi suoraan toivovansa pojalleen parempaa vaimoa:
– Likainen maalaistollo. Täällä kaupungissa on eri lait, kultaseni. Luulitko pääseväsi naimisiin, jotta saat kämpän? Ei onnistu!
Olin silloin löytänyt töitä käännöstoimiston avustajana. Yritin siivota kotona ja laittaa ruokaa. Mutta en voinut miellyttää anoppia.
– Mitä tuo litku on?
– Tämä on keittoa, vasta tehtyä.
– Olet varmaan valmistanut tällaisia keittoja sioille!
Pekka ei edes yrittänyt puhua äidilleen, koska pelkäsi tätä niin paljon. Hän pelkäsi, että meidät heitettäisiin ulos.
Tähän ongelmat eivät päättyneet. Vuodessa säästimme melko summan, mutta kaikki meni anopin remonttiin. Ostimme uuden jääkaapin, mikroaaltouunin, pesualtaan, liesituulettimen ja kaappeja. Anoppi ei heittänyt vanhaa jääkaappia pois, vaan siirsi sen meidän makuuhuoneeseemme. Siellä säilytimme kaikki ruokamme. Kerran otin palan voita – hän nosti sellaisen metelin, kuin olisin ryöstänyt hänet!
Asuin hullumyllyssä vielä kolme vuotta. Kun virus alkoi, kaikki meni sekaisin. Pekka sai potkut ja istui kotona. Tein etätöitä, sain työkannettavan.
Anoppi alkoi sättiä:
– Onko tuo työtä? Nouse ja pese astiat!
– Kohta. Täytän nämä paperit ensin.
– Mitä ruoanlaittoon? Katso, Pekka on laihtunut! Olet huono emäntä!
En kestänyt. Pakkasin tavarani ja palasin vanhempieni luo kylään. Pekka soitti kerran – pyysi sopimaan äitinsä kanssa. Niin me erosimme. Jumalan kiitos, tein töitä hyvin ja pystyin ostamaan asunnon Helsingistä. Äskettäin hankin myös auton. Nyt asun täällä, perustin oman käännöstoimiston ja minulla on loistavat työntekijät.
Kuukausi sitten anoppi soitti yllättäen:
– Aino, olet niin fiksu. Kuulin, että sinulla on hyvä työ. Aina sanoin, että sinä pärjäät elämässä.
Menin sanattomaksi – muistin, miten hän “kehui” minua ennen.
– No kiitos…
– Etkö ole naimisissa?
– En. Mitä se sinulle kuuluu?
– Pekka kuihtuu ilman sinua. Voisitteko tavata?
Kävi ilmi, että Pekka ei ollut löytänyt ketään eron jälkeen – ei vaimoa, ei töitä. Kaikki nämä vuodet hän roikkui äitinsä niskassa, satunnaisilla tienesteillä.
Anoppi sai tietää liiketoiminnastani ja asunnostani, ja päätti “sovittaa”. Nyt hän soittaa melkein päivittäin. Se on ärsyttävää, joten päätin viimein lopettaa tämän typerän keskustelun:
– Tiedättekö, olette varmaan unohtanut, miten haukuitte minua likaiseksi maalaistolloksi, miten kritisoitte ruokaani. Kuinka olitte vihainen jopa työstäni!
– Se oli kauan sitten. Mennyttä on mennyttä.
– Ei se toimi noin. Jumala on teitä rankaissut! Hoitakaa itse poikanne ja etsikää hänelle sopiva nainen. Minä olen se likainen maalaistollo!
En häpeä lainkaan, että lähetin anopin – siis ex-anopin – matkoihinsa. Hän itse tuhosi perheemme, ja nyt hän haluaa sovintoa? Kiitos, mutta kuten sanotaan: kahdesti samaan jokeen ei astu.
