Kleopatra ei nähnyt siinä mitään omaa vikaansa. No, kerran se ei malttanut olla, ryntäsi kissan perään, nykäisi hihnaa liian lujaa, ja omistaja kaatui. Mutta eihän Kerttu pahaa tarkoittanut – vaistot vain.
Elämä oli aina antanut Ahtille turpiin: “Älä tunge, ei sinua tänne kaivata, jää syrjään.”
Ja Ahti jäi. Oikeassahan se oli, parempi olla huomaamaton – terveempänä pysyy. Luontoäiti oli leiponut hänet täydelliseksi: pieni, hintelä, heikko.
Koulussa häntä kutsuttiin hiippariksi ja välillä annettiin turpaan varmuuden vuoksi. Ahtilla ei ollut juuri ystäviäkään, oli vain yksi – Paavo.
“Kyllä se siitä, kun kasvan isoksi”, Ahti ajatteli silloin, “ja tämä loppuu. Aikuisethan ovat järkeviä. Ne eivät anna typeriä haukkumanimiä eivätkä jakele korvapuusteja ilman syytä.”
Voi, miten väärässä hän olikaan.
*****
Korvapuustien kanssa aikuiselämä olikin parempi. Aikuisten maailmassa niitä ei ollut tapana jakaa oikealle ja vasemmalle. Mutta haukkumanimien kanssa…
Miten Ahtia kutsuttiinkaan. Kitukasvuiseksi, lutikaksi, pikkukalaksi, hiirulaiseksi. Hän tietysti loukkaantui, mutta ongelma oli, ettei osannut vastata arvokkaasti. Sillä Ahtin pieneen kokoon liittyi valtava ujous.
Voi, miten se ujous haittasikaan Ahtia. Jopa enemmän kuin hänen vaatimaton ulkonäkönsä. Uudet ihmissuhteet eivät syntyneet. Niinpä hän vietti aikaa vain vanhan koulukaverinsa Paavon ja äitinsä kanssa, niin kauan kuin tämä oli elossa.
Vuodet vierivät, Ahti työskenteli varastomiehenä kaupassa eikä haaveillutkaan henkilökohtaisesta elämästä, vaikka kaupan henkilökunta oli yhdeksänkymmentä prosenttia naisia.
Mutta naiset katsoivat Ahtia kuin “kylän poikaa”. He holhosivat, suojelivat ja tarjosivat kotiruokaa. Mikäs siinä? Hänhän oli “poloinen, pieni”.
Ja kun Ahti täytti neljäkymmentä, hän oli täysin yksin. Armeliaat naiset säälivät häntä…
Näin jatkui siihen päivään asti, jolloin hän tapasi Maijan. Maija oli nainen isolla N:llä. Häntä ei yksinkertaisesti voinut olla huomaamatta!
Hänessä yhdistyivät pitkä vartalo, huomattavat avut ja kova ääni. Hän oli upea!
Ahti rakastui toivottomasti. Hän pelkäsi edes lähestyä Maijaa. Mitä hän oli hänelle? Kirppu, kalpea koi, molekyyli! Mutta elämällä on omanlaisensa huumori. Ja sen ohjaamana se päätti yhdistää pienen, ujon hiipparin ja suuren, äänekkään Maijan.
Tapa, jolla elämä sen teki, oli kulunut mutta toimiva. Kuinka monta esimerkkiä onkaan siitä, kun pelastaja rakastuu pelastettuun? Paljon! Ja niin Maija pääsi kerran pelastamaan Ahtia…
Se tapahtui näin. Ahti seisoi kassajonossa. Kassan takana istui upea Maija. Ahti kalpeni, punastui, hermoili ja siirteli piimäpurkkia kädestä toiseen.
Sitten takaa ilmestyi kaksi nuorta hulttiota, kummallakin pullo väkijuomaa, ja he työnsivät hintelää Ahtia olkapäällä:
“Käyt sä meidän perässä, setä. Kiire on”, sanoi toinen.
Minä tahansa muuna päivänä Ahti olisi päästänyt heidät hiljaa ohi, mutta ei tänään. Sillä häntä katseli itse Maija!
“Antakaa nyt, miehet, jonoon. Minullakin on tauko rajallinen”, hän vinkaisi.
“Äläs nyt! Sanottiin, että käyt perässä, eli käyt!” Toinen pojista oli jo asettanut pullonsa hihnalle.
Toinen kääntyi varmuuden vuoksi ja tökkäsi Ahtia kevyesti rintaan: “Pidä etäisyys, setä!”
Ahti punastui tulipunaiseksi, avasi suunsa, mutta ehdittiin ennen häntä:
“Jonossa!” jyrähti Maija kassan takaa. “Ja ylipäätään, nuoret miehet, antakaa paperinne! Saattaa olla, etten minä periaatteessa saa myydä teille alkoholia!”
Ahtin kiusaajat hermostuivat:
“Älkää nyt, meillä on kotona lapsia, ja te puhutte papereista!” yritti yksi vitsailla.
“Kuulkaa, ‘nuoret isät’, älkää viitsikö. Joko todistatte olevanne täysi-ikäisiä tai sitä tietä kotiin äidin ja isän luo”, Maija määräsi.
Maijan takana oli jo virkistynyt kaupan vartija, Pertti. Niinpä “nuoret isät” mutisten päättivät perääntyä.
“On ne nuoret itsevaltiaita!” Maija sanoi vihaisesti.
Sitten hän katsoi Ahtia ja lisäsi lempeästi: “Tule nyt, Ahti, minä skannaan sinun ostoksesi. Muuten et ehdikään syömään. Ja sinun pitää syödä, olet niin laiha. Jopa pienet nulikat kiusaavat sinua.”
“Kiitos…” mumisi Ahti.
Hän olisi halunnut vajota maan alle.
“Nyt on sekin toivo mennyt, että Maija katsoisi minua. Piti tulla nolatuksi. Pelästyin poikia! Vaikka mistä minä tiesin, että he olivat poikia, niin isoja kun olivat!” Ahti murehti.
Mutta kaikki meni aivan päinvastoin.
Siitä päivästä lähtien Maija alkoi suhtautua häneen eri tavalla. Hän hymyili, keikisteli ja alkoi tuoda lounasta kotoa. Muut kaupan naiset väistyivät. Ahti ei tiennyt, mitä Maija oli tehnyt heille. Hän kuuli vain kerran naisten supisevan:
“Meidän hiiru on nyt Maijan saalis.”
“Anna mennä. Ehkä se nai sen, ja sitten, katsotaan, saa sen kuntoon.”
Saaliin arvonimi ei Ahtia liikaa harmittanut: “Siis olen hänelle tärkeä! hän päätteli. “Eli hän arvostaa minua. Ja sieltä se lempi on enää askeleen päässä. Toistaiseksi meillä on minun rakkauttani. Se riittää kahdelle.”
Tämä ajatus sai Ahtin toimimaan. Ja astuen ujoutensa yli, hän kutsui Maijan treffeille.
Maija suostui. Sana sanalta, tapaaminen tapaamiselta – syntyi romanssi, ja sitten he menivät naimisiin…
Mutta perhe-elämä pettti Ahtin. Maija julisti heti itsensä perheen pääksi. Ja kaikki olisi hyvin, mutta Maijalla oli hyvin erikoinen käsitys siitä, mitä perheen pää tarkoitti.
Hänen mielestään perheen pään piti paitsi päättää ja valvoa kaikkea, mutta hänellä oli täysi oikeus kasvattaa ja rangaista.
Voi, kuinka monta kertaa Ahti saikaan turpiinsa vähäisimmästäkin tekosesta. Hän ripusti kattolampun väärin, pyyhki lattian huonosti, ei pessyt omaa lautastaan…
Ahti kesti. Hän rakasti siitä huolimatta pelastajaansa Maijaa. Ja halusi kovasti, että häntäkin rakastettaisiin. Toivoi, että kaikki voisi olla toisin. Kunhan he tottuisivat toisiinsa, he eläisivät sovussa.
Illuusiot, kuten loputkin rakkaudesta, katosivat yhdestä ainoasta korvapuustista.
“Tuholainen, hiippari, kitukasvuinen!” Maija haukkui sinä iltana. “Osaatko edes tehdä mitään kunnolla? Oletko hiljaa? Älä! Kerro minulle, mistä löydän toisen tällaisen kupin?
Tämä oli mummon, vanha, lempikuppini. Kädet sinulla on uunista revityt, astioitakaan et osaa pestä! Ei minussa ole tarpeeksi vihaa.
Ahti ei ehtinyt vastata. Kun Maijalta loppuivat sanat, hän siirtyi tekoihin! Hänen kätensä oli painava.
Mutta kun Ahti toipui, hän tajusi: “Nyt on aika erota! Olen saanut tarpeekseni nyrkeistä lapsuudessani!”
Riidoin ja huudoin he erosivat. Ahti pettyi taas ihmisiin ja vannoi, ettei ikinä enää rakastuisi…
Myös Kerttua elämä pieksi. Ja aivan ansiotta. Hän oli ihmeen kaunis – musta, pitkä, suuri. Kokonaista kaksitoista kiloa onnea!
Mutta jostain syystä niin suurta onnea ei kukaan halunnut. Niinpä Kerttu kiersi kädestä käteen…
Ensimmäinen omistaja ei pitänyt ulkonäöstä:
“Tämä on joku ylimittainen mäyräkoira, tai kenties supermäyräkoira! Lyhyesti sanottuna, ei kelpaa. En ole koskaan haaveillut sekarotuisesta.”
Siksi hän luovutti Kertun nopeasti ystävälleen.
“Mitä rotua tämä on? Jättiläismäyräkoira?” ystävä vitsaili. “Iso! Äiti on varmaan pettänyt basset’n kanssa. Ja haukkuva se on! Hienoa, se saa vahtia mökkiä.”
Mutta vahtiminen ei onnistunut. Kyllä, ääni oli matala ja uhkaava. Mutta Kerttu haukkui silloin, kun Jumala antoi, eikä silloin, kun näki mahdollisia vihollisia tai varkaita.
“Olet tyhmä koira”, häntä moitittiin. “Turha haukkuja! Syöt paljon, vahtia et osaa. Ja kaikki kukat olet tallonut ja nurmikon kaivanut. Pitäisi löytää sinulle uusi omistaja.”
Vaivoin löytyi uusi omistaja. Oikeastaan omistaja. Iäkäs, kaikin puolin miellyttävä, mutta hyvin hidas. Kerttu lupasi itselleen olevansa hyvä koira. Mutta ei se sekään onnistunut…
Kerttu ei nähnyt siinä mitään omaa vikaansa. No, kerran se ei malttanut olla, ryntäsi kissan perään, nykäisi hihnaa liian lujaa, ja omistaja kaatui.
Mutta eihän Kerttu pahaa tarkoittanut – vaistot vain. Ja omistaja selvisi säikähdyksellä, onneksi. Oliko siinä syy eroon? Mutta ihmiset ovat käsittämättömiä.
“En pysty käsittelemään sitä!” valitti kaatunut omistaja puhelimessa jollekulle. “Henkeni on kalliimpi. Sijoita se jonnekin. Muuten päästän sen kadulle.”
Ja tämä joku teki parhaansa. Kerttu sai perheen. Oikean perheen, jossa oli kolme henkeä: mies, nainen ja lapsi.
“Kerttu, älä kiusaa Anttia!” määräsi mies-omistaja. “Muuten saat selkääsi!”
Kerttu ei aikonut kiusata pientä ihmistä. Mutta tällä oli omat suunnitelmat koiran suhteen:
“Olet hevonen”, nelivuotias Antti sanoi ja yritti nousta Kertun selkään.
Kerttu kiemurteli ärähdellen. Hän oli iso, mutta hevoseksi ei ollut.
Antti suuttui ja itki. Nainen omistaja suuttui ja moitti. Mies omistaja tarttui vyöhön. Kerttu piiloutui. Silloin mies omistaja punoitti, huusi ja uhkasi viedä Kertun tarhaan…
Ei tiedä, miten olisi käynyt, mutta eräänä päivänä mies-omistajan luo tuli ystävä. Kerttu ryömi silloin sängyn alta katsomaan, kuka siellä oli.
Omistajan ystävä oli pieni, hintelä mies nimeltä Ahti.
“Tuollainen kitukasvuinen”, Kerttu ajatteli. “Minun omistajani on paljon isompi. Varmaan tämä mies on virheellinen, niin kuin minäkin.”
“Terve, en ole käynyt luonasi pitkään aikaan, Paavo”, Ahti halasi Kertun omistajaa. “Näen, että sinulla on taas uusi tulokas. Otit koiran? Minä sitten lopulta erosin vaimosta.”
“Onneksi olkoon, olikin jo aikakin! Minä haluaisin ‘erota’ tästä koirasta. Kadun jo sata kertaa, että otin sen”, Paavo huokaisi. “Tottelematon, vihainen, murisee Antille, ja kun alat moittia, piiloutuu sängyn alle. Lyhyesti, aion luopua siitä.”
“Mitä sinä? Miksi anti heti pois?” Ahti katsoi Kerttua myötätuntoisesti. “Tottelematon, sanoit. Oletko sitä kouluttanut? Moittiminen ja rankaiseminen eivät ole koulutusta.
Se pitäisi viedä koirakouluun. En minä ole koiraihminen… Mutta minua yritettiin kouluttaa moittimalla ja korvapuusteilla – eikä se koskaan toiminut.”
“Mitä koirakoulua, Ahti? Minulla ei ole aikaa edes perheelleni, teen töitä kuin hevonen! Vaimollakaan ei ole aikaa…
Kuule, koska olet noin viisas, mitä jos ottaisit Kertun?” Paavo keksi. “Olet nyt yksin ja vapaa. Kouluta niin paljon kuin sielu sietää. Eikö ole hyvä idea? Kaikki voittavat: me, Kerttu, ja sinä!”
“Minä ottaisin, mutta suostuuko se. Se on varmasti tottunut teihin?” Ahti katseli Kerttua kysyvästi.
“Tämä mies kyllä miellyttää minua”, Kerttu ajatteli. “Hän puhuu järkevästi, hänellä ei ole lapsia, kuten ymmärsin, ja hän on itse epästandardi. Niinpä hän ymmärtää minua muita nopeammin! Minun täytyy näyttää, että olen mukana!”
Ja hän heilautti häntäänsä pari kertaa.
“Katso, se ei ole vastaan!” Paavo ilahtui. “Toivottavasti pärjäätte. Ja katsos, koirapuistossa saatat löytää kohtalosi.”
“Sitä en tarvitse. Olen saanut tarpeekseni”, Ahti heilautti kättään.
Illalla he lähtivät kotiin kahdestaan…
Kävi ilmi, että Kertun kanssa oli paljon helpompi tulla toimeen kuin ex-vaimon. Se ei ilkeillyt, huutanut tyhjästä eikä varsinkaan käyttänyt kynsiään.
Jos se ei ymmärtänyt heti, se ymmärsi toisella yrittämällä. Lisäksi se rakasti Ahtia! Se oli hänelle kaikki: ystävä, omistaja, koko maailma.
He kävivät yhdessä koirakoulussa, ulkoiluttivat puistossa, oppivat, leikkivät ja seurustelivat. Ja Ahti oli onnellinen, että kohtalo oli sinä iltana ohjannut hänet käymään vanhan koulukaverinsa luona.
“Koirat ovat varmasti parempia kuin ihmiset”, Ahti ajatteli. “Kerttu on siitä paras todistus. Älykäs, kaunis, tottelevainen. No, ei ehkä ihan vielä, mutta se on korjattavissa.”
Mutta hän ei ajatellut niin kauan. Kävi ilmi, että myös ihmisten joukossa on upeita yksilöitä: ystävällisiä, herkkiä, auttavaisia.
Ahti ei vain aiemmin tiennyt, missä heitä on. Nyt hän oli löytänyt heidät – koirapuistoissa niitä on vaikka kuinka paljon. Moniin Ahti tutustui Kertun ansiosta. Joidenkin kanssa hän ystävystyi.
Ja, miksi ei: joskus koittaa päivä, jolloin hän rakastuu uudelleen johonkin spitzin tai dogin omistajaan. Ei nyt heti. Mutta Ahti ei sulje sitä pois.
