Kleopatra ei omasta mielestään ollut syyllinen mihinkään. No, kerran se ei vain malttanut olla, lähti kissan perään, nykäisi hihnaa vähän liian lujaa, ja omistaja kaatui. Mutta eihän Klee pahaa tarkoittanut – vaistot ne ovat.
Elämä oli aina näpäyttänyt Aleksia nenälle: “Älä tunge, et kuulu tänne, siirry sivummalle.”
Aleksi siirtyi. Olihan elämä oikeassa – parempi olla huomaamaton, niin säilyy terveenä. Luonto oli todellakin ottanut hänestä kaiken irti: pieni, hintelä, heiveröinen.
Koulussa häntä kiusattiin hiippariksi ja välillä annettiin turpaan ihan varmuuden vuoksi. Ystäviä Aleksilla ei juuri ollut, paitsi yksi – Pekka.
“Ei se mitään, kunhan kasvan isoksi”, Aleksi ajatteli silloin, “ja tämä loppuu. Aikuiset ovat järkeviä. Ne eivät anna typeriä nimiä tai jakele korvapuusteja ilman syytä.”
Voi miten väärässä hän olikaan…
*****
Aikuiselämässä korvapuustien kanssa tilanne oli tosiaan parempi. Ei aikuisten maailmassa niitä jaella sinne tänne. Mutta nimittelyjen kanssa…
Milla nimellä Aleksia ei kutsuttu. Ja rääpäleeksi, ja lutikaksi, ja pikkukaloiksi, ja hiirulaiseksi. Hän tietysti loukkaantui, mutta ongelma oli, ettei osannut vastata. Pienen koon lisäksi Aleksilla oli valtava ujous.
Voi että se ujous haittasi häntä. Jopa enemmän kuin vaatimaton ulkonäkö. Uudet ihmissuhteet eivät onnistuneet. Hän puhuikin vain vanhan koulukaverinsa Pekan ja äitinsä kanssa, niin kauan kuin tämä eli.
Vuodet vierivät, Aleksi työskenteli varastomiehenä kaupassa eikä haaveillutkaan yksityiselämästä, vaikka työporukka oli yhdeksänkymmentä prosenttia naisia.
Mutta naiset katsoivat Aleksia kuin “rykmentin poikaa”. He huolehtivat, suojelivat ja toivat kotoisia leivonnaisia. Mikäs siinä – hänhän oli “pieni ja säälittävä”.
Lisäksi nelikymppiseksi mennessä Aleksi oli jäänyt täysin orvoksi. Niinpä hyväsydämiset naiset säälivät häntä…
Näin jatkui siihen päivään asti, kun hän tapasi Maijan. Maija oli nainen isolla N-kirjaimella. Häntä oli mahdoton olla huomaamatta!
Hänessä yhdistyivät sekä pitkä kasvu että vaikuttavat muodot ja kova ääni. Hän oli upea!
Aleksi rakastui toivottomasti. Hän pelkäsi edes lähestyä. Mitä hän olisi Maijalle? Kirppu, vaalea koi, molekyyli! Mutta elämällä on omalaatuinen huumorintaju. Ja sen ohjaamana se päätti yhdistää pienen, ujon hiipparin ja suuren, äänekkään Maijan.
Tapa oli aika kulunut, mutta toimiva. Kuinka monta esimerkkiä onkaan siitä, että pelastaja rakastuu pelastettuunsa? Paljon! Niinpä Maijallekin sattui kerran pelastaa Aleksi…
Näin se tapahtui. Aleksi seisoi jonossa kassalle. Kassan takana istui upea Maija. Aleksi kalpeni, punastui, hermoili ja siirteli piimäpurkkia kädestä toiseen.
Sitten takaapäin ilmestyi kaksi nuorta huligaania parin oluttölkin kanssa, he työnsivät sivummalle heiveröisen Aleksin:
“Olet meidän jäljessä, setä. Meillä on kiire”, sanoi toinen.
Minä tahansa muuna päivänä Aleksi olisi päästänyt heidät ohi sanomatta mitään, mutta ei tänään. Sillä häntä katseli itse Maija!
“Kuulkaa, miehet, olkaa jonossa. Minun lounastaukoni ei ole kumia”, hän vinkaisi.
“Älä viitsi! Sanottiin, että olet meidän jäljessä, eli olet!”
Toinen pojista oli jo laittanut pullonsa hihnalle. Kolmas kääntyi ja työnsi Aleksia kevyesti rintaan:
“Pidä etäisyys, setä!”
Aleksi punastui, avasi suunsa, mutta ehti ensin:
“Jonossa!” Maija jyrisi kassalta. “Ja ylipäätään, nuoret herrat, saanko nähdä paperinne! Ehkä minulla ei ylipäätään ole oikeutta myydä teille alkoholia!”
Aleksin kiusaajat hermostuivat:
“Älkää nyt, meillä on kotona seitsemän lasta ja te vaaditte henkkareita!” toinen yritti vitsailla.
“Kuulkaa, ‘nuoret isät’, älkää viitsiko. Joko todistatte olevanne täysi-ikäisiä tai suhdatte kotiin äidin ja isän luo”, Maija määräsi.
Maijan takana oli jo virkistynyt tylsistynyt vartija Pertti. Niinpä “nuoret isät” mutisten häipyivät.
“Mitä kakaroita!” Maija sanoi vihaisesti.
Sitten hän katsoi Aleksia ja lisäsi lempeästi:
“Tule, Aleksi, minä käsittelen sinut. Muuten et ehdi syödä. Ja sinun pitää syödä, olet niin laiha. Jopa pikkupojat käyvät päällesi.”
“Kiitos…” Aleksi mutisi.
Hän olisi halunnut vajota maan alle.
“Siinä se nyt on. Nyt minulla ei ole enää pienintäkään toivoa, että Maija katsoisi minua. Piti noin nolata itsensä. Pelästyin poikia! Vaikka mistä minä tiesin, että ne on poikia, niin isoja ne olivat!” Aleksi kärsi.
Mutta kaikki meni aivan päinvastoin.
Siitä päivästä lähtien Maija alkoi suhtautua häneen toisin. Hän hymyili, flirttaili ja toi lounasta kotoa. Muut kaupan naiset vetäytyivät. Aleksi ei tiennyt, mitä Maija oli heille sanonut. Vain kerran hän kuuli naisten supisevan:
“Hiirulaisesta on tullut Maijan ryöstösaalis.”
“No antaa olla. Ehkä se nai hänet, ja sitten se lihottaa sen kunnolla.”
Aleksia “ryöstösaaliin” titteli ei haitannut liiaksi:
“Eli olen hänelle tärkeä!” hän päätteli. “Eli hän vaalii minua. Ja sieltä on lyhyt matka rakkauteen. Toistaiseksi minun rakkauteni riittää. Sitä riittää kahdelle.”
Tämä ajatus rohkaisi Aleksia. Ja painaen ujoutensa kurkkuun, hän kutsui Maijan treffeille.
Tämä suostui. Sanasta sanaan, tapaamisesta toiseen – syntyi romanssi, ja sitten he menivät naimisiin…
Mutta avioelämä tuotti Aleksille pettymyksen. Maija otti heti perheenpään roolin. Se ei sinänsä olisi haitannut, mutta Maijalla oli hyvin erikoinen käsitys perheenpäästä.
Hänen mielestään perheenpään piti paitsi päättää ja valvoa, myös olla oikeus kurittaa ja rangaista.
Voi miten monta kertaa Aleksia nuhdeltiin pienimmästäkin virheestä. Väärin ripustettu lamppu, huonosti pyyhkäisty lattia, tiskaamaton lautanen…
Aleksi kesti. Rakastihan hän pelastajaansa Maijaa. Ja hän halusi kovasti myös itseään rakastettavan. Hän toivoi kaiken voivan olla toisin. Ehkä he hitsautuisivat yhteen ja eläisivät sovussa.
Illuusiot, kuten loputkin rakkaudesta, tiputti Aleksista yksi ainoa korvapuusti.
“Tuhlari, hiippari, rääpäle!” Maija kirosi sinä iltana. “Etkö osaa tehdä mitään kunnolla? Oletko hiljaa? Turha! Kertoisit mieluummin, mistä löydän toisen samanlaisen kupin?”
“Isoäidin vanha, rakas. Sormesi ovat kömpelöt, et osaa edes tiskata. Huh, minulla loppuu pinna…”
Aleksi ehti vastata. Kun Maijalta loppuivat sanat, hän siirtyi tekoihin! Hänellä oli painava käsi.
Mutta heti kun Aleksin pää selkeni, hän ymmärsi: “Nyt on aika erota! Sain tarpeekseni tukkapöllyjä jo lapsena!”
Rikoin ja riidoin he erosivat. Aleksi pettyi taas ihmisiin ja vannoi, ettei enää koskaan rakastuisi…
Kleopatraltakin elämä oli antanut turpaan. Aivan ansaitsemattomasti. Hän oli aivan ihana – musta, pitkä, iso. Kokonaista kaksitoista kiloa onnea!
Mutta jostain syystä kukaan ei kaivannut niin paljon onnea. Niinpä Kleopatra kierteli kädestä käteen…
Ensimmäinen omistaja ei pitänyt hänen ulkonäöstään:
“Tämä on joku ylisuuri mäyräkoira, tai ehkä supermäyräkoira! Lyhyesti sanottuna, epäkelpo. Ei käy. En ole koskaan halunnut sekarotuista.”
Niinpä hän heitti Kleopatran nopeasti kaverilleen.
“Mikä rotu se on? Mäyräkoira-jättiläinen?” tämä vitsaili. “Iso! Emä on varmaan pettänyt bassetin kanssa. Ja haukkuva! Loistavaa, se saa vahtia mökkiä.”
Mutta vahtiminen ei onnistunut. Ääni oli matala ja uhkaava. Mutta Kleopatra haukkui vain silloin, kun sattui huvittamaan, ei mahdollisia varkaita nähdessään.
“Olet tyhmä koira”, häntä nuhdeltiin. “Turhahaukku! Syöt paljon, et osaa vahtia. Sitä paitsi talloit kukat ja kaivoit nurmikon. Pitää etsiä sinulle uusi omistaja.”
Vaikeuksien päästä uusi omistaja löytyi. Itse asiassa omistaja, vanhempi nainen, kaikin puolin mukava, mutta hyvin hidas liikkeissään. Kleopatra vannoi olevansa hyvä koira. Mutta ei onnistunut…
Kleopatra ei tosin omasta mielestään ollut syyllinen mihinkään. No, kerran se ei vain malttanut olla, lähti kissan perään, nykäisi hihnaa vähän liian lujaa, ja omistaja kaatui.
Mutta eihän Klee pahaa tarkoittanut – vaistot ne ovat. Ja omistaja selvisi vain säikähdyksellä, onneksi. Onko se syy erota? Mutta ihmiset ovat kummallisia.
“En pysty hallitsemaan sitä!” kaatunut omistaja valitti puhelimeen. “Henkeni on kalliimpi. Hommaa sille joku paikka. Tai päästän sen kadulle.”
Ja se joku ilmeisesti toimi. Kleopatra sai perheen. Oikean perheen, jossa oli kolme henkeä: mies, nainen ja lapsi.
“Kleopatra, älä kiusaa Anttia!” mies-omistaja komensi. “Tai annan sinulle kunnolla.”
Kleopatra ei aikonut kiusata pientä ihmistä. Mutta tällä oli omat suunnitelmansa:
“Olet hevonen”, nelivuotias Antti julisti ja yritti nousta Kleopatran selkään.
Tämä väisti ja murisi. Se oli iso, mutta hevoseksi se ei selvästikään sopinut.
Antti suuttui ja itki. Nainen-omistaja suuttui ja möykkäsi. Mies-omistaja tarttui vyöhön. Kleopatra piiloutui. Silloin mies-omistaja punoitti, huusi ja uhkasi viedä Kleopatran tarhaan…
Ei tiedetä, miten kaikki olisi päättynyt, mutta eräänä päivänä mies-omistajan luokse tuli ystävä. Kleopatra ryömi esiin sängyn alta katsomaan, kuka siellä oli.
Ystävä osoittautui pieneksi, heiveröiseksi mieheksi nimeltä Aleksi.
“Joku kääpiö”, Kleopatra ajatteli. “Minun omistajani on paljon isompi. Varmaan tämä mies on yhtä epäkelpo kuin minäkin.”
“Terve, sata vuotta sitten nähtiin, Pekka”, Aleksi halasi Kleopatran omistajaa. “Sinulla on taas uusi hankinta. Koira? Minä vihdoin erosin vaimostani.”
“Onnea, oli jo aikakin! Minä haluaisin ‘erota’ tästä koirasta. Kadun jo sata kertaa, että otin sen”, Pekka huokaisi. “Kouluttamaton, ilkeä, murisee Antille, ja kun nuhtelen, se piiloutuu sängyn alle. Harkitsen antaa sen pois.”
“Miksi heti pois?” Aleksi katsoi Kleopatraa myötätuntoisesti. “Kouluttamaton, sanoit. Mutta oletko kouluttanut? Nuhtelu ja rankaiseminen ei ole koulutusta.”
“Se tarvitsisi koirakouluttajan. En ole koiraihminen… Mutta minua yritettiin kouluttaa haukkumalla ja tukkapöllyllä – ei onnistunut.”
“Mikä koirakouluttaja, Aleksi? Minulla ei ole aikaa perheelle, paiskin töitä kuin hevonen! Vaimollakaan ei ole aikaa…”
“Kuule, kun kerran olet noin viisas, ota Kleopatra itsellesi”, Pekka keksi. “Olet nyt yksinäinen ja vapaa. Kouluta niin paljon kuin haluat. Sepä idea! Kaikki hyötyvät: me, Kleopatra, ja sinä!”
“Ottaisinko, mutta haluaako se? Se on varmaan tottunut teihin?” Aleksi katsoi Kleopatraa kysyvästi.
“Tuota miestä pidän”, Kleopatra ajatteli. “Hän puhuu järkevästi, ei hänellä ole lapsia, ja on itsekin epästandardi. Hän ymmärtää minua nopeammin kuin muut! Pitää näyttää, että olen mukana!”
Ja se heilautti häntää pari kertaa.
“Katso, se on suostuvainen!” Pekka ilahtui. “Toivottavasti pärjäät sen kanssa. Ja siellä koirapuistossa saatat löytää kohtalosi.”
“Sitä en halua. Olen saanut tarpeekseni”, Aleksi heilautti kättään.
Illalla he lähtivät kotiin yhdessä…
Kleopatran kanssa pärjääminen osoittautui paljon helpommaksi kuin ex-vaimon. Se ei ollut ilkeä, ei huutanut turhasta, eikä etenkään käyttänyt tassujaan.
Jos se ei ymmärtänyt heti, se ymmärsi toisella kerralla. Lisäksi se rakasti Aleksia! Hän oli sille kaikki: ystävä, omistaja, koko maailma.
He kävivät yhdessä koirakoulussa, koirapuistossa, oppivat, leikkivät, seurustelivat. Ja Aleksi oli onnellinen, että kohtalo oli sinä iltana ohjannut hänet vanhan koulukaverinsa luo.
“Ihmiset ovat varmasti huonompia kuin koirat”, Aleksi ajatteli. “Kleopatra on siitä todiste. Älykäs, kaunis, tottelevainen. No, ehkä ei vielä täysin tottelevainen, mutta se on korjattavissa.”
Niin hän ajatteli, muttei kauan. Kävi ilmi, että ihmistenkin joukossa on mainioita yksilöitä: ystävällisiä, herkkiä, auttavaisia.
Aleksi ei vain ollut aiemmin tiennyt, missä niitä on. Nyt hän huomasi – koirapuistossa niitä on ihan täynnä. Moniin hän tutustui Kleopatran ansiosta. Jotkut tulivat ystäviksi.
Ja vaikka pässi puhuisi: ehkä jonain päivänä hän rakastuu uudelleen johonkin pystykorvan tai tanskandoggin omistajaan. Ei nyt heti, mutta Aleksi ei sitä sulje pois.
