No niin, mitä siitä juhlista jäi jäljelle? Mun pitää vielä tytärtä ruokkia! – Täti katseli pöytää ahneen huolestuneena.
Mikko katsoi äitinsä sisarta, Riitta-tätiä, ja sai tuskin hillittyä itseään. Vieraat istuivat vielä pöydässä, mutta hän oli jo kaivanut laukustaan kolme muovista rasjaa.
Isolla vadilla oli muutama pala uunilihaa, sen vieressä salaatteja ja melkein kokonainen kakku.
– Riitta-täti, me emme ole vielä juoneet kahvia, – Mikko muistutti. – Odotahan edes illan loppuun.
– Enhän mä teitä häiritse, juokaa te vain kahvianne. Mä otan vähän, että Sanna saa syötyä töiden jälkeen. Se on tänään yhdeksään asti töissä, raukka, ei ehdi edes tehdä illallista, mun poloinen tyttöni.
Sanna oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias. Hän asui omillaan ja tienasi hyvin.
Riitta-täti kurkotti lihaan, mutta Eino-setä työnsi vadin vieraiden suuntaan.
– Ihmiset syövät vielä. Kun kaikki lähtevät, sitten katsotaan mitä jää.
– Eino, oletko sinä niin kitsas että lihapalaa säästelet? – täti närkästyi.
Mikko huomasi, miten äiti käänsi katseensa. Aino-täti yritti aina olla huomaamatta nuoremman sisarensa tapoja.
Jos joku perheestä närkästyi, hän heti pyysi olemaan pihtaamatta ja pilaamatta välejä ruoan takia.
Näin tapahtui melkein joka perhejuhlassa. Riitta-täti tuli halvan suklaarasian kanssa tai ihan tyhjin käsin, mutta istui ensimmäisenä pöytään. Hän valitsi parhaat palat, pyysi lähettämään salaatteja, ja illallisen jälkeen kaivoi esiin rasiansa.
Kerran täti vei puolet kakusta jo ennen kuin isäntäväki ehti leikata sitä. Toisella kertaa hän vaati pakkaamaan neljä annosta kuumaa ruokaa – sanoi että Sanna-tyttö haluaa tarjota ystävilleen.
Eino-setä silloin suuttui kovasti, mutta vaimo veti hänet nopeasti keittiöön.
– Eino, älä aloita vieraiden edessä, hyvänen aika! Riitta loukkaantuu, eikä soita kuukauteen.
– Saakoon vaikka vuoden olla hiljaa! Miksi meidän pitää ruokkia hänen aikuista tytärtään?
– Äh, anna olla, ruokaa jää kuitenkin! Mitä sitä kitsastelemaan? Antaa ottaa.
Mikko oli hiljaa vain äitinsä takia. Nuorempi veli, Antti, yritti myös olla puuttumatta, vaikka jokaisen perhejuhlan jälkeen murahteli, että täti vie laukussaan enemmän kuin kolme vierasta syö yhteensä.
Äidin kuusikymppiset lähestyivät. Mikko päätti antaa hänelle jotain oikein arvokasta – säästi muutaman kuukauden.
Koruliikkeessä hän valitsi kultaiset korvakorut, joissa oli siro vaalea kivi. Antti näki kuvan puhelimesta ja innostui: löysi samasta sarjasta riipuksen.
Kun äiti tärisevin sormin laittoi korvakoruja, Antti ojensi riipuksen. Nähdessään että ne olivat setti, äiti liikuttui, halasi poikia ja alkoi tuttuun tapaansa voivotella että he olivat tuhlanneet liikaa.
– Annas katsella, – Riitta-täti kaappasi rasiat käsistään. Hän tutki leimoja pitkään, kaiveli kynnellä lukkoa. – Paljonko te oikein tuhlasitte? Ovatko nuo edes aitoja?
– Tämä on kultaa, leimassa lukee, – Mikko vastasi napakasti. – Pääasia, että äiti tykkää.
Täti käänsi katseensa siskoonsa, sitten hymyili hiukan ja kääntyi veljenpojan puoleen:
– Niin, Mikko. Minulla on kolmen kuukauden päästä merkkipäivä. Odotan samanlaista settiä. Mutta kivet olkoot vihreät, vaikka smaragdeja! Ne sopivat minun silmiini.
Pöydän ympärillä vallitsi hiljaisuus. Mikko luuli ensin että se oli tyhmä vitsi, mutta täti pyöritteli vakavissaan toisen korurasiaa.
– Mistä kumman syystä minun pitäisi ostaa teille kultaa? – hän kysyi suoraan.
– Siitä syystä, – Riitta-täti kohotti kulmiaan ihmeissään. – Minä olen äitisi ainoa sisko! Minullekin kuuluu kalliita lahjoja.
Mikko kävi mielessään läpi lapsuuden juhlia. Tädiltä hän sai yleensä sukkia, mukin tai keksipaketin.
Kahdeksantoistavuotissyntymäpäivilleen täti tuli tyhjällä onnittelukortilla, ja sitten pyysi viemään itsensä toiselle puolelle kaupunkia – bensa maksoi enemmän kuin hänen “tervehdyksensä”. Mutta nyt täti puhui niin kuin olisi sponsoroinnut Mikon koulutusta.
– Ette ole minun äitini, – Mikko sanoi tasaisella äänellä. – Lahjanne valitkoon läheisenne.
– Sannalla on nyt vaikeaa, – täti keksi heti. – En minä tytöltä kultaa vaadi. Mutta sinä olet varakas nuori mies, voisit kunnioittaa vanhempia.
Äiti yritti tasoitella, vaikka hänen kasvoiltaan näki, kuinka nololta tuntui:
– Riitta, lopeta nuo vitsit. Tilataanpa kahvia, kakku tuodaan.
– Mitä vitsejä, Aino? Äidille kultaa, mutta oma täti jää ilman? Odotan settiä syntymäpäiväkseni! Anttikin osallistukoon, kun te olette niin rikkaita.
Antti laski haarukan ja hymähti:
– Mistä kumman syystä meidän pitäisi sponsoroida teidän mielitekojanne?
– Siitä syystä, että sukulaisten pitää kohdella kaikkia samalla tavalla! Ainolla on korvakorut ja riipus! No, jos ette halua antaa, minä otan riipuksen! Aino, sinulle riittää pelkät korvakorut!
Riitta-täti kurkotti hävyttömästi äidin kaulaa kohti. Äiti perääntyi. Mikon pinna paloi – kaikki se tyytymättömyys, jota hän oli vuosien varrella kerännyt, purkautui kerralla.
– Yritättekö nyt oikeasti ottaa äidiltä lahjan pois? – Mikko tarttui tädin käteen. – Oletteko koskaan itse antanut hänelle mitään arvokkaampaa kuin keittiöpyyhkeitä?
– Älä röyhkeile! – Riitta-täti ärähti. – Minulla on erilaiset tulot. Ja muuten, pääasia on huomio!
– Mutta toisten rahoja osaatte kyllä laskea. Tulette joka juhlaan tyhjin käsin, syötte ensin, ja sitten kannatte ruokaa rasioissa!
– Ja aina vedoatte Sannaan, joka on aikuinen nainen ja pystyy ostamaan oman illallisensa!
Tädin kasvoille nousi punaisia läikkiä. Hän työnsi tuoliaan kolisten ja kääntyi siskonsa puoleen:
– Aino! Kuuletko, miten sinun kakara puhuu minulle? Ota se kuriin! Hän häpäisee sinua kaikkien edessä!
Äiti katsoi neuvottomana pojasta siskoon. Mikko odotti tuttuja sanoja:
– Mikko, anna nyt olla, älä sotkeudu…
Mutta silloin puhui isä.
– Mikko on oikeassa, – Eino sanoi painokkaasti. – Olen ollut hiljaa vain Ainoäidin takia. Sinä tulet tänne kuin ilmaiseen lounasbuffetiin.
– Ai, te olette nyt yhdessä? – Riitta kääntyi nuoremman veljenpojan puoleen. – Sinäkö alat nyt laskea kuinka monta palaa olen syönyt?
– Voin muistuttaa, kuinka veitte ruokaa syntymäpäiviltäni ennen kuin vieraat ehtivät pöytään, – Antti mutisi. – Ja sitten vielä pöyhistelitte, kun ette saaneet koko kakkua mukaan.
– Kiittämättömät! – täti kiljui. – Aino, mitä olet kasvattanut? Ei mitään kunnioitusta vanhempia kohtaan!
Hän tempaisi laukkunsa, kaivoi esiin muovirasiat ja alkoi raivokkaasti kauhoa niihin leikkeleitä.
– Jos minä olen teille vaivaksi, niin edes Sannalle vien ruokaa! Hän ei ole tässä mitään tehnyt!
Mikko astui rauhallisesti esiin, otti rasian ja kaatoi leikkeleet takaisin vadille.
– Tänään on äidin merkkipäivä, eikä mikään lahjoituspiste! Ette vie täältä mitään.
– Anna se, senkin tollo! – Riitta huusi. – Nöyryytitte minut, riistitte lahjan, ja nyt vielä nälkäännätte? Anna liha takaisin, se on Sannalle varattu!
Vieraat istuivat pöydässä jähmettyneinä, joku yritti pidätellä naurua. Mikko katsoi äitiä – pelkäsi, että tämä alkaa itkeä.
Mutta äiti avasi hitaasti riipuksen lukon, laittoi sen samettirasiaan ja kohotti katseensa siskoonsa.
– Tiedätkö, Riitta… Minä olen väsynyt. Väsynyt laskemaan joka juhlassa, kuinka paljon ruokaa olet ehtinyt tunkea taskuihisi.
– Väsynyt kieltämään miestäni ja poikiani sietämästä sinua, jotta emme riitelisi. Mikko on oikeassa! Olet ottanut hyvyytemme heikkoutena.
Täti takelteli. Tällaista vastarintaa alati myötäilevältä sisarelta hän ei selvästikään odottanut.
– Sinä… sinä asetut heidän puolelleen? Minä olen sinun ainoa siskosi!
– He eivät ole minulle vieraita, Riitta. Tämä on minun mieheni ja minun lapseni! Pakkaa tavarasi ja mene.
– Antakaa edes se kuuma ruoka lapselleni! – täti vaati, nyt hiljempaa mutta yhä vihaisesti.
Isä otti puhelimen, tilasi taksin, ja työnsi sitten tädin eteen pyyhepussin.
– Ota laukkusi ja nämä rojut takaisin. Loput jäävät pöytään.
– Minun jalkani eivät enää astu teidän taloonne! Kitupiikit! – täti sylkäisi ja nappasi tavaransa.
Ravintolan ovi paukahti kiinni. Äiti katsoi vielä hetken ulko-ovea, huokaisi syvään.
– Äiti, anteeksi, – Mikko sanoi hiljaa istuessaan viereen. – En halunnut pilata juhlaasi. Mutta nyt meni yli.
– Et pilannut mitään, poikani, – äiti hymyili heikosti ja silitti hänen kättään. – Minä olin naiivi, olisi pitänyt laittaa rajat aiemmin.
…Muutaman päivän päästä täti ilmestyi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikko istui keittiössä, kun äidin puhelin soi, ja kaiuttimesta kuului kova ääni:
– Aino, hei. Onko teillä jäänyt syntymäpäiviltä ruokaa?
Äiti sulki silmänsä, hengitti, mutta tällä kertaa hänen äänensä ei edes värähtänyt.
– Riitta, vaikka olisi jäänyt, en anna sinulle. Tulet kylään vasta kun opit kunnioittamaan isäntäväkeä, etkä pitämään kotiamme ilmaisravintolana.
Tädin syntymäpäivänä Mikko lähetti aamulla vain tekstiviestin. Yhtään kultaa, tietenkään, ei kukaan lähettänyt.
Riitta-täti odotteli vielä pitkään, koska hänet kutsuttaisiin seuraaviin perhejuhliin, mutta äiti vain poisti hänet vieraslistalta. Ja se taitaa kestää pitkään…
Mitä mieltä olette, toimivatko sukulaiset oikein? Jätä ajatuksesi kommentteihin, tykkää ja jaa!
**Oma oppitunti:** Joskus on parempi laittaa rajat aikaisin kuin kärsiä vuosia. Perhe on tärkeä, mutta kunnioitus on molemminpuolista.
