Teemu epäröi katsoessaan puhelimensa näyttöä. Hänen äitinsä oli soittanut jo useita kertoja, ja hän tiesi, että keskustelu olisi jälleen epämiellyttävä. Todennäköisesti hän pyytäisi taas apua nuoremmalle veljelleen, Aleksi, joko rahaa tai jotain muuta palvelusta. Teemu huokaisi syvään. Hän oli jo pitkään tiennyt, että hän oli aina ollut perheensä ei-toivottu jäsen.
Lapsuudestaan lähtien hän oli yrittänyt miellyttää äitiään: opiskeli ahkerasti, sai stipendin **Helsingin yliopistoon**, jotta ei rasittaisi perheen taloutta. Hän muutti opiskelija-asuntoon, vain välttääkseen äitinsä halveksuvat katseet. Kaikki hänen ponnistelunsa jäivät huomaamatta – äidin rakkaus kuului vain Aleksille. Teemu muisti, kuinka hänen äitinsä syleili hellästi nuorempaa veljeään, kun taas hän sai osakseen vain kylmyyttä ja jatkuvia moitteita.
— Olisi pitänyt hankkiutua sinusta eroon silloin kun oli mahdollisuus, — äiti sanoi eräänä päivänä raivonpuuskassa. — En koskaan rakastanut isääsi, enkä olisi koskaan saanut synnyttää sinua.
Teemu yritti sivuuttaa nämä sanat ja löysi lohtua opiskelusta ja kirjoista. Ne olivat hänen ainoa turvapaikkansa, sillä ne eivät voineet pettää tai satuttaa häntä. Yliopiston jälkeen hän löysi töitä ja aloitti itsenäisen elämän. Mutta silloin hänen äitinsä yhtäkkiä muisti hänet. Aluksi hän pyysi Teemua auttamaan Aleksia opinnoissa, myöhemmin hän alkoi vaatia rahaa. Teemu tunsi iloa kuullessaan vihdoin kiitoksen sanoja, joita hän ei ollut koskaan kuullut lapsuudessaan. Hän antoi perheelleen kaiken – vaikka häneltä itseltään puuttui perustarpeet.
— Olet vain marionetti, — sanoi eräänä päivänä hänen lapsuudenystävänsä **Emilia**. — Äitisi vain käyttää sinua hyväkseen.
Emilia oli ainoa, joka todella välitti Teemusta. Hänen perheensä kohteli häntä paremmin kuin hänen oma äitinsä. Emilia sai hänet miettimään: oliko kaikki todella tämän arvoista? Saiko hän mitään vastineeksi, jatkuvan uupumuksen ja moitteiden lisäksi?
Kun Emilian isä joutui sairaalaan ja tarvitsi kiireellisesti sydänleikkausta, tyttö epätoivoissaan kääntyi Teemun puoleen. Epäröimättä hän päätti auttaa. Hän haki työpaikaltaan korotonta lainaa, tietäen, että se oli ainoa tapa osoittaa kiitollisuutensa heidän ystävällisyydestään.
Leikkaus onnistui. Teemu tunsi ylpeyttä siitä, että oli tehnyt oikean päätöksen. Mutta kun hänen äitinsä jälleen ilmestyi vaatimuksineen, hän löysi lopulta voimaa sanoa ei.
— Ota Aleksin syyllisyys niskoillesi, — äiti anoi selittäen, että Aleksi oli vahingoittanut jotakuta ja häntä uhkasi vankila. — Hänen vaimonsa on raskaana, ja sinä olet kuitenkin yksin. Kukaan ei kaipaa sinua.
Teemu katsoi äitiään ja tunsi vain tyhjyyttä. Hänen kyyneleensä ja manipulointinsa eivät enää pettäneet häntä. Nyt hän ymmärsi, että hän oli ollut vain hyödyllinen väline hänen käsissään.
— Olet oikeassa, äiti, — hän sanoi hiljaa. — Kukaan ei kaipaa minua, mutta en enää anna sinun hallita elämääni.
Äiti raivostui ja alkoi kirota häntä, mutta Teemu pysyi rauhallisena. Hän ei enää pelännyt hänen sanojaan. Nyt hänellä oli uusi perhe – Emilia ja hänen läheisensä. He hyväksyivät hänet sellaisena kuin hän oli.
Pian Emilian isä toipui. Kyyneleet silmissään hän kiitti Teemua avusta ja tarjoutui maksamaan rahat takaisin, mutta Teemu vain hymyili.
— Jos suostut lähtemään kanssani treffeille, voit maksaa ne takaisin, — hän vitsaili.
— Treffit? — Emilia kysyi yllättyneenä.
— Olen rakastanut sinua jo pitkään. Olin vain liian peloissani kertoakseni sinulle, — Teemu tunnusti.
Emilia puhkesi ilon kyyneliin ja halasi häntä. Lopulta Teemu ymmärsi, että oli tehnyt oikean valinnan – hän oli valinnut ihmiset, jotka todella arvostivat häntä.
Teemu ei enää epäillyt – hänen elämänsä oli vasta alkamassa, ja edessä odotti jotain aitoa ja vilpitöntä.
