Avioeron aikana varakas aviomies päätti jättää vaimolleen hylätyn maatilan, jossain keskellä ei mitään. Kuitenkin vuosi myöhemmin tapahtui jotain, mikä yllätti hänet täysin.
— Niko, tiedät, että en tarvitse sinua täällä, eikö niin? — sanoi Maria päättäväisesti. — Ehdotan, että palaat kaupunkiin.
— Mistä kaupungista oikein puhut? — vastasi hän väsyneenä. Häntä oli pettänyt ihminen, johon hän luotti eniten, eikä hänellä ollut enää voimia väitellä. He olivat aloittaneet elämänsä tyhjästä, myyneet asuntonsa ja sijoittaneet kaiken liiketoimintaansa. Niko oli osallistunut vain pienellä huoneella jaetussa asunnossa, kun taas Maria oli älykkyydellään ja omistautumisellaan taannut menestyksen. He elivät vaatimattomasti, muuttivat vuokra-asunnosta toiseen, mutta lopulta saavuttivat vakauden.
Ajan myötä Niko alkoi kuitenkin käyttäytyä kuin tilan herra. Ovelasti hän siirsi kaiken omaisuuden omiin nimiinsä varmistaen, että Maria jäisi tyhjin käsin avioeron jälkeen. Kun hänellä oli kaikki hallinnassaan, hän haki avioeroa.
— Onko tämä mielestäsi reilua, Niko? — kysyi Maria pettyneenä.
Hän kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.
— Älä aloita taas. Et ole tehnyt mitään pitkään aikaan. Minä hoidan kaiken, sinä et tee mitään.
— Sinähän sanoit minulle, että minun pitäisi pitää taukoa ja keskittyä itseeni, — Maria vastasi rauhallisesti.
Niko huokaisi turhautuneena.
— Olen kyllästynyt näihin turhiin keskusteluihin. Muuten, muistatko vanhan maatilan, jonka perin entiseltä pomoltani, herra Virtaselta? Hän kuoli ja jätti minulle sen arvottoman maa-alueen. Se on täydellinen sinulle. Jos et halua sitä, et saa mitään.
Maria hymyili katkerasti. Hän tiesi tarkalleen, mitä Niko oli tekemässä. Kahdentoista yhteisen vuoden jälkeen hän tajusi, että oli elänyt tuntemattoman ihmisen kanssa.
— Selvä, mutta yhdellä ehdolla: haluan, että maatila siirretään virallisesti nimelleni.
— Ei ongelmaa. Säästän verotuksessa, — Niko vastasi ivallisesti hymyillen.
Maria ei sanonut enää mitään. Hän pakkasi tavaransa ja muutti hotelliin. Hän oli päättänyt aloittaa alusta riippumatta siitä, mitä häntä odotti – raunioitunut maatila tai pelkkä tyhjä maa-alue. Hän ottaisi selvää, kun pääsisi perille. Jos se ei olisi sen arvoista, hän palaisi kaupunkiin tai etsisi uuden mahdollisuuden elämänsä rakentamiseen.
Hän lastasi autonsa välttämättömillä tavaroilla ja jätti loput Nikolle ja tämän uudelle tyttöystävälle. Jos hän luuli, että voisi edelleen hyödyntää Marian kokemusta ja älykkyyttä, hän erehtyi pahasti. Uusi tyttöystävä, jonka Maria oli nähnyt vain muutaman kerran, vaikutti ylimieliseltä eikä kovin älykkäältä.
Niko ojensi paperit ivallisesti hymyillen.
— Onnea matkaan.
— Kiitos, samoin, — Maria vastasi rauhallisesti.
— Älä unohda lähettää minulle kuvaa lehmistä, — hän nauroi.
Maria sulki auton oven sanomatta mitään ja ajoi pois. Poistuessaan kaupungista kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli itkenyt, kunnes kevyt koputus ikkunaan herätti hänet ajatuksistaan.
— Onko kaikki kunnossa, rakas? Minä ja mieheni olemme nähneet sinun seisovan täällä jo jonkin aikaa, — kysyi ystävällinen vanha nainen.
Maria katsoi naista ja sitten taustapeiliin, jossa hän huomasi bussipysäkin. Hän hymyili hieman.
— Kaikki on kunnossa, olin vain hieman hämmentynyt.
Nainen nyökkäsi ymmärtäväisesti.
— Olemme juuri palanneet sairaalasta. Naapurimme on siellä aivan yksin, kukaan ei käy katsomassa häntä. Oletko sattumalta menossa Turkuun?
Maria kohotti kulmiaan yllättyneenä.
— Turkuun? Sielläkö maatila on?
— Kyllä, vaikka nykyään sitä on vaikea kutsua maatilaksi. Omistaja kuoli, eikä kukaan huolehdi siitä. Muutamat ihmiset pitävät edelleen eläimistä huolta rakkaudesta.
Maria hymyili kevyesti.
— Mikä sattuma, olen matkalla juuri sinne. Nouskaa kyytiin, vien teidät.
Vanha nainen istui etupenkille ja hänen miehensä taakse.
— Olen Maria, — hän esitteli itsensä ajaessaan.
— Olen Liisa Lahtinen, ja tämä on mieheni Pekka, — nainen vastasi lämpimästi.
Matkan aikana Maria sai tietää paljon maatilasta: kuka varasti, kuka edelleen huolehti eläimistä ja kuinka huonossa kunnossa paikka oli. Saapuessaan hän näki tyhjiä peltoja ja melkein romahtaneen navetan, jossa oli vain kaksikymmentä lehmää. Hän päätti kuitenkin jäädä ja taistella uuden alun puolesta.
Vuotta myöhemmin Maria katseli ylpeänä, kuinka kahdeksankymmentä lehmää laidunsi rauhallisesti hänen vehreillä laitumillaan. Hän oli muuttanut hylätyn maatilan menestyväksi yritykseksi. Se ei ollut helppoa – hänen täytyi myydä korujaan ostaakseen rehua ja käyttää viimeiset säästönsä. Mutta nyt myynti kasvoi, ja hänen tuotteensa olivat kysyttyjä jopa naapurialueilla.
Eräänä päivänä nuori nainen nimeltä Laura toi hänelle sanomalehden, jossa oli ilmoitus edullisista kylmäkuljetusautoista. Maria tunnisti puhelinnumeron – se kuului Nikon yritykselle. Ovelasti hymyillen hän pyysi Lauraa soittamaan ja tarjoamaan 5 % enemmän, sillä ehdolla, ettei autoja näytettäisi muille ostajille.
Kun Maria meni tarkastamaan autot, hän kohtasi hämmentyneen Nikon.
— Aiotko ostaa ne? — hän kysyi epäuskoisena.
— Kyllä, sille maatilalle, jonka jätit minulle. Siitä on tullut loistava yritys, ja olemme laajentumassa, — Maria vastasi rauhallisesti.
Niko ei osannut sanoa mitään. Kun hän katsoi, kuinka hänen elämänsä romahti, Maria oli jo kauan sitten jättänyt menneisyyden taakseen.
Lopulta Maria löysi todellisen rakkauden Joonaksesta, mekaanikosta, joka auttoi häntä kehittämään maatilaa edelleen. Yhdessä he juhlivat tyttärensä ristiäisiä, kun taas Niko pystyi vain katsomaan kaukaa, kuinka hänen oma elämänsä sortui.
