Viimeinen lukuvuosi Helsingin Keskuslukiossa osoittautui Liisalle vaikeimmaksi koko hänen koulu-uransa aikana. Aiemmin vielä oli muutamia oppilaita, joita kiinnosti opiskelu, mutta abivuonna tuntui siltä, kuin kaikki olisivat unohtaneet, miksi he ylipäätään kävivät koulua. Kaikkialla puhuttiin vain ihmissuhteista, muodista, rahasta ja tulevaisuuden suunnitelmista. Liisa sen sijaan tunsi olonsa syrjäytetyksi eikä nähnyt tulevaisuudessaan valonpilkahdusta.
Vaikka Liisa oli tunnollinen oppilas, perheellä ei ollut varaa mihinkään ylimääräiseen. Hän käytti aina jonkun toisen vanhoja vaatteita. Useammin kuin kerran hän mietti, oliko hänellä koskaan ollut täysin uutta mekkoa. Hän muisti hämärästi, että ala-asteen alkaessa hänellä oli kaikki tuoretta ja käyttämätöntä – siihen aikaan, kun isä Martti oli aivan toisenlainen, ja äiti vielä elossa…
Liisa ei koskaan ollut erityisen läheinen luokkatovereidensa kanssa – tarkemmin sanoen he itse välttelevät häntä. Mutta abivuonna hän tunsi olevansa kokonaan ulkopuolinen. Kaikki vaikuttivat melkein aikuisilta, mutta häntä kohtaan suunnatut ivalliset kommentit lisääntyivät koko ajan. Ja eräänä päivänä raja ylittyi lopullisesti.
Päivä alkoi tavalliseen tapaan. Oppilaat istuivat pulpeteissaan ensimmäistä oppituntia varten. Liisa vihasi olla huomion keskipisteenä, joten hän kysyi hiljaa:
– “Rouva Korhonen, voisinko vastata tästä pulpetistani, sen sijaan että menisin taululle?”
Samassa alkoi pilkallinen naljailu:
– “Nieminen ei halua tulla eteen, ettei vaan paljastuisi kaikki paikat ja paikattuja kohtia mekostaan!”
– “Tai sitten se pelkää, että koko kolttu hajoaa, jos sitä tarkemmin katsoo.”
Koko luokka purskahti nauruun – sekä pojat että tytöt. Opettaja Sari Korhonen yritti rauhoitella heitä turhaan.
– “Nieminen, mitä aiot laittaa yllesi lakkiaistanssiaisiin? Ei taida Helsingissä kauheasti olla ‘kadunvarsimuotia’ myyviä liikkeitä…”
Liisa säntäsi tavaransa keräten ulos luokasta. Hän kuuli vielä opettaja Korhosen huutavan:
– “Lehtonen, riittää jo! Nieminen, tule takaisin!”
Mutta kuka nyt kuuntelisi, kun jokainen kuvitteli olevansa jo aikuinen ja erehtymätön?
Kotona odotti tuttu näky: hänen isänsä Martti oli sammunut sohvalla, selvästi juovuksissa. Hän makasi räkäisesti pitkin pituuttaan, jalat roikkuen, ja huoneessa lemahti vahva alkoholin katku. Keittiössä vallitsi sekamelska: tumppeja, tyhjiä pulloja ja tahmeita läikkiä pöydällä.
Liisa avasi ikkunan selälleen ja antoi raittiin ilman virrata sisään. Oli huhtikuu, ja sinä vuonna kevät Helsingissä oli suhteellisen leuto, vaikkakin vasta alussa. Lähes tunnin ajan hän siivosi isänsä jälleen yhden ryyppyillan jälkiä, miettien, millaista hänen elämänsä olisi, jos äiti olisi yhä elossa.
Hän tiesi, että isä oli rakastanut äitiä syvästi. Luultavasti juuri siksi hän ei koskaan toipunut vaimonsa menetyksestä. Jo kymmenen vuoden ajan Martti oli selviytynyt satunnaisilla töillä, kuluttaen suurimman osan tuloistaan viinaan.
Aluksi sitä ei edes huomannut: hän kävi töissä ja joi vasta Liisan nukahdettua. Myöhemmin hän alkoi juoda iltaisin, tyttären nähtävillä. Lopulta oli vaikeaa pysyä missään työpaikassa. Hän hoki jatkuvasti:
– “Älä huoli, Liisuli, tämä on isän viimeinen kerta, ja sitten meillä menee hyvin.”
Mutta “hyvin” ei koskaan koittanut. Liisa itki, aneli isää lopettamaan, toivoi tämän kyllästyvän viinaan, mutta mikään ei muuttunut – kaikki meni vain huonompaan suuntaan.
Yhtäkkiä hän kuuli rahinaa ja kääntyi nopeasti. Isä seisoi keittiön ovella. Hänen sydäntään kouraisi. Vaikka Martti oli vasta 45-vuotias, hän näytti ainakin kuusikymppiseltä.
– “Tyttö, miksi tulit näin aikaisin?”
Silloin padot murtuivat. Aluksi Liisa puhui hiljaa, sitten alkoi huutaa:
– “Aikaisin?! Mitä järkeä minun on istua koulussa ‘normaalien’ ihmisten kanssa, ymmärrätkö?!”
Hän heitti takkinsa tuolille ja kiisi tyrmistyneen isän ohi. Sitten käytävässä kajahti kova oven paiskaus. Martti lysähti painavasti tuolille ja mutisi:
– “No, paremmalta tuntuu nyt?”
– “Mikä hätänä?” kysyi nainen, joka sattui tulemaan Liisan luo. Se oli Aino Lahtinen, joka oli jo vuosia työskennellyt talon apteekissa ja jonka kaikki asukkaat tunsivat.
– “Ei mitään isälle,” Liisa vastasi. “Haluan vain istua tässä hetken hiljaa.”
– “Hiljaisuus ei ole koskaan ratkaissut yhtäkään ongelmaa,” totesi Aino, ja Liisa, nyyhkyttäen, kertoi hänelle päivän tapahtumista koulussa.
– “Meidän täytyy puhua rehtorille. Kuka heille antoi luvan kohdella sinua noin?” ehdotti Aino.
Liisa pudisti päätään:
– “Siitä ei olisi hyötyä. Rouva Lahtinen, tiedättekö paikkaa, mistä voisin saada töitä, etten joutuisi jättämään koulua ja ettei tarvitsisi katsella isää niin usein?”
– “Töitä? Olet vielä nuori. Mutta ehkä, jos epävirallisesti… No, tule huomenna iltapäivällä, niin katsotaan, mitä keksitään.”
Liisa pyyhki kyyneleensä ja hymyili varovasti:
– “Kiitos paljon, tulen varmasti.”
Näin Liisa sai työpaikan eräässä helsinkiläisessä sairaalassa, jossa kipeästi kaivattiin lisäapua yövuoroihin.
Hän ei aikonut paljastaa kenellekään, missä hän työskenteli, mutta lukion juhlakirjaan hän merkitsi tulevansa tanssiaisiin. Tietenkään luokan pilkka ei jättänyt häntä rauhaan, mutta Liisa yritti sivuuttaa sen. Ne, jotka nauroivat, saivat hienot juhla-asut vanhemmiltaan; hänellä ei ollut ketään, joka sen maksaisi, joten oli tienattava rahat itse.
Hän halusi näyttää, ettei ollut sen huonompi kuin muutkaan, vaikkei tiennyt tarkkaan, miksi. Ehkä siksi, että hän koki olevansa yhtä arvokas tai jopa arvokkaampi kuin moni muu.
Kyllä, hänellä ei ollut rahaa, mutta hän pystyi tienaamaan tarpeeksi yhtä iltaa varten, jotta voisi esiintyä edukseen.
– “Nieminen, kuultiin, että joku koditon oli löytänyt sulle juhlapuvun roskiksesta. Onko se totta?” jatkoi Anika Lehtonen piikittelyään.
Anikan ympärille kerääntyi aina ihailijoita. Häntä oli jo kauan kutsuttu luokan “kuningattareksi”, eikä kukaan epäillyt, että se maine säilyisi.
Liisa tuijotti oppikirjaansa mykkänä. Ehkä hiljaisuus riittäisi kyllästyttämään Anikaa – mutta ei.
– “Hei, Liisa, tuletko tansseihin jonkun kanssa? Joko dyykkasit sieltä roskiksesta itsellesi poikaystävänkin?”
Liisan mitta täyttyi:
– “Ehkä jonkun, joka sopii paremmin sulle?”
Koko luokka ratkesi nauruun. Anika punastui raivosta:
– “Jaaha, se roskiskoltun toi sulle itsevarmuutta, vai mitä? Aiotko susta tulla tanssiaisten kuningatar, vai miten?”
Liisa nousi, hymyillen piirun verran ivallisesti:
– “Sinä olet tottunut määräämään säännöt. Mutta jos pidettäisiinkin oikea kilpailu, voisit yllättyä.”
Ja hän lähti, jättäen Anikan nieleskelemään tyrmistystä.
– “Näittekö ton?” sihisi Anika ystävilleen.
Noin viikkoa ennen tanssiaisia sairaalassa, jossa Liisa yövuoroili, syntyi hälinää.
Viisivuotias poika oli tuotu sisään, koska hän oli kaatunut potkulaudalla ja lyönyt päänsä. Häntä seurasi lastenhoitaja, joka hermostuneine puheluitaan ja taukoamattomine anteeksipyyntöineen vain lisäsi kaaosta. Sinä yönä paikalla oli vain yksi lääkäri.
– “Liisa, tee jotain, että tuo hätääntynyt nainen rauhoittuu!” huusi lääkäri puhelimeen. “Me ei voida pitää sitä lasta täällä – tää on aikuisten osasto. Ei, ei ole hengenvaaraa, mutta lastenlääkärin pitäisi katsoa se.”
Hän löi luurin kiinni ja katsoi Liisaa avuttomana.
– “Yritä rauhoittaa häntä.”
Liisa nyökkäsi, ohjasi lastenhoitajan käytävään ja tarjosi tälle teetä. Vähitellen nainen alkoi koota ajatuksiaan ja kertoi:
– “Tiedätkö, pojan isä on Markku Laine, upea mies, vaikkakin nuori. Sen bisnes menestyy. Poika syntyi, kun Markku oli 19, ja äiti ei halunnut lasta, joten Markku kasvattaa häntä yksin. Mutta heti kun Markku täytti 20, se entinen kumppani alkoi vaatia huoltajuutta – ei lapsen takia, vaan miehen rahan. Se seuraa kaikkia sen liikkeitä ja on jo tehnyt useita valituksia, että hän muka laiminlyö poikaansa, että se on vaarallista… Jos se saa tietää tästä onnettomuudesta…”
– “Ettekö ilmoittanut isälle?” ihmetteli Liisa.
– “Pelkään. Markku voi olla tosi tiukka,” myönsi hoitaja.
Liisa ojensi kätensä päättäväisesti:
– “Antakaa puhelin, minä puhun hänen kanssaan.”
Puhelu oli kireä. Heti kun Markku ymmärsi tilanteen, hän uhosi oikeustoimista kaikkia vastaan. Liisan oli korotettava ääntään:
– “Voisitko rauhoittua ja kuunnella? Lapset kaatuilevat vähän väliä. Poikasi pelästyi, ja sä säikytät vielä hoitajaakin kovalla asenteellasi. Käyttäydyt kuin diktaattori!”
Lyhyt hiljaisuus, sitten Markku vastasi rauhallisemmin:
– “Voisitko ottaa ne sun luo, ettei lapsi ole täällä sairaalassa eikä palaa mun kotiin pää kääreissä? Maksa mitä vaan. Huomenna puolen päivän aikaan tulen, laita osoite viestillä.”
Liisa aikoi sanoa, että ei se kotonakaan helppoa olisi, isä kun saattoi olla kännissä, mutta Markku oli jo katkaissut puhelun. Hän selosti kaiken hoitajalle, joka kohautti olkiaan:
– “Tässä tilanteessa ei taida olla muuta vaihtoehtoa.”
– “Mutta mun isä… se saattaa olla juovuksissa,” sanoi Liisa hiljaa.
Hoitaja huokasi:
– “Hotelliin meneminen on vielä riskimpää, joku tuttu voisi nähdä meidät…”
Puoli tuntia myöhemmin Liisa avasi pienen asuntonsa oven, edelleen miettien, miksi ihmeessä hän teki tämän. Oliko hän hankkimassa vain lisää noloa tilannetta?
Isä ei nukkunut. Liisan yllätykseksi kämppä kiilsi puhtautta, ja ilmassa tuoksui vasta tehty ruoka.
– “Liisuli, toitko vieraita? Hieno juttu! Mä tein niin paljon ruokaa, että sillä pärjäis viikon,” huikkasi Martti iloisena.
Kaikki tuntui oudolta, epätodelliselta. Liisa ei muistanut, milloin viimeksi hän oli tuntenut sekä toivoa että pelkoa yhtä aikaa.
– “Liisa,” sanoi isä keittiössä hiljaisella äänellä. “Mun on pyydettävä anteeksi. Häpeän ihan hirveästi. En edes tiedä, miten katsoa sua silmiin. Tässä, ota nää rahat – osta itelles jotain niihin tanssiaisiin. Kävin vanhojen kavereiden luona, kerroin ihan suoraan kaiken. Huomenna meen taas duuniin, ja ne kasasivat sulle vähän rahaa. Ei tää paljoa oo, mutta jonkinlainen alku.”
Liisa ei osannut edes sanoin kuvailla, miten onnellinen hän oli. Vielä iloisemmaksi hän tuli, kun Diana, sen pojan hoitaja, vei hänet kauneushoitolaan, auttoi valitsemaan mekon ja opetti valssin askelia.
Ja Markku… Liisa yritti olla ajattelematta häntä, sillä se sai hänen olonsa levottomaksi. Hän tajusi, ettei mies ollut hirviö – pikemminkin ankara, määrätietoinen ja reilu. Silti hän mieluummin unohtaisi koko tyypin.
Taksikuski katsoi Liisaa kummissaan peruutuspeilistä:
– “Mitä ihmettä, neiti? Tuntuu kuin meitä seurattais.”
Liisa kääntyi ja värähti. Markun auto ajoi takana, ja sen perässä – miehen henkivartijat. Hän oli palkannut heidät heti, kun huoltajuuskiista alkoi.
Helsingin Keskuslukion aulassa opettaja Korhonen luotasi ankarasti katseellaan Anika Lehtosta, joka näytti kuin muotilehden kannesta reväistyltä.
– “Vieläkö me odotetaan Niemistä?” ivasi joku.
Rouva Korhonen pudisti päätään:
– “En olisi uskonut sanovani tätä, mutta toivon kyllä, Lehtonen, että joku pistää sinut vihdoin ruotuun.” Sitten hän vilkaisi ovelle, ja hänen kasvoilleen levisi hymy. – “Noniin, nyt taitaa sun kruunu horjua aiemmin kuin luulit.”
Anika vaikeni, tuijottaen, kuinka Markku Laine – niin monen helsinkiläistytön unelma – auttoi Liisaa autosta. Tytöllä oli yllään upea mekko, ehkä ei yhtä kallis kuin Anikan, mutta varmasti näyttävämpi. Hiukset ja meikki olivat täydelliset.
Anika tajusi, että kaikki kerääntyivät Liisan ympärille, ja hän jäi yksin. Kiukustuneena hän repäisi juhlanauhansa pois ja juoksi oville – hän ei aikonut jäädä juhliin, joissa ei olisi keskipiste.
Markku osallistui iloisesti tanssiaisiin muiden mukana. Illan puolivälissä hän ja Liisa menivät ulos haukkaamaan happea. Hän asetteli varovasti tuoreen “tanssiaiskuningattaren” kruunun Liisan päähän ja sanoi:
– “Liisa, tuntuu kuin olisin palannut lukioaikoihini. En ikinä uskonut, että tällainen gaala voisi olla näin hauska.”
Liisa hymyili:
– “Niin… toivoisin, ettei tämä loppuisi.”
Hän kysyi lempeällä äänellä:
– “Miksi pitäisi loppua? Sullahan on vielä niin paljon mielenkiintoista edessä.”
Liisa kohautti olkiaan:
– “En tiedä, onko tämä juttu todella mua varten.”
– “Kyllä se on, Liisuli. Uskon niin.”
Kolme vuotta kului. Nyt Liisa harhaili hääpukuliikkeessä etsimässä täydellistä morsiuspukua. Hän ja Markku olivat sopineet, että hän suorittaisi ensin vähintään kolme vuotta opintoja ennen häitä. Hänen elämänsä tärkeimmät miehet – Markku, isä ja Markun pieni poika – istuivat sohvalla valmiina antamaan arvioitaan.
Myyjä tuli Liisan luo:
– “Voinko auttaa jotenkin? Onko sulla mielessä jokin tietty tyyli?”
Liisa nosti katseensa. Häntä vastassa oli… Anika Lehtonen. Hetken ajan molempien mielissä vilisi muistoja. Liisa hymyili ja kysyi:
– “Sattuuko teillä olemaan yhtään roskiksesta pelastettua mekkoa? Muuten tarvitsen toisen liikkeen.”
