Aino Lehto oli taistellut syöpää vastaan neljätoista kuukautta. Sairaus vei häneltä hiukset, mutta samalla hän sai sellaisen murtumattoman henkisen voiman, jota kukaan ei kyennyt riistämään häneltä. Kun ylioppilasjuhla alkoi lähestyä – sellainen merkkipaalu, jonka hän oli aikaisemmin epäillyt jäävän tavoittamatta – Aino valitsi huolellisesti hopeanvärisen päähuivin. Siitä tuli hänen oma panssarinsa koko matkan ajaksi. Ainon äiti oli syvästi liikuttunut tyttärensä sinnikkyydestä, ja hän kannatti täysin Ainon päätöstä. Hän vakuutti yhä uudelleen, miten kauniilta tytär näytti, kun tämä valmistautui elämänsä yhteen vaikeimmista mutta merkittävimmistä voitoista.
Juhlan ilo sai kuitenkin täysin odottamattoman kolauksen, kun vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja, rouva Nieminen, pyysi Ainoa syrjään kenraaliharjoituksen jälkeen. Rouva Nieminen lausui julman arvion: Ainon päähuivi pilaisi viralliset valokuvat ja saisi muut tuntemaan olonsa epämukavaksi. Hän ehdotti, että Aino pysyttelisi taka-alalla tai osallistuisi erilliseen juhlaan, jottei hän muistuttaisi ketään sairaudestaan. Aino murtui ja tunsi olevansa täysin ulkopuolinen. Kotiin hän palasi itkien, ja hänen äitinsä mietti jo, millä tavoin voisi parhaiten suojella tyttärensä ihmisarvoa.
Juhla-aamuna jännitys oli käsin kosketeltavaa, kun Aino ja hänen äitinsä saapuivat koululle. Rouva Nieminen asettui heitä vastaan jo eteisaulassa ja yritti jälleen sanella omat ehtonsa. Ainon äiti ei kuitenkaan aikonut enää vaieta. Kesken juhlan hän nousi lavalle ja puhui julkisesti puheenjohtajan syrjivää käytöstä vastaan. Hänen sanansa kaikuivat pitkin juhlasalia ja tekivät kaikille selväksi, kuinka julmaa oli vaatia nuorta syövän selättänyttä kätkemään oma tarinansa täydellisen kuvan vuoksi.
Sitten tapahtui kuitenkin jotakin hyvin liikuttavaa. Rouva Niemisen tytär, Tellervo, nousi seisomaan ystävänsä tueksi. Hän veti pukunsa alta esiin hopeanvärisen huivin, sitoi sen päähänsä ja sanoi, ettei kenenkään tarvitse kulkea ylioppilasjuhlan kynnyksen yli yksin. Nähdessään tuon rohkean eleen oppilaat nousivat yksi toisensa jälkeen ja kietoivat hopeanväriset huivit päähänsä. Näin alun perin protestiksi tarkoitettu kannanotto muuttui yhteiseksi, liikuttavaksi myötätunnon osoitukseksi, joka jätti jokaisen sanattomaksi.
Rehtori ymmärsi tapahtuneen vakavuuden. Hän otti mikrofonin, pyysi julkisesti anteeksi Ainolta ja sanoi, että tytön paikka oli täsmälleen siellä, missä hänen aina olisi pitänyt olla: luokkatovereiden keskellä. Rehtori tuomitsi myös kaikki loukkaavat huomautukset. Kun sitten tuli hetki, jolloin Aino käveli lavan poikki noutamaan todistustaan, hän teki sen pää pystyssä. Häntä ympäröi joukko, joka oli vihdoin ymmärtänyt, että yhden ihmisen selviytyminen ja rohkeus merkitsevät enemmän kuin mikään ulkoinen seikka.
