Antti oli ilmestynyt hänen eteensä aivan toimiston ovella, kuin olisi seisonut siellä koko päivän. Aino oli juuri astunut ulos, säädellen laukun hihnaa olallaan. Illasta oli tulossa lämmin, ja hän ajatteli kahvia, pullaa ja hiljaisuutta. Hiljaisuuden sijasta hän sai miehen, jonka kasvot olivat kuin jäätynyt järvi.
— Hei, — hän sanoi. — Mikä tuuli sinut tänne tuo? Ethän sinä koskaan tule minua vastaan.
— Kuuntele nyt, — Antti ei edes tervehtinyt. — Huomenna kirjoitat irtisanoutumisen. Lähdet vanhempieni luo maalle. Hoidat heitä.
— Ketä? — Aino kallellaan päätään kuin ei olisi kuullut oikein.
— Vanhempiani. He heikkenevät, kyllä sinä sen tiedät. Taloon tarvitaan ihminen. Asia on päätetty.
Hän oli hetken hiljaa ja katseli miestään kuin tämän otsaan olisi ilmestynyt uutistikkari. Päätetty. Ei “voidaan katsoa”, ei “minä pyydän sinua”. Päätetty kuin leima paperissa.
— Mielenkiintoista, — Aino venytti. — Eikö kukaan ole tullut ajatelleeksi kysyä minulta?
— Mitä tässä on kysymistä? — Antti kohautti olkapäätään. — Sinä olet vaimo. Tämä on perheasia. Tässä ei kysellä, tässä toimitaan.
— Perheasia, — Aino toisti kiinnostuneen kuuloisesti. — Eli minun perheeni on nyt matkalaukku ja bussiaikataulut.
— Älä viisastele, — Antti irvisti kuin olisi purrut raakaa karpaloa. — Sinä alat aina pyöritellä sanoja. Minä puhuin sinulle asiallisesti. Sinä lähdet — ja piste.
Aino siirsi laukkua olallaan. Sisällä kuohui, mutta ulospäin hän piti äänensävynsä tyynenä, melkein lempeänä. Kärsivällisyys on kallista tavaraa, eikä hän aikonut tuhlata sitä toimiston portaille.
— Antti, — hän sanoi pehmeästi, — ei nyt kadulla. Tulet kotiin, niin jutellaan rauhassa. Juodaan kahvit. Oletko edes syönyt?
— Ei minulla ole aikaa kahvitella, — hän katsoi jo puhelintaan, kelloaan, jonnekin hänen ohitseen. — Minulla on asioita. Sanoin sinulle pääasian, kuulit kyllä. Tulen illalla.
— Entä yksityiskohdat? — Aino hymähti. — Osoite esimerkiksi. Enhän minä ole koskaan käynyt vanhempiesi luona.
— Myöhemmin, myöhemmin, — hän heilautti kättään ja lähti kävelemään pois katsomatta taakseen, kuin olisi haudannut koko kysymyksen lopullisesti.
Aino jäi seisomaan ja katsomaan hänen peräänsä. Ei edes viha — ennemmin hämmästys. Kuinka ihminen, joka oli asunut hänen kanssaan saman katon alla vuosikaudet, saattoi kuvitella, että hänen elämänsä on esine, jonka voi siirtää hyllyltä toiselle.
— No mutta, — hän sanoi ääneen itselleen. — “Sinä lähdet — ja piste.”
Hän huokaisi ja suuntasi kauppaan. Leipää, juustoa, jotain kahvipöytään. Pää vaati yksinkertaisia, selkeitä toimia, joissa sai itse valita limpun.
Kasvishyllyllä hän törmäsi Vuokkoon. He istuivat samassa työhuoneessa selät vastakkain ja tiesivät toisistaan asioita, joita eivät olisi halunneet tietää.
— Oi, ketä näen! — Vuokko työnsi kärryä, joka oli niin täynnä, että se näytti valmistautuvan piiritykseen. — Aino, pelasta minut, minä lyyhistyn ihan tähän kesäkurpitsojen viereen.
— Mitä on tapahtunut?
— Mitä on tapahtunut, — Vuokko tuhahti. — Kotona on tapahtunut. Pesukone on vuotanut kolme päivää, lapsi toi päiväkodista nuhan, ja mies istuu kotona ja ihmettelee, miksi päivällinen ei valmista itse itseään. Olen kuin orava pyörässä, mutta pyörä on vielä neliönmuotoinen.
— Osanottoni, — Aino hymyili. — Minullakin on uutisia. Tuoreita, suoraan uunista.
— No?
— Antti tuli minua vastaan toimistolle. Käski irtisanoutua ja muuttaa maalle. Hoitamaan vanhempiaan.
Vuokko pysäytti kärryn niin äkisti, että hernepurkki meinasi lentää kyydistä.
— Hetkinen. Käski? Ihan suoraan käski?
— Suoraan. “Sinä lähdet — ja piste.”
— Entä sinä?
— En mitään, — Aino kohautti olkapäitään. — Seisoin ja ihmettelin, kuinka ihminen voi yhdellä lauseella pyyhkiä pois minun elämäni.
— Hetki, — Vuokko siristi silmiään. — Eikö hänen vanhemmillaan ole ketään muuta? Onko heillä muita lapsia?
— On. Hänellä on sisko. Lempi.
— Sisko-ko, — Vuokko venytti, ja hänen kasvoilleen levisi valaistunut ilme. — Eli hänen vanhemmillaan on oma tytär. Ja silti miniän pitää lähteä hoitamaan. Ymmärsinkö minä oikein?
— Aivan oikein.
— Aino, hän on ripustanut jonkun toisen ongelmat sinun kaulaasi kuin kauppakassin! — Vuokko läimäytti käsiään yhteen. — Ne eivät ole edes sinun vanhempasi. Ne ovat hänen. Ja siskon. Ja sinä olet se, joka jää viimeiseksi. Kätevästi järjestetty.
— Kätevää, — Aino myönsi. — Minäkin ajattelin: miten ihanaa, kun rakkaus vanhempiin loppuu siihen, mihin oma mukavuus alkaa.
— Osaat sinä kyllä sanoa asiat, — Vuokko hymähti. — Kuule, lähdetkö sinä oikeasti?
— Näytänkö minä sinusta matkalaukulta ilman kahvaa?
— Et.
— No en minäkään usko, — Aino laski koriin pussillisen sitruunoita. — Minä lähden vain kahville. Ja tulen takaisin.
Kotona oli hiljaista ja hyvää aivan siihen asti, kunnes puhelin soi. Näytöllä luki: käly. Aino tuijotti nimeä hetken, mutta vastasi sitten — uteliaisuus voitti.
— Aino kulta! — Lempin ääni oli kuin hunajaa, ja ihan kuin hampaita olisi alkanut särkeä. — Voi että, miten iloinen olen! Antti kertoi minulle ihan kaiken! Sinä olet meidän kultapieni, suorastaan aarre!
— Hei, Lempi. Missä minä olen aarre?
— No miten niin! Sinä lähdet vanhempien luo auttamaan! Minä olen huokaissut helpotuksesta, etkä sinä arvaa miten paljon. Minullahan on lapset, työ, koti — minä revin itseni ihan kappaleiksi.
— Odotas, — Aino keskeytti pehmeästi. — Antti kertoi sinulle, että minä jo lähden?
— Tietenkin kertoi! Sanoi, että kaikki on päätetty, sinä irtisanoudut huomenna ja pakkaat tavarasi. Aino kulta, sinä olet niin vastuullinen, toisin kuin jotkut.
— Lempi, — hän hymyili melkein, — minun on ikävä tuottaa sinulle pettymys näin kauniina iltana. Mutta minä en lähde mihinkään.
Toisessa päässä oli pitkä hiljaisuus.
— Miten… miten niin et lähde? — kälyn ääni kuivui hetkessä. — Antti sanoi…
— Mies sanoo paljon kaikenlaista. Hän lupasi viime vuonna laittaa hyllyn. Hyllyä ei ole vieläkään. Sama juttu tässä.
— Aino kulta, mitä sinä oikein puhut! — Lempi takelteli. — Ne ovat sentään vanhemmat! He tarvitsevat apua! Kuka heitä auttaa, jos et sinä?
— Niin, kuka, — Aino sanoi mietteliäästi. — Vaikkapa heidän oma tyttärensä. Eikö se ole käynyt mielessä?
— Minäkö?! Minulla on perhe! Minulla on lapset! Minun harteillani on koko talo!
— Ja minullapa ei sitten ole perhettä, kotia eikä mitään tekemistä. Kätevä minä olen, Lempi. Ihan kuin joululahja.
— Sinä vääristelet kaiken!
— Minä vain kuuntelen ja kerron omin sanoin, — Aino vastasi tyynesti. — No, en minä sinua pidättele. Terveisiä vanhemmillesi. Etänä.
Hän lopetti puhelun ja huokaisi. Avain kääntyi lukossa — Antti tuli kotiin. Hän käveli keittiöön, istahti tuolille ja veti eteensä lautasen, jonka Aino oli kattanut itselleen.
— Onko ruokaa? — hän mutisi ja tökki jo haarukalla.
— On sinulle katettu, kuten näet.
Hän söi ahneesti, nopeasti, pudotellen murusia, katsomatta häneen. Sitten työnsi lautasen syrjään, pyyhki suunsa kämmenselkään ja — hänen hämmästyksekseen — nousi ja siirtyi makuuhuoneeseen. Aino kuuli, miten vaatekaapin ovet narisivat.
— Antti? — hän kurkisti huoneeseen. — Mitä sinä teet?
— Autan, — hän kaivoi hänen neuletakkejaan ja pinosi niitä sängyllä auki olevaan matkalaukkuun. — Sinun pitäisi pakata. Minä olen hyvä mies, pakkaan tavarasi. Arvosta.
— Arvosta, — Aino toisti kuin kaikuna nojaten ovenkarmiin. — Minä en ole sanonut lähteväni.
— Mitä tässä on sanomista? — hän ei kääntynyt, vaan jatkoi villapaitojen sullomista. — Asia on päätetty. Olen kertonut jo kaikille. Äidille. Lemmille. Nyt on liian myöhäistä perääntyä ja pettää ihmiset.
— Ihmiset, — Aino toisti hiljaa. — Mutta minut saa pettää. Se on ihan ok.
— Älä aloita, — hän kääntyi vihdoin, kädessään hänen lempihuivinsa. — Sinä teet aina kaikesta draamaa. Mikä tässä on niin ihmeellistä? Asut siellä, hoidat heitä. Sinulle se ei ole vaikeaa, ja ihmiset saavat apua.
— Tiedätkö, — Aino risti kädet ja katseli kasvavaa tavarakasaa matkalaukussa, — mitä enemmän sinä pakkaat, sitä mielenkiintoisemmaksi tämä käy.
— Kas niin, — hän säteili ja tulkitsi kaiken omalla tavallaan. — Jo alkaa kiinnostaa. Sanoinhan minä, että sinä järkevöidyt.
Ovikello soi. Kynnyksellä seisoi Sakari, Antin ystävä — rauhallinen mies, jolla oli painava, tarkkaavainen katse. Hän astui sisään, näki avoimen matkalaukun ja rypisti otsaansa.
— Minne te olette matkalla? — hän kysyi. — Lomalle?
— Ei arvannut, — Antti sanoi astuen eteiseen ja läimäyttäen ystäväänsä olkapäälle. — Aino lähtee vanhempieni luo maalle. Hoitamaan heitä.
Sakari siirsi katseensa Ainoon. Tämä seisoi tyynenä, heikosti hymyillen.
— Onko tämä totta? — hän kysyi Ainolta.
— Se on Antin suunnitelma, — Aino vastasi. — Minä olen tässä suunnitelmassa vain matkalaukku. En ole antanut suostumustani. En sanoin, en nyökkäyksin, en edes silmänräpäyksellä.
Sakari kääntyi hitaasti ystävänsä puoleen.
— Antti. Siirrytään hetkeksi.
He menivät keittiöön. Aino ei piiloutunut — seisoi lähellä, oli jopa utelias.
— Mitä sinä oikein olet tekemässä? — ystävä sanoi matalalla äänellä. — Ne ovat sinun vanhempasi. Ja sinun siskosi. Miksi vaimosi pitäisi kantaa kaikki yksin?
— Kuka sitten? — Antti levitti käsiään. — Lempi on kiireinen, hänellä on lapset. Minä käyn töissä. Aino on ainoa vapaa ihminen.
— Vapaa, — Sakari pudisti päätään. — Hän ei ole vapaa. Hän on sinun viimeinen oljenkortesi. Sanon tämän ihmisenä, joka on kantanut perhettään lapsesta asti: näin ei voi tehdä. Minä kasvatin veljeni ja siskoni. Minä tiedän, mitä huolenpito on. Huolenpitoa ei määrätä. Se otetaan omalle vastuulle.
— Voi ei, nyt se alkaa, — Antti irvisti. — Pyhä mies löytyi. Sinulla oli oma elämäsi, minulla on omani. Minä sanon — lähdet, niin se on.
— Ne ovat sinun vanhempasi, Antti, — Sakari toisti lujasti. — Sinun veresi. Jos haluat auttaa, niin mene ja auta itse. Tai jakakaa siskosi kanssa. Älkää sälyttäkö sitä sellaisen niskoille, joka aikoinaan liittyi perheeseen sinun kauttasi.
— Hän on vaimo! — Antti korotti ääntään. — Vaimo ei ole ulkopuolinen! Se on perhettä! Kun kerran tulit tähän perheeseen, niin vedät samaa rekeä!
— Minä en ole hevonen, joka pannaan valjaisiin, — Aino sanoi mietteliäästi eteisestä. — Enkä pölynimuri, joka seisoo nurkassa odottamassa.
— Ole hiljaa! — hän ärjäisi. — Kyllä me selvitään ilman sinuakin!
Sakari katsoi häntä.
— Olet sinä tyhmä, Antti, — hän sanoi yksinkertaisesti. — Etkä parane.
Ja nyökäten Ainolle, hän lähti.
Kun ovi sulkeutui, Aino meni huoneeseen ja soitti kälylleen. Häntä alkoi yhtäkkiä oikeasti kiinnostaa asian ydin.
— Lempi, hei vielä kerran. Minulla on kysymys. Kun kaikki kerran välittävät niin paljon vanhemmista, kerro, mitä sinä olet valmis tekemään heidän hyväkseen?
— Minäkö? — Lempi varuillaan. — Minä lähetän rahaa. Säännöllisesti. Se on muuten myös huolenpitoa, eikä mikään vähäinen.
— Mainiota, — Aino virkosi. — Ja paljonko?
— Kolmesataa euroa, — Lempi ilmoitti ylpeänä. — Joka kuukausi. Siihen ei pysty ihan kuka tahansa.
Aino ei kestänyt, vaan nauroi — heleästi ja vilpittömästi.
— Kolmesataa euroa, — hän toisti naurun seassa. — Lempi, oletko tosissasi? Kolmesataa euroa kuussa siitä, että minä jätän kaiken ja muutan vieraaseen taloon. Komea vaihtokauppa. Ihan kuninkaallista anteliaisuutta.
— Mitä tässä on nauramista?! — Lempi kimpaantui. — Ei raha kasva puissa!
— Niinpä, — Aino sanoi lopetettuaan nauramisen. — Eivät minun vuoteni kasva puissa. Kiitos, Lempi, sinä autoit minua paljon. Nyt tiedän tarkalleen, mitä teidän huolenpitonne maksaa. Tasan kolmesataa euroa.
Hän lopetti puhelun. Antti seisoi ovella itseensä tyytyväisenä.
— Kas niin, — hän osoitti matkalaukkua. — Kaikki mahtui. Iso matkalaukku, kätevä. Kyllä minä olen pätevä.
— Olet sinä pätevä, — Aino nyökkäsi.
Ja yhtäkkiä hän meni komeroon, otti sieltä kaksi isoa kassia ja alkoi toimeliaana pakata niihin loput tavaransa.
— Mihin sinä noin paljon tavaraa? — Antti hämmästyi. — Muutatko sinä lopullisesti?
— Miten niin, — hän vastasi kääntymättä. — Kun kerran lähdetään, niin lähdetään kunnolla.
Ja hänen rinnassaan tuntui lämpimältä: suostui. Vaimo suostui. Hän tiesi sen — lujuus voittaa aina. Hän katseli, miten Aino täytti kasseja, ja taputti itseään henkisesti päähän.
*
Aamulla Antti heräsi loistavalla tuulella. Hän venytteli, kulki asunnossa kuin elämänsä isäntä ja vilkuili eteiseen koottuja laukkuja.
— Muista, — hän sanoi siemaillen kahvia, — äitini odottaa sinua jo. Hän on pedannut sinulle sängyn, ihan oman. On nähnyt vaivaa. Soita hänelle ja kiitä.
— Soitan, — Aino nyökkäsi ja soitti anopilleen.
— Päivää, — hän sanoi rauhallisesti. — Aino täällä. Kiitos sängystä, jonka valmistitte. Hyvin huomaavaista.
— Voi mitä sinä, kultaseni, — tämä ilahtui. — Minä olen siivonnut jo huoneen ja tehnyt tilaa. Tule, tule. Apua todella tarvitaan. Lattiat, perunamaa, kaikenlaista talon ympärillä.
— Ymmärrän, — Aino sanoi. — Vielä kerran kiitos sängystä.
— No koska sinua odotetaan?
— Kiitos sängystä, — Aino toisti hymyillen ja lopetti puhelun.
Anoppi jäi tyytyväiseksi: kiittivät, joten hän tulee. Antti, joka oli kuullut keskustelun, melkein hehkui.
— Näetkö, miten hyvin kaikki sujuu, — hän sanoi. — Kaikki ovat tyytyväisiä. Sanoinhan minä.
— Kaikki, — Aino myöntyi. — Ihan kuin juhlapäivä.
Hän tilasi taksin. Antti, yllättävän avokätisesti, kantoi itse matkalaukun ja kassit alakertaan. Ähki, mutta kantoi — näyttäen siltä kuin olisi suorittamassa hyväntekeväisyyttä. Lastasi kaiken takakonttiin ja paiskasi kannen kiinni.
— No niin, — hän sanoi pyyhkien käsiään. — Onnea matkaan. Soita, kun olet perillä.
Aino istui autoon, vilkutti hänelle ja lähti. Antti seisoi talon edessä, seurasi taksia katseellaan, ylpeä itsestään aivan mahdottomasti.
Ja vasta kun auto katosi kulman taakse, häntä kuin tönäistiin. Osoite. Hän ei ollut antanut hänelle osoitetta. Aino ei ollut koskaan käynyt hänen vanhempiensa luona — äiti oli aina itse tullut heidän luokseen.
— Voi hemmetti, — hän mutisi ja nappasi puhelimen.
Hän soitti Ainolle. Pitkiä piippauksia. Uudelleen. Piippauksia. Puhelu hylättiin. Hän naputteli nopeasti tekstiviestin: osoitteen ja perään “Älä eksy, soita perillä.” Lähetti. Seisoi vielä hetken ja tyynnytteli itseään: kyllä hän lukee viestin, kyllä hän perille pääsee, kaikki on hyvin. Vaimo lähti kuitenkin. Ihan itse istui taksiin. Ihan itse.
Päivä kului askareissa. Illalla Antti oli jo melkein unohtanut huolensa — oli varma, että kaikki eteni suunnitelman mukaan. Ja sitten äiti soitti.
— Antti, — hänen äänensä oli hämmentynyt. — Missä Aino oikein on? Kukaan ei ole tullut. Olen odottanut koko päivän, sänky on pedattu, pulla leivottu. Ei ketään.
— Miten niin ei ketään? — Antti kylmeni. — Hän lähti aamulla. Taksilla. Minä kannoin tavarat itse.
— Ei ole täällä ketään, poikani. Ei tak sia, ei Ainoa. Eiköhän hän eksynyt?
— Minä hoidan tämän, — hän sanoi tylysti ja lopetti puhelun.
Hän alkoi soittaa vaimolleen. Kerran. Kaksi. Viisi. Piippauksia, sitten — puhelin oli kiinni. Viestit eivät menneet perille. Hän seisoi keskellä huonetta, ja hitaasti, raskaasti hänelle alkoi valjeta: Aino ei ollut lähtenyt minnekään. Kaikki hänen tavaransa, matkalaukku, kassit — ne olivat lähteneet ties minne, mutta eivät hänen äitinsä luo.
— Voi sinua, — hän huokaisi. Sisällä nousi viha, tumma ja ahdistava. — Petit minut. Kauttaaltaan.
Hän harhaili asunnossa, soitti uudelleen ja uudelleen, jätti ääniviestejä, joissa ensin vaati ja sitten huusi tyhjyyteen. Vastausta ei tullut. Yön hän nukkui huonosti.
*
Aamulla hän ajoi hänen toimistolleen. Odotti. Aino tuli ulos — rauhallisena, levänneen näköisenä, kuin eilen ei olisi ollut minkäänlaista draamaa.
— Missä sinä olet ollut?! — hän hyökkäsi hänen kimppuunsa aivan oven edessä. — Missä tavarat ovat?! Äiti odotti koko päivän! Mitä sinä oikein olet tehnyt?!
— Hyvää huomenta, Antti, — Aino sanoi tyynesti. — En ole mennyt minnekään. Ja rehellisesti sanottuna en ole menossakaan. En ollut koskaan.
— Miten niin et ollut?! — hän sai tuskin henkeä. — Sinähän istuit taksiin! Pakkasit tavarasi!
— Tavarani pakkasit sinä, — hän oikaisi. — Suurella innolla, muuten. Ja taksi vei minut ja kassini toiseen paikkaan. Paikkaan, jossa minua ei pidetä huonekaluina.
— Sinä… sinä pilkkaat minua! — hän pärski sanoja, kasvot menivät laikukkaiksi. — Minä puhun sinulle asiallisesti! Ja sinä!
— Asiallisesti se on sitä, että kysytään, Antti. — hän siirsi laukkua olallaan. — Eikä niin, että “lähdet — ja piste”. Ja muuten, älä unohda: perjantaina pitää maksaa vuokra. Minä en asu siellä enää, joten nyt se on täysin sinun vastuullasi. Loogista, eikö?
— Sinä tulet kotiin ja lähdet tänään äitini luo! — hän huusi kuulematta häntä. — Minä sanoin — lähdet! Lopeta tuo pelleily!
Aino katsoi häntä ilman häivähdystäkään hymystä. Hänen äänensä muuttui tasaiseksi ja kylmäksi.
— Antti. Kuuntele tarkkaan. Jos sinä käsket minua vielä kerran — ihan tässä, tämän oven edessä — minä avaan puhelimen ja jätän avioerohakemuksen. Internetissä. Kolmella painalluksella. Haluatko kokeilla?
Hän vaikeni. Avasi suunsa — eikä löytänyt sanoja.
— En minä uhkaa, — hän lisäsi tyynesti. — Minä vain kerron ehdot. Kuten sinä pidät. Päätetty.
Ja hän käveli pois — kevyellä askeleella katsomatta taakseen. Ei sanonut, milloin palaa. Tai palaako lainkaan.
Antti jäi seisomaan. Viha oli jossain matkan varrella haihtunut, ja sen tilalle tuli tahmea, epämiellyttävä pelko. Hän ymmärsi yhtäkkiä, että hän — oikeasti, todella — oli lähtenyt. Matkalaukun ja kassien kanssa, jotka hän oli omin käsin pakannut. Kuin olisi kantanut ne ulos ovesta. Kuin olisi häädössä. Ja hänhän rakasti häntä. Ei ollut ajatellut, ei ollut uskonut, että hän pystyisi tuollaiseen — lujasti, tyynesti, ottamaan ja lähtemään pois hänen luotaan.
Puhelin soi. Lempi.
— Antti, no mitä vanhemmille kuuluu?! — sisko päkättää. — Milloin Aino vihdoin tulee?
— Ei koskaan, — hän ärjäisi. — Hän ei lähde. Jos haluat, niin pakkaa itse laukkusi ja mene äidin luo.
— Miten sinä kehtaat puhua minulle tuolla äänensävyllä?! — hän kimpaantui.
— Ja sinä voit työntää ne kolmesataa euroa syvälle lompakkoosi, — hän heitti, ja kuuli lyhyet piippaukset. Lempi oli lopettanut puhelun.
Hän istuutui kivetyksen reunalle toimiston eteen. Ei lähtenyt minnekään. Päätti odottaa iltaan. Odottaa Ainoa. Ja puhua hänen kanssaan. Ilman “päätetty”. Ilman “lähdet”. Vain puhua. Jos hän vielä suostuisi kuuntelemaan.
Hän istui ja ajatteli, että se lujuus, josta hän oli ollut niin ylpeä, olikin ollut pelkkää itsepäisyyttä. Ja että hän oli pitänyt vieressä olevaa ihmistä esineenä, jota voi siirtää paikasta toiseen. Ja esine oli ottanut ja lähtenyt. Omin jaloin. Hänen omalla matkalaukullaan.
LOPPU.
