Riikka katsoo puhelimen ruutua. Sanna on lähettänyt kutsun yhteiseen keskusteluun: “Tytöt, odotan teitä lauantaina kello 18 kahvila Minttuun. Tulee hauskaa!”
Riikka on kolmekymppinen. Kaksi lasta, tytär Sofia ja poika Timo. Ero. Toimistotuoli, joka tuntee hänen selkänsä paremmin kuin yksikään mies kahteen viime vuoteen. Ja tämä kutsu, josta hän ilahtuu.
“Timo, älä juokse käytävällä! Sofia, laita sukat jalkaan, on kylmä!” Riikka huutaa pidellen puhelinta olkapäällään.
Puhelimen toisessa päässä Sanna sirkuttaa yllätyksistä ja karaokesta.
“Riikka, tuletko? Lupaan, että on mahtavaa, ilman niitä sinun ‘minulla on lapset’ -juttujasi.”
Riikka tuhahtaa.
“Sinun lapsesi. Sinun ongelmasi. Sinun erosi. Sinun ikäsi… Mietin asiaa”, hän vastaa.
Lauantaina Pekka, ex-mies, myöhästyy kaksi tuntia; hän tulee lasten luo viikonloppuisin. Sofia itkee, koska haluaa äidin letittävän hiuksensa “kuin prinsessalla”, ja Timo on piilottanut vasemman kenkänsä. Kun Riikka vihdoin vetää vetoketjun kiinni ainoassa mekossa, joka ei vielä näytä säkiltä, kello on melkein kuusi illalla.
“Menemään. Vaikka tunniksi.”
Kahvilassa soi musiikki. Kirjanpidon tytöt ovat jo maistaneet samppanjaa, ja myyntiosaston Maija kertoo uudesta nuoresta miehestään sellaisella äänensävyllä kuin puolustaisi diplomityötä aiheesta “Minun onneni, jonka teidän kaikkien täytyy nähdä”.
Sanna näkee Riikan, kiljahtaa ja ryntää halaamaan.
“Sinä tulit! Kuinka kaunis olet! Istu, kohta tuodaan kakkua.”
Riikka istuu pöytään, ottaa lasillisen mehua. Kuuntelee. Nyökyttää. Hymyilee oikeissa kohdissa.
Leena viereiseltä osastolta, pitkä blondi jolla on aina tyytymätön ilme, kumartuu hänen puoleensa:
“Missä sinun miehesi on?”
“Erossa. Jo vuosi”, Riikka sanoo tasaisesti.
“Ai, anteeksi. En tiennyt. Lapsilla on varmaan rankkaa.”
Riikka juo mehun loppuun. Alkaa soida hidas musiikki, tuttu joku. Joku kutsutaan tanssimaan. Riikka jää istumaan. Hänen viereensä istahtaa Sanna, juhlan sankaritar, jo hieman humalassa ja siksi epätavallisen vakava.
“Riikka, mikä sinua mietityttää?”
“En minä ole mietteliäs. Olen väsynyt.”
“Se on sama asia, kun olet kolmekymppinen kahden lapsen ja exän kanssa, joka tulee vain aikataulujen mukaan.”
Riikka hämmästyy tarkkuudesta.
“Oletko sinäkin eronnut?”
Sanna nauraa: “En. Mutta olen tarkkaavainen. Kuule… Pyysin laulajaa laulamaan yhden laulun. Sinulle.”
Riikka ei ymmärrä, mutta nyökyttää.
Poika mikrofonin takana ottaa soinnut. Ja yhtäkkiä alkaa soida joku vanha, jota soitettiin radiossa kun Riikka opiskeli yliopistossa. Laulu, jonka tahtiin hän ja Pekka suutelivat penkillä opiskelija-asuntolan luona. Tyhmät sanat “älä koskaan sano hyvästi”. Riikka peittää kasvonsa käsillään. Ei häpeästä. Siitä, että joku muistaa, millainen hän oli. Ennen “sinun lapsiasi”.
“En tilannut tätä laulua”, hän kuiskaa.
Sanna kohauttaa olkiaan: “Ehkä hän itse. Ehkä pidit hänestä. Katsotko sinä koskaan peiliin, Riikka.”
Hän ei katso. Mutta nyt hän nostaa katseensa. Poika mikrofonin takana hymyilee. Tuntematon. Nuori. Mikään tietämätön hänen elämästään. Riikka pyyhkii poskensa servietillä, ottaa lasillisen samppanjaa ja hymyilee takaisin. Ei sitä virastohymyä, vaan oikeaa.
Sitten hän lähettää Pekalle viestin: “Myöhästyn. Jätän lapset yöksi sinulle. Tästä ei neuvotella.”
Ja huokaisee. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan syvään.
Kakku tuodaan tasan yhdeksältä. Riikka syö kaksi palaa eikä laske kaloreita. Sanna kuiskaa korvaan:
“Tiedätkö, kutsuin sinut, koska olit ainoa, joka ei kommentoinut raporttiani palaverissa.”
“Sinun raporttisi oli ihan hyvä”, Riikka kohauttaa olkiaan.
“Juuri niin. Sinä olet ainoa, joka oikeasti kuuntelee. Eikä vain teeskentele.”
Kotiin Riikka palaa yhdeltätoista. Tyhjä asunto tuoksuu hiljaisuudelta. Ensin tekee mieli itkeä, koska Timon sukat eivät ole levällään eteisessä, eikä Sofian hiuspinni loju keittiössä.
Mutta sitten hän riisuu mekon, keittää teetä, laittaa sen saman laulun kuulokkeisiin. Ja ymmärtää, että koti ei ole vain pienten jalkojen ääntä. Se on myös tätä hiljaisuutta, jossa voi vihdoin kuulla itsensä.
“Eipä ollut huono ilta”, Riikka ajattelee ja nukahtaa hymyillen.
Aamulla tulee viesti tuntemattomasta numerosta: “Oletteko tänään esittelyssä? Minä olen se laulaja kahvilasta – Mikko. Saanko tarjota kahvia? Ihan vain, ilman syytä.”
Riikka katsoo puhelinta ja kirjoittaa: “Tulen. Kahvi mustana, ilman sokeria. Ja kiitos laulusta.”
Ensimmäiset kaksi viikkoa kaikki on kuin elokuvassa. Mikko tapaa Riikan töiden jälkeen kukkakimpun kanssa. Hän laulaa Riikalle kahvilassa, kun on vähän väkeä, ja katsoo niin kuin Riikka olisi maailman ainoa nainen. Riikka sulaa. Ja katoaa.
Ensin kerran viikossa. Sitten joka toinen päivä. Sitten äiti lakkaa peittelemästä tyytymättömyyttään.
“Riikka, kenen huostaan heität lapset? Minulla on omat menoni. Sinulla on työ, muuten.”
“Äiti, pyydän, Timo nukkuu jo, Sofia on tehnyt läksynsä. Menen pariksi tunniksi.”
“Pariksi tunniksi… Koko viikon pariksi tunniksi. Tunnen nämä ‘parit tunnit’. Mies?” Riikka vaikenee.
“Ja mistä hän on? Siitä kahvilasta?” Äiti painaa huulet suppuun. “Ravintolalaulaja… Riikka, olet fiksu tyttö, kolmekymppinen kahden lapsen kanssa tartut jokaiseen, joka katsoo hellästi. Vain ne ovat kaikki samanlaisia. Tänään yksi laulaa sinulle, huomenna toinen.”
“Äiti, lopeta!” Riikka heittää laukun sohvalle. “Et tunne häntä.”
“Ja sinä… kuinka kauan olet tuntenut hänet… kuukauden? Kaksi? Olen nähnyt miehiä elämäni aikana”, hän paiskaa oven kiinni.
Mikko on erilainen. Hän muistaa Sofian nimen ja sen, että Timo pelkää pimeää. Hän sanoo, ettei lapsia vastaan ole, että hän miettii, miten he voisivat järjestää elämän.
Riikka melkein uskoo.
Sinä iltana hän päättää tehdä yllätyksen. Mikko on sanonut esiintyvänsä kymmeneen, ja olevansa sitten vapaa. Riikka jättää lapset äidille, äiti pyörittelee silmiään mutta ei kieltäydy, ja menee kahvilaan ilman kutsua. Hän astuu saliin. Hymyilee tutulle baarimikolle. Katsoo lavalle.
Mikko ei ole siellä.
Hän seisoo pylvään luona ja tanssii. Ei valssia, vaan hassuttelee, mutta musiikin tahtiin kauniin naisen kanssa. Pitkän. Hoikan. Tiukassa mekossa, joka maksaa kuin Riikan kuukausipalkka. Naisen hiukset ovat täydellisesti laitettu, nauru on kovaa ja vapaata.
Mikko nauraa myös. Sitten hän ottaa naista kädestä, ja he katoavat oven taakse, jossa lukee “Henkilökunnan sisäänkäynti”.
Riikka seisoo keskellä salia. Joku osuu hänen olkapäähänsä, pyytää anteeksi. Musiikki soittaa edelleen.
“Kaikki samanlaisia”, äidin sanat muistuvat mieleen.
Hän kääntyy ja lähtee. Ei paiskaa ovea. Ei itke. Istuu vain taksiin ja sanoo osoitteen… Talon edessä seisoo Pekka. Vanhassa takissa, silmät mustina, vihaisena ja takkuisena.
“Riikka! Mikset vastaa puhelimeen? Äitisi on soitellut jo puoli tuntia! Isäsi on sairaalassa. Infarkti. Hän jätti lapset kotiin, ja pyysi minua tulemaan heidän luokseen.”
Riikka tarttuu sydämeensä.
“Mikä? Miten? Hänhän…”
“En tiedä miten. Soita taksi. Minä istun lasten kanssa.”
Vapisevin sormin Riikka soittaa äidilleen. Äiti nyyhkyttää puhelimessa.
“Isä on teholla. Tule nyt heti.”
“Olen jo tulossa. Äiti, selviääkö hän?”
“Lääkärit eivät sano mitään.”
Koko yön he istuvat äidin kanssa sairaalan käytävällä. Kahdeksalta aamulla väsynyt lääkäri tulee ulos ovesta.
“Kriisi on ohi. Miehenne on vahva. Vielä puoli tuntia, en olisi voinut taata. Mutta nyt kaikki on hyvin. Rauhaa, ruokavaliota, ei stressiä.”
Äiti purskahtaa itkuun. Riikka halaa häntä, ja he seisovat niin, kaksi naista, jotka melkein menettivät elämänsä tärkeimmän miehen. Paluumatkalla taksissa Riikka katsoo ikkunasta. Aamuaurinko puskee läpi paneelitalojen. Hän muistaa, miten Mikko silitteli hänen poskeaan, lupasi merta ja matkoja. Hassua. Meri… Ja isä oli teholla, kun hän oli kahvilassa.
“Riittää nämä hullut menot.”
Kotona on Pekka, myös valvonut, sen näkee hänestä.
“Pekka”, Riikka sanoo hiljaa. “Kiitos, että tulit, että olit lasten kanssa.”
Pekka on hiljaa hetken. Sitten hän puhuu kömpelösti, kuten aina kun on kyse tunteista.
“Riikka, minä ilman sinua… Lapset tarvitsevat isän. Eivätkä vain viikonloppuisin. Lyhyesti sanottuna, muutetaan takaisin yhteen. Uudestaan, niin kuin ennen. Olet väsynyt. Lapset ikävöivät. Ja minä ikävöin kotia, sinun naputustasi, jos en ota kenkiä pois.”
Riikka nauraa kyynelten läpi.
Hän kävelee miehensä luo ja painaa päänsä hänen olkapäähänsä. Hän ottaa Pekkaa kädestä. Karhea, tuttu, lämmin kämmen. Ei se, joka otti mikrofonin ja lupasi merta. Vaan se, joka piti lastenvaunuja, vaihtoi renkaita hänen autossaan.
“Kokeillaan”, Riikka sanoo. “Mutta jos et taas pese kuppiasi, tapan sinut tyynyllä.”
“Sopii.”
Lapset ryntäävät huoneesta, Timo roikkuu Pekassa ja huutaa: “Isi!” Sofia kääntyy ensin pois, mutta tulee sitten kuitenkin lähemmäs ja sanoo hiljaa:
“Jäätkö? Pitkäksi aikaa?”
Pekka kyykistyy: “Ikuisesti, Sofia. Jos otatte minut vastaan.”
Illalla, kun lapset nukkuvat, Pekka pesee astioita, Riikka ottaa puhelimen ja poistaa keskustelun Mikon kanssa. Yhtään viestiä ei ole tullut.
“Äiti oli oikeassa”, Riikka ajattelee. “Mutta yhdessä asiassa hän on väärässä. Ei se ole kolmekymppisyydestä kiinni. Ei lapsista. Eikä erosta. Vaan siitä, kenen valitset. Minä valitsin kauniit lupaukset. Mutta olisi pitänyt valita väsyneet silmät ja likainen kuppi tiskialtaassa.”
Hän kävelee Pekan luo, halaa selän takaa, painaa nenän olkapäähän.
“Mitä?” Pekka kysyy.
“Ei mitään. On vain hyvä, että olet kotona”, ja se on enemmän kuin kaikki maailman laulut yhteensä.
