Kuulutus on jo luettu, ja Antti astuu laiturille. Viikon työmatkan jälkeen hän on palaamassa kotiin. Makuuvaunuun astuessaan hän löytää oman alavuoteensa. Silloin hän kuulee, kuinka joku läähättää käytävällä. Hän kääntyy: iäkäs nainen rullakassi perässään, joka näyttää enemmän repulta, syystakki ja kirjava huivi, seisoo vastapäätä ja yrittää saada henkeään.
”No niin”, Antti ajattelee, ”mummo on selvästi matkakumppanini ja alkaa kohta kerjätä alapaikkaa.”
— Katsopa, poikani, minulla on tässä kuulemma alapaikka, nainen pyytää hengityksen tasaannuttua.
Ja totta, hänen paikkansa on alavuode. Nainen alkaa touhuta ja järjestellä tavaroitaan. Antti huomaa, että nainen on yli seitsemänkymmenen. ”Kummallista”, hän miettii, ”tuossakin iässä matkustavat; miksi ei voi olla kotona…”
Lopulta nainen istuutuu omalle vuoteelleen ja laskee kätensä helmaan kuin koulutyttö. Vaunuun nousee muita matkustajia, mutta ylävuoteille ei tule ketään, ja Antti ehtii jo ajatella, että joutuu matkustamaan iäkkään matkakumppanin kanssa, jonka kanssa ei kyllä tule paljon juteltua.
Juna lähtee liikkeelle. Pian konduktööri tuo vuodevaatteet. Nainen ryhtyy heti touhuamaan niiden kanssa, levittää ja petaa huolellisesti. Sitten hän istuutuu ja avaa keskustelun:
— En ole tottunut tällaiseen sänkyyn. Kotona minulla on pehmeä vuode, mutta täällä saa kylkiään kolhia. Nuorena viimeksi matkustin, enkä enää uskonut matkustavani.
Antti nyökkää, mutta ei sano mitään.
— Minä olen Lempi Tuominen. Entä teidän nimenne?
— Antti Aaltonen.
— Hyvä. Olet nuori, niin kutsun sinua Antiksi. Oletko menossa kylään?
— Miksi kylään? Antti hämmästyy. — Olen palaamassa työmatkalta kotiin.
— Aivan. Koti on hyvä paikka. Minä taas lähden vanhoilla päivilläni kotoa pois.
Nainen vaikenee ja alkaa katsoa ikkunasta ulos. Antista näyttää siltä, että hänen silmissään on kyyneleitä, vaikka hän ei itke. Anttia alkaa äkkiä hävettää, että hän on ollut niin torjuvan oloinen vanhaa matkakumppania kohtaan.
— No, menettekö te kotiin vai lähdettekö kotoa? Antti kysyy pehmentääkseen omaa kylmyyttään.
— Olen lähdössä kotoa, poikani, kotoa. Siksi tämä on outoa. Matkaa on vain vähän yli vuorokausi, mutta mieli on kovin levoton.
— Kenen luokse olet menossa?
— Tytär on pyytänyt minut luokseen. Lempi ottaa taskusta nenäliinan ja pyyhkii silmäkulmaansa.
— Iloinen asia, mutta sinä itket.
— Kyllä minä iloitsen. En ole nähnyt tytärtäni viiteen vuoteen, ja ehdinkin jo ajatella, etten näe häntä enää.
— Oletteko menettäneet toisenne?
— Olemme menettäneet, poikani, ja ihan vapaaehtoisesti. Luonteemme eivät nuoruudessa antaneet myöten. Ylpeys esti elämästä sovussa, ja siksi emme nähneet niin moneen vuoteen. Kun tyttäreni kasvoi aikuiseksi, emme tulleet enää toimeen. Kasvatin hänet ilman isää. Kaikenlaista meillä oli, ja riitelimme usein. Hän meni ensimmäisen kerran naimisiin minua suututtaakseen, mutta ei avioliitto kestänyt. Enkä minä tukenut häntä hyvällä sanalla, vaan moitin. Niin me riitelimme koko ikämme. Hän käänsi tyttärentyttäreni minua vastaan ja teki kaiken tahallaan minua vastaan. Viisi vuotta sitten hän myi asuntonsa, lähti, eikä sanonut minne. Kävin poliisissakin kysymässä, kun huolestuin. Hän lähti tyttärentyttäreni kanssa.
Sitten hän ilmaantui. Kirjoitti, että kaikki on hyvin, että on mennyt naimisiin, mutta ettei minun pitäisi etsiä häntä eikä tulla koskaan käymään. Sen taakan kanssa olen elänyt kaikki nämä vuodet. Vähitellen olen ymmärtänyt, että minäkin olin väärässä. Vaikka hän ei kuunnellut minua ja oli vihainen, hän on silti oma tyttäreni.
Vuosi sitten tuli kirje Ainolta, tyttäreltäni. Hän kirjoitti, missä asuu, että on eronnut miehestään jo kauan sitten ja että hänestä on tullut isoäiti. Kysyi myös minun vointiani. Itkin koko yön ja kirjoitin hänelle, etten voi elää ilman heitä. Sitten soitimme ja puhuimme. Ymmärsimme, että vikaa oli meissä molemmissa.
Tyttärentyttärelleni on syntynyt lapsi, joten minusta on tullut isoisoäiti. Aino auttaa häntä kaikessa, ja töitäkin hänellä on, niin ettei hän pääse irtautumaan. Hän pyysi minut luokseen. No, mitäs minä siellä yksin; laitoin mökin lukkoon ja pyysin naapuria pitämään silmällä ja lämmittämään silloin tällöin, jos pakkanen iskee. Pakkasin laukun ja päätin lähteä tyttären luo kylään. Kuka tietää, kuinka paljon aikaa minulle on suotu. Haluan nähdä hänet.
Antti on vaiti. Hän ajattelee omaa äitiään, jota käy katsomassa harvoin. Äiti asuu maalla, ja siellä asuu myös Antin isosisko. Antti on aina ajatellut, että sisko pitää äidistä huolen. Mutta nyt matkatoverin tarinan jälkeen rintaa alkaa painaa ja ikävä vyöryy päälle. Hän on poika. Äiti kaipaa häntä ja haluaa nähdä häntä useammin.
Antti ja Lempi juttelevat koko matkan, ja aika kuluu huomaamatta. Hän auttaa matkakumppaninsa ulos vaunusta ja huomaa, että heitä kohti tulee miellyttävän näköinen nainen, joka katsoo levottomasti heidän suuntaansa. Antti astuu syrjään. Kaksi toisilleen läheistä ihmistä kohtaavat katseet, halaavat toisiaan eivätkä malta irrottaa pitkään aikaan. Molemmat itkevät. Tapaaminen on niin koskettava, ettei Antti epäile: heillä on kaikki hyvin. Nyt varmasti on kaikki hyvin.
Hän siirtyy kauemmas. Mieli on myllerryksessä, ja hän haluaisi vaientaa sen. On tullut paljon selväksi tämän matkan aikana. Hän ottaa esiin puhelimen ja soittaa äidilleen. Hän vain haluaa sanoa:
— Äiti, minä olen perillä. Odota minua viikonloppuna kylään.
