Jälkikäteen ajatellen Aino oli taistellut neljätoista kuukautta syöpää vastaan ja menettänyt hiuksensa, mutta saanut samalla murtumattoman henkisen voiman, jota kukaan ei voinut häneltä riistää. Kun lukion valmistujaiset – merkkipaalu, josta hän ei ollut aiemmin ollut varma, saavuttaisiko hän sen koskaan – lähestyivät, hän valitsi huolellisesti hopeanvärisen huivin, jota piti koko matkansa ajan omana haarniskanaan. Äiti, jota tyttären sisukkuus oli liikuttanut syvästi, tuki täysin päätöstä ja vakuutti yhä uudelleen, miten kauniilta Aino näytti valmistautuessaan elämänsä yhteen vaikeimmista mutta tärkeimmistä voitoista.
Juhlan ilon pilasi kuitenkin kenraaliharjoituksen jälkeen tapahtunut kohtaus, kun vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja, rouva Virtanen, veti Ainon syrjään. Nainen julisti kylmästi, että Ainon huivi ”pilaisi” viralliset valokuvat ja tekisi muiden olon kiusalliseksi. Hän ehdotti, että Aino pysyisi taka-alalla tai osallistuisi erilliseen tilaisuuteen, jottei tämä muistuttaisi ihmisiä ”sairaudestaan”. Aino tunsi itsensä murskatuksi ja täysin ulkopuoliseksi, ja hän itki koko matkan kotiin, kun hänen äitinsä mietti jo, miten suojelisi tyttärensä arvokkuutta.
Valmistujaisaamuna jännitys oli käsin kosketeltavaa, kun Aino ja hänen äitinsä saapuivat koululle. Rouva Virtanen kohtasi heidät jälleen ja yritti taivuttaa heidät tahtoonsa, mutta Ainon äiti ei aikonut enää vaieta. Lopulta hän nousi kesken juhlan lavalle ja puhui julkisesti vanhempainyhdistyksen puheenjohtajan syrjivää käytöstä vastaan. Hänen sanansa kaikuivat salissa ja osoittivat kaikille, miten julmaa oli pyytää nuorta syövän selättänyttä kätkemään oma tarinansa täydellisen kuvan vuoksi.
Sitten tilanne sai koskettavan käänteen, kun rouva Virtasen tytär Senni nousi seisomaan ystävänsä tueksi. Hän veti esiin hopeanvärisen huivin kaapunsa alta, sitoi sen päähänsä ja julisti, ettei kenenkään tarvitse astua valmistumisen kynnyksen yli yksin. Nähdessään tuon rohkean eleen oppilaat nousivat yksi toisensa jälkeen ja sitoivat omat hopeanväriset huivinsa. Näin vastalauseesta tuli yhteinen, liikuttava myötätunnon osoitus, joka jätti kaikki sanattomiksi.
Tapahtumien painavuuden ymmärtäen rehtori otti mikrofonin, pyysi julkisesti anteeksi Ainolta ja sanoi, että tytön paikka oli siinä, missä hänen aina olikin pitänyt olla: luokkatovereidensa joukossa. Hän tuomitsi loukkaavat huomautukset. Kun Ainon oli aika kävellä lavan poikki hakemaan päättötodistuksensa, hän kulki pää pystyssä, ja hänen ympärillään seisoi yhteisö, joka oli lopulta päättänyt, että ihmisen selviytyminen ja rohkeus ovat paljon tärkeämpiä kuin mikään ulkokohtaisuus.
