Syystuuli pudotti kultaisia lehtiä puista, kun lähdin kodistamme pieni matkalaukku kädessäni. Mieheni, Juhani, oli vaatinut, että pitäisimme “tauon” – yhden kuukauden erossa toisistamme ymmärtääksemme, mitä todella haluamme tulevaisuudeltamme.
– Aino, kaikki tulee olemaan hyvin, olen varma siitä – hän sanoi rauhallisesti ja katsoi minua silmiin oven luona. – Tämä on vain… paras ratkaisu meille juuri nyt.
Käänsin katseeni pois ja nielin kyyneleet. Kun ovi sulkeutui takanani, tunsin tyhjyyttä rinnassani. En silloin tiennyt, että kaikki muuttuisi vain viikossa.
Seitsemän päivää kului. Asuin ystäväni Emilian pienessä asunnossa ja yritin harhauttaa itseäni kirjoilla ja pitkillä kävelyillä. Eräänä harmaana, sateisena iltana, kun märkien lehtien tuoksu leijui ilmassa, puhelimeni soi. Näytöllä näkyi naapurini Liisan nimi. Hänen äänensä oli jännittynyt:
– Aino, et ole kotona, vai mitä?
– En ole, miksi?
– Luulen, että olohuoneessasi on toinen nainen. Näin hänen tulevan matkalaukkujen kanssa, ja hän jäi yöksi.
Kirja putosi käsistäni. Kurkkuuni nousi pala, ja ajatukset pyörivät päässäni: kuka tämä nainen oli? Mitä tämä merkitsi minulle ja Juhanille?
Seuraavana päivänä olin levoton. Sade jatkui yhä, ja harmaa taivas tuntui pahalta enteeltä. Emilia yritti piristää minua teellä ja kevyellä jutustelulla, mutta minä vain tuijotin puhelintani odottaen viestiä Juhanilta, jota ei koskaan tullut.
Lopulta päätin:
– Minun on selvitettävä, mitä tapahtuu – sanoin Emilialle.
– Soita hänelle – hän ehdotti.
– Pelkään, että jos hän valehtelee tai välttelee kysymystä, se vain pahentaa tilannetta. Virallisesti olemme tauolla.
Huokaisin ja muistelin Liisan sanoja: “…hän jäi yöksi…”. Mitä minun pitäisi uskoa? Oliko Juhani jo päättänyt ja korvannut minut?
Mutta osa minusta kieltäytyi uskomasta sitä. Ehkä oli jokin muu selitys, yksityiskohta, jonka olin unohtanut. Mietin viime viikkoja: Juhani oli ollut kireä, puhunut usein uusista projekteista, jostain tärkeästä, mitä hän halusi tehdä, mutta hän ei koskaan kertonut tarkemmin.
Käytin päiviä tietojen keräämiseen. Soitin Liisalle useita kertoja kysyäkseni, oliko salaperäinen nainen palannut. Hän kertoi, että nainen tuli aina iltaisin ja viipyi myöhään. Kodissani paloi valot tuntikausia.
– Ehkä hän on työkaveri? – Emilia ehdotti keskustelussamme.
– En tiedä. Juhani ei ole koskaan maininnut ketään tällaista – vastasin puristaen käteni nyrkkiin.
Sydämeni hakkasi rinnassani. En voinut nukkua tai syödä. Kuvittelin vieraan naisen kävelevän kotonani, istuvan sohvalla, jolla Juhani ja minä tapasimme katsella elokuvia yhdessä, juovan kahvia suosikkimukistani.
Olin saanut tarpeekseni. En voinut elää tässä epävarmuudessa. Päätin mennä kotiin ilmoittamatta ja nähdä omin silmin, mitä oli meneillään. Rankkasateessa istuin autoon ja ajoin kotiin. Tie tuntui loputtomalta, kuin itse luonto olisi halunnut koetella minua – vesilammikoita kaikkialla, ja tuulilasinpyyhkijät taistelivat pitääkseen lasin kirkkaana.
Kun seisoin ovella, näin, että valot olivat päällä. Jalkani tärisivät pelosta ja kärsimättömyydestä, kun työnsin avaimen lukkoon. Ovi oli auki. Astuin olohuoneeseen – valo paloi, sakset, kankaat ja kaavat olivat levällään kaikkialla. Huoneen keskellä istui Juhani pitkän ruskeahiuksisen naisen vieressä. He katsoivat luonnoksia yhdessä.
Astuin askeleen eteenpäin:
– Juhani, mitä täällä tapahtuu?
Hän nosti katseensa, hänen silmänsä olivat täynnä hämmästystä, mutta myös helpotusta. Nainen näytti myös järkyttyneeltä äkillisestä saapumisestani.
– Aino! Tulit kotiin aiemmin kuin odotin – hän änkytti. – Tämä on Isabella. Hän on muotisuunnittelija.
Räpäytin silmiäni, hämmentyneenä:
– Muotisuunnittelija?..
Isabella hymyili ujosti. Juhani tarttui käteeni ja johdatti minut pöydän ääreen, joka oli täynnä luonnoksia ja piirustuksia.
– Katso, halusin yllättää sinut. Olet aina haaveillut omasta ateljeestasi, huoneesta, jossa voisit ommella, ottaa mittoja ja luoda. Mutta meillä ei ole koskaan ollut tarpeeksi tilaa kotona… Joten päätin muuttaa osan olohuoneesta työhuoneeksesi. Isabella auttaa minua toteuttamaan sen.
Katsoin häntä, sitten “väliaikaista työtilaa”, ja tunsin sydämeni rauhoittuvan. Nyt ymmärsin, miksi hän oli pitänyt tämän salassa – hän halusi yllättää minut eikä tiennyt, miten kertoa.
– Sanoit aina, ettei sinulla ollut tarpeeksi tilaa kankaille ja ompelukoneelle – hän lisäsi lempeällä hymyllä. – Ja tämän tauon aikana olen tajunnut, kuinka paljon tarvitsen sinua. Haluan auttaa sinua toteuttamaan unelmasi.
Kyyneleet valuivat poskilleni – helpotuksen, katumuksen siitä, että olin epäillyt häntä, ja valtavan kiitollisuuden kyyneleet.
– Anteeksi, etten kertonut aiemmin – Juhani kuiskasi. – En halunnut pilata yllätystä. Mutta nyt tiedän, etten voi elää ilman sinua.
Tunsin, kuinka viime päivien jännitys vähitellen suli pois.
Tämä lyhyt ero oli auttanut meitä ymmärtämään, kuinka paljon tarvitsimme toisiamme.
