Sohva ysäriltä
Lapset, meillä on teille yllätys! Kirsti Lahtinen loisti kuin jouluvalo, katsellessaan meidän uutta, vielä lähes tyhjää olohuonettamme Helsingissä. Me päätettiin antaa teille meidän sohvamme!
Maailma pysähtyi sekunniksi. Katsahdin Aleksiin. Hän hymyili hymyä, joka oli kuin juuri nielaissut sitruunan.
Äiti, isä, eikö se nyt ole teillä ihan hyvässä kunnossa, Aleksi yritti. Saatatte itse tarvita sitä.
Ehei! huitas Jarmo Lahtinen kättään. Ostettiin meille uusi, moderni. Mutta tämä siinä on kunnon puurunko! Tällaisia ei enää tehdä. Juuri sopiva teille, ja säästätte rahaa ekat kuukaudet.
Ekat kuukaudet. Sana tuntui tuomiolta. Mielessäni näin jo tämän sohvan tässä tilassa tummanpunainen möhkäle koristeellisilla jaloilla. Sohva, jonka olin kaikki ne kuukaudet Lahtisilla nimennyt mielessäni Olohuoneen hirviöksi. Puoli heidän olohuonettaan vei mennessään. Nyt se veisi puoli minun.
Kirsti, ihan todella hieno ele, mutta… etsin sanoja. Me oltiin vähän ajateltu modernimpaa tyyliä…
Modernia! naurahti anoppi. No, se teidän valkoisten laatikoiden tyyli on pian ohi. Kunnon kaluste kestää. Pidä kiinni siitä, Sanni. Kiität meitä myöhemmin. Me voidaan hoitaa kuljetus heti huomenna.
Ja niin se tuli. Kaksi muuttomiestä, hikisinä, kantoivat tämän massiivisen, tummanpunaisen kappaleen meidän vaaleaan, juuri valmistuneeseen olohuoneeseen. Kun he lähtivät, jäimme Aleksin kanssa seisomaan ja tuijottamaan sohvaa. Se hallitsi tilaa. Sen vääristyneet jalat painuivat tammeen, ja vanhan plyysin makea, tomunsekainen tuoksu levisi ympäriinsä.
No, nyt on ainakin missä istua, Aleksi totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Käännyin pois ja kävelin keittiöön. Tiesin, ettei kyse ollut pelkästä sohvasta. Se oli troijan hevonen täynnä odotuksia, syyllisyyttä ja vanhempien perintöä. Nyt se seisoi kotini sydämessä.
***
Olin käyttänyt kolme kuukautta olohuoneen suunnitteluun. Kolme! Selasin iltaisin katalogeja, luonnostelin, vertailin eri vaihtoehtoja. Olohuone oli huoneiston ydin: kahdeksantoista neliötä, iso ikkuna idän suuntaan. Aamuaurinko valaisi vaalean tammen lattian. Maalasin seinät lämpimän valkoisiksi ja löysin täydelliset pellavaverhot kevyet ja huomaamattomat. Sohvaksi olin suunnitellut vaaleanharmaan kulmasohvan, ohuilla koivujaloilla tilava, mutta siro. Kaveriksi kuuluisi matala nojatuoli ja kevyt puu-metallipöytä. TV-taso ja pari avointa hyllyä viimeistelisivät kokonaisuuden. Minimalismi. Ilma. Valo.
Ja nyt siinä makasi ysärisohva.
Sohva, jonka Kirsti ja Jarmo olivat hankkineet 90-luvun lamavuosien jälkeen, heti kun palkat taas riittivät isompaan ostokseen. Massiivinen kuin panssarivaunu. Tummanpunainen plyysi, himmentyneillä violeteilla ruusuilla ja epämääräisillä lehdillä. Nojien kangas kulunut puhki, keltaista vaahtomuovia kurkisti esiin. Korkea selkänoja, lakattua tummaa puuta, koristeelliset (ja kolhiintuneet) jalat leijonan tassuilla. Kolme ja puoli metriä pitkä, metri syvä. Kun istui, vajosi keskelle, mistä pystyi tuskin nousemaan. Jouset valittivat jokaisella liikkeellä, ja yksi oli rikki, keskelle painui kuoppa, jonne kaikki tyynyt valuivat.
Kamalaa ei silti ollut ulkonäkö. Kamalaa oli muisto. Sohva kantoi mukanaan vuosikymmenten tunnelmia. Sillä oli katsottu Masked Singer, nukuttu yövuoron jälkeen ja tarjoiltu Esson eventteihin voileipiä. Se oli imenyt tupakansavua, Kodin Ykkösen hajuvesiä, kaalilaatikon tuoksua. Se oli läpikotaisin arkea. Nyt se valtasi minun kotini.
Ensimmäisenä iltana yritin heittää valkoisen päiväpeiton hirviön päälle. Jalkojen karmeat leijonan tassut törröttivät esiin. Peite rypistyi, valui, jäi vinoon. Luovutin puolessa tunnissa.
Josko ostetaan irtopäällinen? Aleksi ehdotti nähdessään ilmeeni.
Kolme ja puoli metriä irtopäällistä? Pistetäänkö jalatkin piiloon? Ei auta, Aleksi. Ei väri ole ongelma. Vaan koko. Se vie puolet olohuoneesta!
Aleksi vaikeni. Niin hän teki aina, kun puhe kääntyi hänen perheeseensä. Ymmärsin, miksi. Heillä ei heitetty mitään pois, mikä vielä kelpasi. Jarmo, entinen armeijamies, oli opettanut säästäväisyyteen ja Kirsti hamstrasi kaapit täyteen joka kupin ja lautasen, jonka joskus oli, kirpputorilta tai ankaran säästön jälkeen, saanut hankittua. Sohvan poisheittäminen olisi ollut kuin irtisanoutuminen suvusta.
Mutta miksi minun piti kärsiä siitä? Minä olin kasvanut toisenlaisessa kodissa, jossa tila, valo ja estetiikka olivat arvoja. Miksi minun pitäisi elää hirviön kanssa?
Seuraavana päivänä Kirsti soitti.
Sanni, miltäs sohva tuntuu? Onhan hyvä istua? ääni oli lämmin ja hellä.
On, kiitos. Onhan se… vaikuttava.
Tietysti! Ostettiin se -93, kun Jarmo sai sikäläistä ylitöistä ylimääräistä. Silloin tehtiin vielä oikeaa tavaraa, ei kertakäyttöistä kuten nykyään. Toi kestää teillä vielä ainakin parikymmentä vuotta!
Kaksikymmentä vuotta. Kuvittelin itseni kaksikymmentä vuotta tämän hirviön kanssa ja palan nousi kurkkuun.
Entä teidän oma uusi sohva? esitin uteliaisuutta.
Ostettiin sellainen harmaa, kompakti. Mukava, mekanismilla. Me kun ei tarvita suurta, kaksin pärjää. Mutta teillä nuorilla pitää olla jotain arvokkaampaa, tilavaa! Uskot vaan, hyvä lahja on.
Laskin puhelimen. Istuin lattialle, tammen päälle, sohvan viereen. Siis he olivat ostaneet itselleen uuden, mukavan, juuri sellaisen harmaan sohvan kuin olin itsekin halunnut. Ja meille antoivat sen, jonka halusivat pois. Lahjana.
Surullista oli kuitenkin se, että he uskoivat oikeasti tekevänsä meille palveluksen antavansa arvokasta, säästävän euron ja palan sukutarinaa. Mutta minä en halunnut heidän tarinaansa olohuoneeseeni.
***
Viikko kului. Yritin elää sohvankanssa. Oikeasti yritin. Aamulla istuin siinä kahvikupin kanssa ja yritin löytää mukavan kohdan. Vajosin keskelle kuoppaan, jouset tuntuivat selässä. Illalla katselimme Aleksin kanssa Netflixiä sillä hirviöllä. Plyysin tunkkainen tuoksu tarttui paitaan, hiuksiin, kaikkeen. Häpesin kutsua ystäviä. Olinhan kuitenkin sisustussuunnittelija, joka järjestää muille ne kauniit kodit, mutta omassa olohuoneessa hallitsi… reliikki.
Ystäväni Siiri tuli silti käymään. Hän pysähtyi näkyyn.
Sanni, mikä tuo on?
Lahja anopilta, mutisin.
Lahja? Eikös sulla ollut ne kaikki ihanat design-suunnitelmat? Missä on sun kaunis kulmasohva?
Hirviö. Nyt se on hirviö, sanoin.
Sanni, se vie puolet huoneesta. Missä aiot pitää nojatuolia, pöytää, hyllyjä?
Taisin tietää vastauksen. Sohva määräsi kaiken.
***
Kahden viikon päästä Lahtiset tulivat kylään. Leivoin mustikkapiirakan, siivosin, kattasin kahvit. Laitoin puhelimeen ajastimen: neljäkymmentä minuuttia jaksan, sitten saan keksiä tekosyyn paeta.
Kirsti ja Jarmo tulivat kassien kanssa: omenoita mökiltä, hillopurkki, paketti pullaa. He riisuivat kengät ja astuivat olohuoneeseen.
No, siellähän se nyt on! Kirsti riemuitsi. Kyllä sopii huoneeseen, eikös Jarmo?
Isäntä taputti sohvaa, istui ja hyppyytti.
Kestävää tavaraa, myönsi hän. Ei mikään Ikea-viritelmä.
Aleksi nyökytteli. Olin hiljaa, kädet taskussa, ajastin taskussa tikittäen.
Mitäs Sanni, onko mietityksessä? Kirsti kääntyi minuun.
Ei, siis… Se on vaan iso… ajattelin, että ehkä jotain pienempää…
Pienempää? Turhake. Teillehan tulee perhe. Tässä sopii kaikki istua. Tätä ei joka nurkkaan mahdu, anoppi parahti.
Käytännöllisyys. Lyömäase, jonka he osasivat. Kauneus, harmonia, tyyli hölynpölyä.
Entäs sohvapöytä, Jarmo uteli. TV? Onko jo ostettu?
Ei, vielä harkitaan, Aleksi vastasi.
Kyllä meiltä mökiltä löytyis pöytä, vähän kulunut mutta kestävä. Tuodaan kun tullaan seuraavaksi. Sopisi hyvin tuon kanssa.
Näin jo sieluni silmin: raskas, koristeellinen pöytä, joita olin paennut vuosia. Vielä yksi vieras menneisyydestä.
Ei tarvitse, sanoin kovemmin kuin aioin. Me halutaan modernia, kevyttä.
Kirsti katsoi minua vähän nuhdellen.
Sanni, me vaan tarjotaan apua. Ei kannata ostaa kaikkea uutena jos kerran teillä on valmista…
Mutta tämä on meidän koti. Me halutaan tehdä niin kuin huvittaa.
Tunnelma jäätyi. Aleksi kalpeni, Jarmo kurtisti kulmiaan. Kirsti puri huultaan.
No, Kirsti totesi viileästi. Teidän koti. Koetetaan olla enää tyrkyttämättä. Anteeksi nyt vaan…
Sanni ei sitä tarkoittanut, Aleksi ehätti väliin. Ollaan vaan vähän indeksi ja valmiita kokeilemaan uusia juttuja…
Kaksikymmentä minuuttia jäljellä. Puhuttiin vielä kahvin ajan säästä ja mökkiasioista. Mutta ilmassa leijui loukkaantuneisuus.
Kun Lahtiset lähtivät, riitelimme Aleksin kanssa pitkään. Tämä on meidän koti, vastasin itsepäisesti. He tyrkyttävät omia tavaroitaan ja tapojaan meille.
Sohva tuli välillemme kuin kylmä muuri.
***
Kokeilin sopeuttaa ysärisohvan tuoreeseen sisustukseen: kevyitä tyynyjä, trendikästä raitaa, viherkasveja. Näytti kuin olisi laittanut virkattuja pitsiliinoja panssarivaunun päälle. Edes netistä löytyneen näin istutat vanhan huonekalun uuteen tilaan -artikkelin niksit eivät auttaneet. Olohuoneesta tuli sekasotku kahden aikakauden välillä ja vanha voitti.
Sanni, Siiri sanoi, kun palasi katsomaan yritystäni viikon päästä. Se pitää saada pois. Ellet sinä nyt ota tilaa haltuun, se muuttuu Lahtisten filiaaliksi.
Pelotti. Mitä jos anoppi syvästi loukkaantuu? Aleksi vaikenisi. Tunsin, että vaihtoehtoja on vain kaksi: joko minä, tai he.
***
Seuraavana viikonloppuna Aleksin kaverit Sami ja Lauri tulivat. Heti nähtyään sohvamme Lauri naurahti:
Harvinainen näky, Aleksi! Tämmösiä tehtiin meidän mummolaan aikanaan. Jäi varmaan moolle hyvä koti…
Sydän hypähti: miksi en ollut tullut ajatelleeksi? Vanha plyysi on juuri sellaista, missä toukat viihtyvät. Otin myöhemmin taskulampun ja tutkin rakosia. Moolia ei onneksi ollut sen sijaan löytyi homeinen rusinapulla, jumissa selkänojan ja istuimen välissä. Mistä lie peräisin, vuosien takaa, mutta siellä se lojui.
Tuijotin pullaa ja itkin. En enää sohvasta vaan avuttomuudesta. Tiesin, että nyt raja oli tullut vastaan. En aio elää kodissa, jonka keskellä on homeinen, mahdollisesti vaarallinen, likainen relikti.
Kutsuin Aleksin siihen. Hän tuli, näin että hänen oli vaikeata nähdä asia minun silmin.
Mitä ehdotat? hän kysyi.
Viedään pois. Minä en enää kestä.
Ja sanotko vanhemmilleni että…?
Että tämä on meidän koti. Meidän pitää saada päättää, mitä täällä on.
Aleksi katsoi surullisena pullaa, sitten minua. Valinta oli tuskallinen, mutta välttämätön.
Puhun heidän kanssaan, hän sanoi lopulta.
***
Tähän meni kolme päivää. Kolme päivää, ennen kuin Aleksi uskalsi soittaa. Kirsti suuttui, itki. Jarmo sanoi ottavansa sohvan mieluummin mökille kuin että se viedään kaatopaikalle. Vaikka pettymys oli syvä, he antoivat periksi. Tulivat, nostivat sohvan pois, eivät puhuneet minulle sanaakaan. Hetki oli kipeä. Mutta kun ovi heidän lähdettyään sulkeutui, tunsin huojennuksen aaltoa. Olohuone, oma olohuone.
Uuden harmaan kulmasohvan ostin seuraavalla viikolla. Viimein sain laittaa kaikki hyllyt, tyynyt ja verhot paikoilleen. Valo, vapaus, rauha. Mutta kun istahdin kauniissa, kehutussa olohuoneessa teekupin ja Aleksin kanssa, olo oli silti raskas. Suru kaiveri välillä.
Onhan tämä nyt upea, Aleksi totesi.
On. Mutta hintansa sekin maksoi.
Niin, valintoja, Aleksi sanoi. Sinä valitsit sisustuksen, minä sinut. He valitsivat loukkaantumisen.
Meni viikkoja puhelut harvenivat. Koko perhe mietti paikkaansa tässä uudessa järjestyksessä.
Kun viimein kahden viikon päästä kutsuimme Lahtiset uudestaan, tunnelma oli pidättyvä. He istuivat varoen meidän upouudelle sohvalla, Kirsti silitteli kangasta vähin äänin.
Onhan tämä nyt… tyylikäs, hän myönsi, vaikka ei osannut kehua. Mutta harmaata, niin harmaata.
Valoisaa. Ja tilaa jää, Aleksi hymyili.
Ei sillä, hyvinhän te… Jarmo taputti selkää. Mutta katsotaan nyt, kauan kestää.
Kahvipöydässä sanoin rehellisesti:
Me ei haluttu loukata. Haluamme vaan elää omalla tavallamme. Se ei tarkoita, että teidän tapa on väärin se on vaan eri asia.
Kirsti katsoi lempeästi:
Kyllä kai, Sanni. Olet nuori tiedät paremmin. Enää ei ehkä tehdä kaikkea samalla tavalla kuin me. Mutta muista: tärkeintä on perhe.
Niin, vastasin. Ja se tilan tuntu, että pystyy olemaan oma itsensä. Se on myös tärkeää.
***
Vähitellen jää suli. Soitin ja näytin Kirstille ja Jarmolle, mistä ostin meidän uuden kevyen sohvan. Parin kuukauden päästä sain viestin: hekin olivat ostaneet harmaan, kompaktin mökille. Jarmo kasasi sen omin käsin.
Olen oppinut. Joskus raja on vedettävä, vaikka tekee kipeää. On pakko puolustaa omaa reviiriä tai muut tekevät sen puolestasi. Silloin tietää, että vanhasta luopumalla saa jotain tärkeämpää tilalle kodin, jossa voi olla oma itsensä ja rakas vierellä. Siinä, kaikessa yksinkertaisuudessaan, on uuden aikuisuuden onni.
Sanni, tuutko teelle? Aleksi huikkaa keittiöstä.
Tulen, vastaan.
Ja hymyilen. Viimein todella tuntuu kodilta.
