Kun Aino myöhemmin muisteli tuota matkaa, hän hämmästeli, miten sattuma voi muuttaa kaiken. Aino oli lähtenyt päivää aikaisemmin kuin muut ex-anoppinsa syntymäpäiville. Tuskin hän oli ehtinyt istuutua lentokoneen penkkiin, kun hän säpsähti — joku oli yllättäen kutsunut häntä nimeltä.
Hänen sormensa puristuivat käsilaukun hihnaan, kun hän seisoi jonossa lähtöselvitykseen. Ex-anoppinsa syntymäpäivään oli vielä yksi päivä, mutta Aino oli tietoisesti valinnut aikaisen lennon. Hän tiesi, että Juha, kuten aina, viivyttelisi kaikkea — hän lentäisi luultavasti vasta seuraavana aamuna. Avioerosta oli kulunut kolme vuotta, ja koko sen ajan he olivat onnistuneet asumaan samassa kaupungissa törmäämättä kertaakaan toisiinsa. Nyt Aino halusi vähemmän kuin koskaan rikkoa tuota haurasta tasapainoa.
Paikka 12A, hän vilkaisi lippuaan. Ikkunan vieressä, niin kuin hän halusi. Koneessa hän tarttui tapansa mukaan kirjaansa — uuteen romaaniin, jonka oli aloittanut edellisenä päivänä ja jota ei ollut voinut laskea käsistään. Tarina rakkaudesta, petoksesta ja anteeksiannosta. Ennen hän oli karttanut sellaisia tarinoita, mutta aika parantaa haavat.
“Aino?” Tuttu ääni sai hänet hätkähtämään. “Mikä sattuma!”
Hitaasti hän nosti katseensa. Juha seisoi käytävällä käsikärrynsä kahvasta kiinni pitäen. Yhtä huoliteltu kuin aina, harmaassa lempipikkutakissaan. Vain ohimoille oli ilmestynyt hiukan harmaata, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut.
“Sinähän tulet muuten aina myöhässä”, pääsi häneltä tervehdyksen sijaan.
“Ja sinä suunnittelet aina kaiken etukäteen”, Juha vastasi hymyillen ja kaivoi taskustaan lippunsa. “Hm, 12B.”
Aino tunsi poskiensa kuumenevan. Kolme tuntia lentoa sen miehen vieressä, jota hän oli kaikki nämä vuodet huolellisesti vältellyt. Kohtalo näytti laskevan leikkiä heidän kustannuksellaan.
“Voisin vaihtaa jonkun kanssa paikkaa”, Juha aloitti.
“Anna olla”, Aino keskeytti. “Olemme aikuisia.”
Juha nyökkäsi ja istuutui hänen viereensä. Hänen tuttu partavetensä leijui Ainon nenään, ja tuoksu iski kuin puukonpistos suoraan sydämeen. Kuinka usein hän olikaan herännyt siihen tuoksuun?
“Miten työ sujuu?”, Juha kysyi nousun jälkeen, kun hiljaisuus kävi sietämättömäksi.
“Hyvin. Olen perustanut oman joogastudion”, Aino vastasi rauhallisesti. “Entä sinä? Oletko edelleen siellä töissä?”
“En ole. Olen siirtynyt konsultointiin. Muistatko, että haaveilin siitä aina?”
Totta kai hän muisti. Ja hän muisti myös loputtomat keskustelut siitä asiasta. Aino oli pelännyt muutoksia, Juha oli kaivannut niitä. Nyt, vuosia myöhemmin, kumpikin oli saanut tahtonsa läpi. Miksi sydäntä silti pakotti?
“Äiti ilahtuu varmasti valtavasti nähdessään sinut”, Juha sanoi tauon jälkeen. “Hän säilyttää yhä sitä keramiikkamaljakkoa, jonka annoit hänelle viimeiseksi syntymäpäivälahjaksi.”
“Lempi oli aina”, Aino epäröi ja etsi oikeita sanoja, “niin hyvä minulle.”
“Vielä avioeron jälkeenkin hän sanoi, että olit paras miniä, jonka voi toivoa.”
Aino tunsi silmiensä kostuvan. Hän tarttui kirjaansa peittääkseen liikutuksensa.
“Mitä luet?”, Juha vilkaisi kannessa olevaa tekstiä.
“Anteeksiannon aika”, Aino vastasi, ja molemmat olivat hetken hiljaa tajutessaan kirjan nimen ironian.
Lopun lennosta he viettivät hiljaisuudessa, mutta se oli erilaista hiljaisuutta — ei kireää kuin pingotettu kieli, vaan melkein viihtyisää, niin kuin ennen vanhaan. Kun kone laskeutui Helsinkiin, Juha auttoi häntä ottamaan laukun ylähyllyltä.
“Jaetaanko taksi?”, hän ehdotti. “Menemme kuitenkin samaan suuntaan.”
Aino epäröi. Kolme vuotta sitten he olivat eronneet vakuuttuneina siitä, etteivät he koskaan enää seisoisi vierekkäin. Ja silti he olivat nyt tässä, eikä maailma ollut tuhoutunut.
“Sopii”, Aino nyökkäsi. “Mutta minä pidän navigaattoria silmällä — sinä riitelet muuten aina tekniikan kanssa.”
Juha nauroi, ja se tuttu nauru sai jotakin värähtelemään hänen sisällään. Ehkä menneisyydestä oli joskus päästettävä irti, jotta nykyhetki voisi kirkastua?
Kun he poistuivat koneesta, Aino tajusi, ettei hän ollut pitkään aikaan tuntenut näin kevyesti oloa sattumanvaraisen kohtaamisen jälkeen. Edessä oli syntymäpäivä, juhlaksi katettu pöytä ja sukulaisten epävarmat katseet. Mutta nyt hän tiesi: he selviäisivät. Niinhän he olivat aina selvinneet.
Taksi mutkitteli Helsingin iltakatujen läpi. Aino, kuten oli luvannut, piti reitin silmällä, ja Juha istui hänen vieressään — vain laukku heidän välissään keskimmäisellä istuimella.
“Tästä oikealle”, Aino sanoi, ja Juhanin oli pakko hymyillä: hän tunsi tien hänen vanhempiensa luo vielä Juhaniakin paremmin.
“Muistatko, kun menimme ensimmäistä kertaa äidin luo?”, Juha kysyi yhtäkkiä. “Olit koko ajan niin hermostunut.”
“Voi kyllä!”, Aino tuhahti. “Olin vaihtanut vaatteita kolme kertaa jännityksestäni. Halusin tehdä hyvän vaikutuksen.”
“Ja sitten kaadit keiton päällesi.”
He nauroivat molemmat, ja hetken aikaa aika tuntui pysähtyneen. Mutta sitten taksi pysähtyi tutun talon eteen, ja hetki katosi hämärään.
Lempi otti heidät vastaan ovella ja kohotti yllättyneenä kätensä:
“Oletteko tulleet yhdessä? Mikä yllätys!”
“Sattumalta tavattiin lentokoneessa”, Aino selitti nopeasti, mutta näki ex-anoppinsa silmissä toivon pilkahduksen.
“Tulkaa sisään, tulkaa sisään! Aino, olen laittanut huoneesi valmiiksi, aivan saman kuin aina.”
Aino jähmettyi. Hänen huoneensa — makuuhuone yläkerrassa, jossa hän ja Juha olivat aina majoittuneet kyläillessään. Siellä aamuaurinko piirsi leikkisiä kuvioita tapettiin ja ikkunasta näkyi vanha omenapuu.
“Äiti, otan kai mieluummin vierashuoneen?”, Juha yritti.
“Ei neuvotella!”, Lempi keskeytti. “Siellä nukkuvat huomenna vieraat. Aino jää makuuhuoneeseen, sinä vanhaan lastenhuoneeseesi. Kaikki niin kuin ennen.”
Niin kuin ennen — nuo sanat kaikuivat Ainon ajatuksissa. Itse asiassa mikään ei ollut niin kuin ennen, mutta kukaan ei uskaltanut riidellä Lemmin kanssa.
Ilta kului juhlavalmisteluissa. Aino auttoi keittiössä, ja Juha lajitteli ullakolla vanhoja laatikoita — tehtävää, jota hänen äitinsä oli pyytänyt häneltä jo kauan sitten. He vältelivät tietoisesti jäämistä kahden kesken, mutta saman katon alla se ei ollut helppoa.
Yöllä Aino ei saanut unta pitkään aikaan. Sänky tuntui liian suurelta ja liian tyhjältä. Seinän takana, lastenhuoneessa, lattia narahteli — ilmeisesti Juhanikaan ei nukkunut. Aino tunnisti äänet: kolme askelta ikkunalle, neljä takaisin. Niin hän oli aina kävellyt miettiessään jotakin.
Yhtäkkiä tuli hiljaista. Aino kääntyi kyljelleen ja katsoi ulos ikkunasta. Omenapuu kahisi tuulessa, ja hetken aikaa hänestä tuntui, aivan kuin viimeisiä kolmea vuotta ei olisi koskaan ollutkaan.
