Monta vuotta myöhemmin Aino muisteli yhä sitä matkaa. Hän oli lähtenyt päivää muita aikaisemmin liikkeelle, jotta ehtisi ex-anopin syntymäpäiville. Hädin tuskin hän oli ehtinyt istuutua lentokoneen penkille, kun hän säpsähti: joku oli kutsunut häntä nimeltä.
Aiemmin, jonottaessaan lähtöselvitykseen, Aino oli puristanut käsilaukkunsa hihnaa. Syntymäpäivään oli vielä päivä, mutta hän oli tietoisesti valinnut aikaisemman lennon. Hän tiesi, että Juhani lykkäisi kuten aina kaiken viime hetkeen ja lentäisi vasta seuraavana aamuna. Avioerosta oli kulunut kolme vuotta, ja koko sinä aikana he olivat asuneet samassa kaupungissa törmäämättä kertaakaan toisiinsa. Nyt Aino halusi vähemmän kuin koskaan rikkoa sitä haurasta tasapainoa.
Paikan 12A hän näki lipusta. Ikkunapaikka, niin kuin hän halusi. Koneessa hän otti tavalliseen tapaansa esiin kirjan – uutuusromaanin, jonka oli aloittanut edellisenä päivänä ja jota ei malttanut laskea käsistään. Se kertoi rakkaudesta, petoksesta ja anteeksiannosta. Ennen hän oli vältellyt sellaisia tarinoita, mutta aika parantaa.
”Aino?” Tutun äänen kuullessaan hän hätkähti. Mikä sattuma.
Hän nosti hitaasti katseensa. Juhani seisoi käytävällä, matkalaukun kahva kädessään. Yhtä huoliteltu kuin ennen, harmaassa lempipikkutakissaan. Vain ohimoille oli ilmestynyt harmaata, jota hän ei ollut huomannut aikaisemmin.
”Sinähän myöhästyt muuten aina”, häneltä pääsi tervehdyksen sijasta.
”Ja sinä suunnittelet kaiken etukäteen”, Juhani vastasi hymyillen ja kaivoi esiin oman lippunsa. ”Hm, 12B.”
Aino tunsi poskiensa kuumenevan. Kolmen tunnin lento sen miehen vieressä, jota hän oli kaikki nämä vuodet huolellisesti vältellyt. Kohtalo näytti laskevan leikkiä heidän kustannuksellaan.
”Voisin vaihtaa jonkun kanssa paikkaa”, Juhani aloitti.
”Anna olla”, Aino keskeytti. ”Olemme aikuisia.”
Juhani nyökkäsi ja istuutui hänen viereensä. Juhanin tuttu partaveden tuoksu levisi Ainoon asti, ja se tuntui kuin pistokselta keskellä sydäntä. Kuinka usein hän olikaan herännyt siihen tuoksuun.
”Miten työ sujuu?” Juhani kysyi koneen noustua, kun hiljaisuus kävi sietämättömäksi.
”Hyvin. Olen perustanut oman joogastudion”, Aino vastasi tyynesti. ”Entä sinä? Oletko yhä siellä?”
”En. Olen siirtynyt konsultointiin. Muistatko, miten haaveilin siitä aina?”
Kyllä hän muisti. Ja hän muisti myös loputtomat keskustelut aiheesta. Aino oli pelännyt muutoksia, Juhani oli kaivannut niitä. Nyt, vuosia myöhemmin, kumpikin oli saanut mitä oli halunnut. Miksi sydän silti kipuili niin kovasti?
”Äiti ilahtuu valtavasti, kun näkee sinut”, Juhani sanoi tauon jälkeen. ”Hänellä on yhä se keramiikkavaasi, jonka annoit hänelle viime syntymäpäivänä.”
”Martta oli aina”, Aino epäröi ja etsi oikeita sanoja, ”niin hyvä minulle.”
”Hän sanoi vielä eron jälkeenkin, että olit paras miniä, mitä voi toivoa.”
Aino tunsi kyyneleet silmissään. Hän tarttui kirjaan peittääkseen liikutuksensa.
”Mitä luet?” Juhani vilkaisi kantta.
”Anteeksiannon aika”, Aino vastasi, ja molemmat vaikenivat tajutessaan otsikon ironian.
Lopun lennosta he olivat hiljaa, mutta hiljaisuus oli toisenlainen: ei kireä kuin viulunkieli, vaan melkein turvallinen, niin kuin ennen. Kun kone laskeutui Helsinkiin, Juhani auttoi Ainoa ottamaan laukun matkatavaralokerosta.
”Jaetaanko taksi?” hän ehdotti. ”Menemme kuitenkin samaan suuntaan.”
Aino epäröi. Kolme vuotta sitten he olivat eronneet vakuuttuneina siitä, etteivät he enää koskaan seisoisi vierekkäin. Ja silti he olivat tässä, eikä maailma ollut kaatunut.
”Hyvä”, Aino nyökkäsi. ”Mutta minä pidän navigaattoria silmällä – sinä riitelet aina tekniikan kanssa.”
Juhani nauroi, ja se tuttu nauru sai jotakin värähtämään hänen sisällään. Ehkä menneisyydestä piti joskus päästää irti, jotta nykyisyys voisi kirkastua.
Kun he poistuivat koneesta, Aino tajusi, ettei hän ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katunut sattumalta tapahtunutta kohtaamista. Heidän edessään oli syntymäpäiväjuhla, juhlapöytä ja sukulaisten epävarmat katseet. Mutta nyt hän tiesi: he selviäisivät. Olihan he aina ennenkin selvinneet.
Taksi kiemurteli Helsingin iltakatuja. Aino piti lupauksensa ja seurasi reittiä, kun Juhani istui vieressä ja heidän välissään oli vain laukku.
”Tästä oikealle”, Aino sanoi, eikä Juhani voinut olla hymyilemättä: Aino tunsi tien Juhanin vanhempien luo paremmin kuin Juhani itse.
”Muistatko, kun ensimmäisen kerran ajettiin äidin luo?” hän kysyi yllättäen. ”Olit koko ajan niin hermostunut.”
”Totta kai!” Aino tuhahti. ”Olin vaihtanut vaatteet kolme kertaa jännityksestä. Halusin tehdä hyvän vaikutuksen.”
”Ja sitten kaadoit keiton syliisi.”
He nauroivat molemmat, ja hetken aika näytti pysähtyneen. Sitten taksi pysähtyi tutun talon eteen, ja hetki katosi iltahämärään.
Martta otti heidät vastaan ovella ja kohotti yllättyneenä käsiään.
”Oletteko tulleet yhdessä? Mikä yllätys!”
”Sattumalta tavattiin lentokoneessa”, Aino selitti nopeasti ja näki entisen anoppinsa silmissä toivon pilkahduksen.
”Tulkaa sisään, tulkaa sisään! Aino, laitoin sinulle huoneesi, saman kuin aina.”
Aino jähmettyi. Hänen huoneensa – se makuuhuone yläkerrassa, jossa hän ja Juhani olivat aina majoittuneet kyläillessään. Siellä aamuaurinko piirsi leikkisiä kuvioita tapettiin, ja ikkunasta erottui vanha omenapuu.
”Äiti, ottaisin kai mieluummin vierashuoneen”, Juhani yritti.
”Ei mitään väittelyä!” Martta keskeytti. ”Siellä nukkuvat huomenna vieraat. Aino jää makuuhuoneeseen, sinä vanhaan lastenhuoneeseesi. Kaikki niin kuin ennen.”
Niin kuin ennen – sanat kaikuivat Ainon ajatuksissa. Totta puhuen mikään ei ollut enää niin kuin ennen, mutta Martan kanssa kumpikaan ei uskaltanut väitellä.
Ilta kului juhlien valmisteluissa. Aino auttoi keittiössä, ja Juhani lajitteli vintillä vanhoja laatikoita – tehtävän, jota hänen äitinsä oli jo kauan halunnut hänen tekevän. He vältelivät tietoisesti joutumista kahden kesken, mutta saman katon alla se ei ollut helppoa.
Yöllä Aino ei saanut unta. Sänky tuntui liian isolta ja liian tyhjältä. Seinän takana, lastenhuoneessa, lattia narahti – ilmeisesti Juhanikaan ei nukkunut. Aino tunnisti äänet: kolme askelta ikkunalle, neljä takaisin. Siten hän oli aina kävellyt miettiessään jotakin.
Yhtäkkiä tuli hiljaista. Aino kääntyi kyljelleen ja katsoi ikkunasta. Omenapuu havisi tuulessa, ja hetken hänestä tuntui kuin viimeiset kolme vuotta eivät olisi olleetkaan.
