Yksinhuoltajaäiti vei tyttärensä töihin hän ei osannut odottaa mafian pomon kosintaa
Helsingin talvinen taivas ei näyttänyt aavistustakaan aamun kajosta, vain hieman vaaleampaa harmautta pidemmän yön jälkeen.
Heidi Laine polvistui jäiselle, kiiltävälle laattalattialle Strömberginkadun toimistorakennuksen kahdennentoista kerroksen johtajavessassa. Hänen rystysensä olivat halkeilleet, ja kloorin pistävä haju poltti ihoa.
Ainoa ääni autiossa rakennuksessa oli hänen rievun tasainen läiskintä lattiaa vasten. Sitten taskussa tärisi puhelin piinaava muistutus todellisuudesta, johon hän oli hukkumassa.
Kello oli viisi aamulla. Rikkinäisen, harmaareunaisen halpiskännykän kirkas näyttö poltti hänen kylmää kämmentään kuin saunan kivillä ollut kynttilä. Päiväkoti Pikku Tuulettaret 24h. “Hän on aivan kuumeinen, Heidi,” sanoi luurin toisessa päässä tylsä, väsähtänyt ääni ilman minkäänlaista lämpöä. “43 astetta.
Hän on oksentanut kolmen aikaan alkaen. Me ollaan kunnallinen päiväkoti, ei lastensairaala. Sinulla on 20 minuuttia hakea hänet, muuten soitan sosiaalipäivystykseen ja lapsi viedään sairaalaan.”
Yhteys katkesi kuin veitsellä leikaten. Tätä seurannut hiljaisuus jymisi hänen korvissaan. Heidin sydän jysähti rinnassa kuin pelästyneellä linnulla. Linnea. Kahdeksankuinen ankkuri keskellä hänen harmaata arkeaan.
Hän ei leimannut itsensä ulos. Hän ei ottanut takkia pukukaapista. Hän vain juoksi.
Tammikuun viima iski vasten kasvoja kuin sata jääneulaa, ja hengitys muuttui huuruksi saman tien. Kolmen korttelin matka Mechelininkadun yli sujui halvalla markettien tennareilla, jotka lipsuivat jäisillä laatoilla.
Kun Heidi pääsi neonvaloilla valaistuun päiväkodin eteiseen, hänen keuhkonsa tuntuivat täyttyneen lasinsiruilla.
Tiskin takana oleva nainen ojensi vaiti villasella käärityn, lämpimän nyytin. Lapsen silmät olivat sameat, pikku suun ruusunnuppu raollaan, hengitys katkonaista ja voimatonta. Hän tuntui kuumalta kuin hehkuva hiili.
“Tarvitsen… minun täytyy vaan viedä hänet kotiin. Meillä on lääkkeet siellä”, Heidi valehteli ääni niin käheänä, että melkein puraisi kieltään.
“Koti” oli kymmenen neliön kylmä komero Itä-Pasilan ränsistyneessä kerrostalossa. Ilma sisällä tuntui kylmemmältä kuin ulkona, koska tuuli ulvoi rikkinäisen ikkunan teippien välistä. Patteri oli ollut rikki jo kaksi viikkoa.
Hän laski Linnean likaiselle patjalle, kädet kiertyivät tyhjään muoviseen lääkelaatikkoon. Taaperolääkkeiden Tylenol-pullo oli vain muovia, kaikki oli loppu.
Hän yritti puristaa edes yhtä tippaa pipettiin, mutta sai vain pelkkää ilmaa.
Puhelin värähti taas. Siellä soitti Koskinen, siivousfirman vuoropäällikkö.
“Laine? Missä olet? Yövalvoja hengittää niskaan tuon kahdennentoista kerroksen takia.”
“Tyttäreni on kipeä, herra Koskinen. Hänellä on korkea, 39,5 asteen kuume. En voi jättää häntä nyt. Voisitteko joustaa, edes tänään”
