Joka ilta Mikael istuu ikkunan ääressä ja katsoo, kuinka aurinko laskee horisontin taakse. Siitä on tullut hänen rituaalinsa, tapa, jota ilman hän ei osaa kuvitella päiviään. Tämä oli joskus heidän yhteinen paikkansa – hän ja Anna, hänen rakkautensa, hänen valonsa.
He tapasivat nuoruudessaan, aikana, jolloin he eivät vielä ymmärtäneet, että elämä on täynnä yllätyksiä, haasteita ja ilon hetkiä. Heidän rakkautensa oli niin vilpitöntä ja syvää, että tuntui siltä, ettei aika eikä etäisyys voisi koskaan erottaa heitä.
Mutta aika kului, ja vuodet toivat mukanaan koettelemuksia. Yhdessä he kokivat kaiken: ilot ja surut, lastensa syntymät, oman kodin rakentamisen ja unettomat yöt, jotka olivat täynnä huolta tulevaisuudesta. Vuosien mittaan heistä tuli enemmän kuin aviomies ja vaimo – heistä tuli elämänkumppaneita, ystäviä, jotka jakoivat jokaisen pienen ilon ja jokaisen raskaan päivän.
Muutama kuukausi sitten Mikael menetti Annan. Hetkenä, jolloin Anna lähti, Mikaelin maailma tuntui pimenevän. Hän ei itkenyt – hän vain jähmettyi, sulki tunteensa, sillä hän tiesi, ettei Anna olisi halunnut nähdä häntä murtuneena.
Siitä lähtien hänen sydämensä on ollut tyhjä, ja joka ilta hän viettää aikansa tässä, heidän lempipaikassaan ikkunan ääressä, muistellen häntä.
He rakastivat aina katsella auringonlaskuja yhdessä. Anna sanoi usein, että laskevan auringon viimeisissä säteissä oli jotain erityistä – kuin jäähyväislaulu päättyvälle päivälle. Nyt Mikael istuu samalla paikalla, hiljaa, katsellen, kuinka aurinko hitaasti katoaa horisontin taakse.
Jokaisen auringonlaskun myötä hän tuntee kuin hyvästelisi hänet uudelleen, päästäen hänet vähän kauemmas.
Joskus hän kuvittelee kuulevansa hänen äänensä – hiljaisen kuiskauksen, aivan kuin hän olisi yhä hänen vierellään, kuin hän olisi vain käynyt puutarhassa ja tulisi takaisin hetken kuluttua. Hymy vilahtaa hänen kasvoillaan, kun hän muistelee Annan naurua, hänen lempeitä silmiään ja hänen hoivaavia käsiään, jotka olivat läpi elämän tuoneet lämpöä ja lohtua.
Mielessään hän puhuu hänelle, kertoo, millainen päivä on ollut, vaikka jokainen päivä tuntuu samalta kuin edellinen – tyhjältä ilman häntä.
Hänen lapsensa vierailevat joskus. He tuovat ruokaa, kysyvät, kuinka hän voi, ja yrittävät piristää häntä. Mikael kuitenkin tietää, että heidän elämänsä on täynnä omia perheitä ja kiireitä. Hän ei syytä heitä. Olihan hänkin joskus nuori ja jätti vanhempansa rakentaakseen oman elämänsä.
Mutta nyt hän tuntee yksinäisyyden syvemmin kuin koskaan ennen.
Joka aamu hän herää toivoen näkevänsä Annan unissaan, edes hetken ajan. Ja joka ilta hän hyvästelee hänet uudelleen, hiljaisella toivolla, että huominen voisi tuoda hieman rauhaa. Hän ei pelkää kuolemaa. Hän tietää, että jonakin päivänä, ennemmin tai myöhemmin, he tapaavat jälleen jossain horisontin tuolla puolen.
Tämä ajatus pitää hänet vahvana, antaa hänelle voimaa ja auttaa häntä odottamaan – ei epätoivolla, vaan rauhallisella, lämpimällä surulla.
Tämä ilta, kuten kaikki aiemmat, on täynnä hiljaisuutta ja muistoja. Laskevan auringon pehmeä valo maalaa taivaan lämpimillä, lempeillä sävyillä, ja yhtäkkiä hän tuntee hänen läsnäolonsa.
Tuntuu kuin hän kuulisi hänen äänensä, sanat, joita Anna aina hänelle sanoi: “Olen aina kanssasi.” Ja syvällä sydämessään Mikael tietää, että se on totta.
Jokainen päivä vie hänet lähemmäksi sitä hetkeä, jolloin he voivat jälleen olla yhdessä. Ja vaikka menetyksen kipu pysyy hänen kanssaan, hän löytää lohtua näistä hiljaisista hyvästeistä.
Hän on valmis odottamaan niin kauan kuin tarvitaan, sillä hän uskoo, että jonakin päivänä heidän sielunsa jälleen yhdistyvät.
