— Äiti, anna rahaa, ole hyvä. Sannalla on syntymäpäivä, täyttää yhdeksäntoista. Se päätti viettää sitä mun kanssa. Mennään kaksistaan kaupunkiin, istutaan kahvilassa. Ostan sille lahjan, tilaan päivällisen, kävellään ja palataan kylään, — Matias sanoi äidilleen.
Liisa hymyili:
— No hyvä on, poikani, eli tällä kertaa Sanna ei kutsu tyttökavereitaan. Ehkä se on ihan hyvä, juhlistatte kahdestaan.
Poika ei salaa äidiltään mitään, kertoo usein kenet on tavannut, missä käynyt. Nyt on kesä ja lomaa, hän opiskelee rakennusalan ammattikoulussa, valmistuu ensi vuonna. Sanna on heidän kylästään, vuoden nuorempi kuin Matias. Liisasta tyttö vaikuttaa ihan mukavalta, ei polta, tosin ei käy koulua eikä opiskele, vaan myy paikallisessa kaupassa.
Liisa otti lompakostaan muutaman setelin ja ojensi pojalleen.
— Pidä. Mutta älä nyt tuhlaa liikaa. Ja tulkaa ajoissa takaisin, pimeässä ei ole asiaa kylällä kuljeksia.
Matias suukotti äitiä poskelle, työnsi rahat farkkujen taskuun ja veti lenkkarit jalkaan. Kylän bussissa oli tukalaa, mutta hän ajoi ikkuna auki, tuuli pyyhkäisi hänen vaaleita hiuksiaan. Sanna istui vieressä kevyessä pilkullisessa mekossa, pieni reppu selässään.
— Hyvää syntymäpäivää, sinä vaan hehkut, — hän sanoi, kun tyttö tuli pysäkille.
— Kiitos, — Sanna hymyili ja oikaisi repun hihnaa. — Et usko, ensimmäistä kertaa päätin, etten halua juhlia porukalla vaan… no, ihan vaan sun kanssa. Ei meteliä, ei humalaa. Vaan että muistaisin.
Bussista noustuaan hän otti tyttöä kädestä ja he kävelivät pääkatua pitkin, ohittivat liikkeiden ikkunoita ja suihkulähteen, jonka pisarat laskeutuivat kuumalle asfaltille. Matias osti hänelle punaisten ruusujen kimpun, Sanna sanoi rakastavansa ruusuja ja kiitti.
Kahvilassa oli viihtyisää, soi hiljainen musiikki, tuoksui vanilja ja kahvi. He tilasivat ruoan, ja jälkiruoaksi tuotiin pieni kakku, jossa oli yksi kynttilä. Kun tarjoilija sytytti liekin, Sanna sulki silmät, toivoi toivomuksen ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
— Etkö kerro? — Matias kysyi.
— En saa, — Sanna virnisti viekkaasti. — Mutta jos se toteutuu, kerron kyllä.
Illalla he kävelivät kaupungin rantakäytävällä, söivät jäätelöä, nauroivat ja kuvasivat toisiaan auringonlaskun edessä. Yhdentoista maissa he nousivat viimeiseen kylän bussiin.
Kotona paloi valo. Liisa oli luvannut jättää pöydälle pyyhkeen alle lämpimiä piirakoita ja keittänyt tuoretta teetä. Kuullessaan askeleet hän tuli eteiseen, ja Matias saapui Sannan kanssa.
— No, synttärisankari, toteutuiko toive? — hän kysyi halatessaan Sannaa.
— Ei vielä, — tyttö hymyili. — Mutta tämä oli varmaan paras päivä, jota muistelen pitkään.
Matias seisoi siinä, hiukset sekaisin, onnellisen näköisenä, katsoen äitiään ja tyttöä, jota rakasti, ja tunsi, että tässä hetkessä oli kaikki. Ei liikaa, ei liian vähän. Juuri sopivasti onnea.
Sannan syntymäpäiväillallinen venyi pitkälle yöhön. Liisa meni makuuhuoneeseen, olohuoneessa soi hiljaa musiikkia, ja Matias ja Sanna istuivat lattialla, levittäneet sohvapöydälle loput piirakoista ja karkkeja. Puhe kääntyi sieltä täältä: koulusta, kaupan töistä, siitä että syksyllä Matias saattaa päästä harjoitteluun maakuntakeskukseen.
— Piirakat on kylmiä, — Liisa sanoi pysähtyen ovella. — Lämmitetäänkö?
— Ei tarvii, äiti, me ollaan täynnä, — Matias vastasi nostamatta päätään. — Mene nukkumaan, sulla on huomenna töitä. Minä saatan Sannan.
Liisa nyökkäsi, muttei lähtenyt. Hän istui tuolin reunalle ja katsoi Sannaan, sanoi äkkiä:
— Tiesitkö, kun Matias oli kymmenen, se toi kotiin viisi poikaa. Ulkona satoi kaatamalla, ne olivat ihan märkiä ja likaisia, risujen kanssa kuin pikkurosvot. Mä tulin töistä ja täällä on… meteliä, täysi talo kakaroita.
Sanna katseli häntä kysyvästi.
— Mä kaadoin niille kaikille kaakaota maidon kanssa, otin mummon hillon. Ja istuin nurkassa kirjan kanssa ja kuuntelin. Ne riitelivät, kuka on merirosvokuningas, ja Matias, kun olisit nähnyt, — äiti hymyili, — se laittoi kaikki omille paikoilleen, näytti jokaiselle oman mukin, eikä kukaan jäänyt ulkopuolelle. Mä tajusin silloin: jos poika oppii jo lapsena olemaan kaveri, se osaa myös rakastaa.
Matias hieroi niskaa nolona, ja Sanna asetti hänen kätensä omille polvilleen ja sanoi hiljaa:
— Mun äiti aina sanoi, että kotona pitää olla hiljaista. Mä en koskaan tuonut kavereita. Pelkkä ajatus kutsua tyttöjä koulusta pelotti. Niinpä… kun Matias sanoi, että teillä saa kaiken, mä en aluksi uskonut.
Liisa nousi, meni Sannan luo ja kosketti tämän olkapäätä:
— Niin se on. Tuletko huomenna teelle? Mä leivon aamulla kaalipiirakoita.
Sanna syleili häntä, painoi kasvot olkapäähän ja kuiskasi:
— Kiitos.
Matias katseli heitä, ei sanonut mitään, mutta rinnassa lämmitti ja rauhoitti, niinkuin sateisena iltana lapsuudesta, kun äiti jakoi kaakaota rosvoille. Kun Matias lähti saattamaan Sannaa, Liisa nukkui jo.
Palattuaan Matias meni huoneeseensa, mutta ei saanut unta pitkään aikaan. Hän katseli kuuta ikkunan takana ja mietti, kuinka outoa elämä on: kasvaa ja palata samaan, mitä lapsena opetettiin. Jos äiti kerran päästi vieraita lapsia kotiin, jottei hän pelkäisi ihmisiä, niin nyt hän itse päästi Sannan sydämeensä, jottei pelkäisi rakkautta.
Hän tiesi, että tapaisi Sannan taas huomenna, ja ylihuomenna, ja niin joka päivä niin kauan kuin lomaa riittää. Ja sitten nähdään. Tärkeintä on, että heillä on toisensa, ja äiti on lähellä, eikä kukaan pelkää.
Muutaman päivän kuluttua Liisa itse kutsui Sannan lounaalle. Hän kattoi pöydän, laittoi mustikkapiirakkaa, ja kun tyttö astui ujosti kynnyksen yli, sanoi:
— Tule sisään, tyttöseni. Istu. Meillä on yksinkertaista: mitä on, sitä on. Mä tiedän, ettei sun äitisi sallinut vieraiden tuomista, mutta nyt et ole vieras, olet omia. Ja muista: meidän koti on aina sun koti.
Noin viikko oli kulunut siitä ikimuistoisesta syntymäpäivästä. Kesä oli kuuma ja pölyinen, ja kylä eli tasaista elämäänsä: puutarhat, kastelu, iltaistunnot penkeillä. Liisa oli palaamassa kaupasta ruokakassien kanssa, kun tienristeyksessä hän törmäsi Anniin, Sannan isosiskoon. Anni työnsi edessään rattaita, joissa hänen puolivuotias poikansa tuhisi rauhallisesti.
— Päivää, täti Liisa, — Anni huusi. — Pitkästä aikaa. Mitä teille kuuluu?
— Kiitos, eletään ja voidaan, — Liisa vastasi oikaisemalla kassia. — Entä sinulle? Pienokainen on kasvanut.
— Kasvaa, — Anni hymyili. — On kyllä touhukas, mutta onni se on. Kuulin muuten Sannalta, miten ne Matiaksen kanssa viettivät syntymäpäivää. Se kertoi niin innoissaan!
Liisa levitti hymyn:
— No miten muutenkaan? Tyttö on pojan tyttöystävä, eihän sitä voi kieltää. Matias on vakaa poika, ei mitään tyhmyyksiä. Osti lahjan, tilasi päivällisen, teki kaikkensa, että se jäisi mieleen.
— Joo, Matias on teidän ylpeys, — Anni myönsi. — Komea, hyväkäytöksinen. Eikä niinkuin suurin osa täällä, jotka vaan istuu puhelimissa eikä saa hyvää sanaa suustaan.
He rupattelivat vielä säästä, hinnoista, siitä että kohta on heinäntekoaika. Anni oli jo lähdössä työntämään rattaita eteenpäin, mutta pysähtyi, epäröi ja sitten, ikäänkuin ohimennen, heitti:
— Itseasiassa teidän Matias on kyllä kelpo poika. Minä sanoin sen Sannallekin. Mutta tiedättekö, mitä se minulle vastasi… Tämä on tietysti meidän välillä. Sanoi, että ei se oikein sen makuun ole, mutta käy, kun ei ole muutakaan. Parempi se, kuin yksin ollaan. Anteeksi, Liisa, ehkä puhun liikoja, mutta olettehan te läheisiä, ymmärrätte.
Anni kohautti olkapäitään, virnisti anteeksipyytävästi ja työnsi rattaat menoaan, jättäen Liisan seisomaan keskelle tietä suu auki. Kassit tuntuivat yhtäkkiä painavilta ja aurinko liian kirkkaalta.
— No voi helvetti, — vilahti naisen päässä. — Siis se pitää häntä varalla… Ja Matias ihan täysin sydämellään, lahjoja, syntymäpäiväjuhlia, ja tyttö… kuin tavara hyllyllä, odottaa parempaa.
Kotiin tullessaan Liisa oli surullinen. Hän laittoi veden kiehumaan, kaatoi jauhot purkkiin, mutta kaikki tippui käsistä. Halusi heti kertoa pojalleen, mutta hillitsi itsensä. Matias oli aikuinen, hänen täytyi itse selvittää asiat. Mutta äidin sydäntä ahdisti.
Kului kaksi päivää. Matias kulki synkkänä, vastaili yhden sanan kysymyksiin, eikä edes rakkaat piirakat piristäneet mieltä. Liisa ei kestänyt, ja illalla, kun poika istui kuistilla ja katseli taivaalle, hän kysyi varovasti:
— Poika, onko kaikki hyvin Sannan kanssa?
Matias vaikeni pitkään, sitten hampaidensa välistä:
— Kaikki on ohi, äiti. Eilen tapasin tyyppejä, ne kertoivat kuulleensa… no, Sanna käy kertomassa kaikille, ettei se mua oikeasti tarvitse, että se on mun kanssa vaan niin kauan, kunnes löytää jonkun paremman. Ja se sanoi mulle suoraan, että rakastaa, että olen ainoa…
Hänen äänensä särkyi. Liisa istui viereen, laski kätensä pojan olalle:
— Se tarkoittaa, ettei sinun, poikani, olisi pitänyt rakastua tuollaiseen tyttöön. Se ei ymmärtänyt, mitä aito rakkaus on. Älä suutu, mutta äiti aina näkee, kuka tulee hyvillä mielin ja kuka katselee.
— Soitin sille itse eilen, — Matias jatkoi. — Kerroin, että tiedän kaiken. Se ensin väitti, ettei se ole totta, kaverit sekoittivat asioita. Ja sitten, äiti, se repesi ja sanoi: ‘No mitä sitten, jos ajattelin niin? Mitä sä odotit? Olen nuori, mun täytyy saada valita. Et sä ole kaunein etkä rikkain, mutta olenhan mä nyt sun kanssa…’
Liisa haukkoi henkeä ja veti pojan syliinsä:
— Herranjumala… Anna anteeksi sille, poika, älä kannata kaunaa, elämä järjestää kyllä kaiken.
— Niin, äiti, en halua olla varavaihtoehto. Hakekoon sitä ‘parempaa’.
Matias ei enää puhunut Sannasta. Ja kun seuraavana päivänä tyttö juoksi heidän pihalleen ja huusi häntä sanoen:
— Matias, anna anteeksi, en tarkoittanut sitä, — hän kuunteli ja meni sisälle.
Liisa kurkisti ikkunasta, pudisti päätään ja sanoi hiljaa:
— Liian myöhäistä, tyttö. Sanoit mitä ajattelit. Nyt elä sen kanssa.
Sanna seisoi, seisoi, ja sitten lähti. Eikä tullut enää koskaan. Kesä jatkui omalla painollaan. Heinäkuun lopussa Matias lähti kaupunkiin, rakennusfirmaan työharjoitteluun. Hän lähti mielellään: tarvitsi vaihtelua ja ajatuksia pois päältä. Ja työmaalla hän tapasi Veeran.
Veera työskenteli samassa toimistossa työnjohtajan avustajana. Pieni, vaaleat hiukset kiharoin, hän puhui hiljaa mutta itsevarmasti. Nauroi kuin kello, eikä koskaan kysynyt, paljonko rahaa on tai missä oli eilen. Hän oli kiinnostunut Matiaksesta: miten päivä meni, oliko väsynyt, mitä näki unta. Matias katsoi häntä eikä uskonut onneaan.
Puolen vuoden päästä hän kosii. Veera ei epäröinyt: sanoi kyllä niin aidon iloisesti, että Matiaksen sydän hakkasi nopeammin.
— En ole katunut hetkeäkään, — hän kuiskasi myöhemmin maistraatissa, kun Matias asetti sormusta.
Liisa melkein itki onnesta häissä. Vieressä istui hänen vanhoja ystäviään, naapureita, ja kaikki yhdessä sanoivat:
— Hyvä pari! Ja morsian on niin pehmeä, ei äänekäs, kyllä huomaa, että sydämin.
Ja kahden vuoden päästä syntyi pieni Oskari, reipas sinisilmäinen poika, josta tuli mummon silmäterä. Matias ja Veera tulivat kylään joka viikonloppu. Oskari juoksi pihalla, keräsi kukkia mummolle, ja iltaisin istui tämän sylissä kuuntelemassa satuja.
Eräänä myöhäisenä syysiltana Liisa istui keittiössä, ja Matias auttoi perunoiden kuorimisessa. Ikkunan takana tihkutti, pöydän ääressä istui Veera Oskari sylissään.
— Äiti, — Matias sanoi äkkiä, — muistatko sen jutun Sannan kanssa?
— Muistan, poika, — hän huokaisi.
— Olen iloinen, että kävi niin. Jos se ei olisi pettänyt minua, en olisi koskaan tavannut Veeraa. Eikä meillä olisi Oskaria, — hän katsoi vaimoaan ja poikaansa, ja silmät loistivat.
Liisa hymyili, pyyhki kädet pyyhkeeseen ja silitti pojanpojan päätä:
— Siis kaikki tapahtuu parhain päin. Sanoit itse: ‘en halua olla varavaihtoehto’. Nyt olet Veeran ja Oskarin ykkönen. Ja se, poikani, on se tärkein.
Veera ei kysellyt mitään, hän tiesi tarinan eikä mustasukkaisuus vaivannut. Hän vain otti miestään kädestä ja sanoi hiljaa:
— Onni rakastaa hiljaisuutta, Matias. Eikä me sitä hukata.
Liisa katsoi perhettään sellaisena kuin se oli: ilman salaisuuksia, ilman varasuunnitelmia, vain rakkaus, joka elää teoissa, ei sanoissa. Ja hän tiesi, nyt kaikki on hyvin. Aina.
