Vanhalla iällä lapset muistivat, että heillä on äiti, mutta minä en koskaan unohda, miten he minua kohtelivat
Kun puolisoni jätti minut ja vaihtoi minut nuorempaan naiseen, lapset asettuivat isänsä puolelle. Olihan hän arvostettu henkilö, suuren yrityksen johtaja täällä Helsingissä. Vuosikausiin he eivät edes muistaneet minua, ja minä jäin yksin, vailla seuraa. Vasta hiljattain entinen mieheni nukkui pois, ja silloin kävi ilmi, että hän oli jättänyt kaiken omaisuutensa nuorelle vaimolleen.
Silloin lapsetkin yllättäen muistivat äidin olemassaolon. Nyt he käyvät usein kylässä, mutta kyllä minä tiedän syyn. Äskettäin tyttäreni alkoi vihjailla, että olisi jo aika miettiä tulevaisuutta ja testamenttia. Kukaan ei arvaa, minkä yllätyksen olen heille varannut. Kaikki selviää kuolemani jälkeen.
Vanhana lapset muistivat, että heillä on äiti, mutta en koskaan unohda, mitä he tekivät
Vuodet kuluivat ja minä olin kuin haalistunut kuva omasta elämästäni, kaukana siitä, mitä joskus olin. Lapset katsoivat minua aina kuin vierasta, aivan kuin olisimme puhuneet eri kieltä.
Eron jälkeen kaikki välit katkesivat lopullisesti. Lapset asettuivat isänsä rinnalle olihan hän tunnettu ja kunnioitettu mies Helsingissä, suuryrityksen johtaja.
Eipä heitä voinut syyttääkään, elämä isän uudessa kodissa oli heille parempaa. Minä jäin yksin, hylätyksi sekä vaimona että äitinä.
Vuosien varrella sain kuulla yhteisten tuttavien kautta, miten lapset viihtyivät isänsä ja tämän nuoren vaimon seurassa. He matkustelivat lomille Kanarialle, söivät hienoissa ravintoloissa ja suunnittelivat yhteistä tulevaisuutta.
Minä puolestani asuin hiljaisessa kerrostalossa Kalliossa, yksin vanhan sanomalehden ääressä. Jokainen tieto heidän uudesta onnestaan viilsi kuin terävä jäähile sydämessäni.
Lopulta havahduin, että minun oli elettävä itselleni. Lähdin Ruotsiin töihin. Sain ensimmäistä kertaa vuosiin maistaa vapauden tunnetta.
Kun palasin takaisin, pystyin muovaamaan elämästäni omanlaisen. Tein täyden remontin asuntooni, hankin uuden sohvan ja jääkaapin, säästin muutaman tuhat euroa vanhuutta varten.
Samalla lapset rakensivat omia perheitään. Kuulin, että heidän elämänsä sujui: suuret häät, lapsenlapsia, juhlat. Mutta hiljaisuus katkesi, kun entinen mieheni menehtyi sydänkohtaukseen. Kaikki hänen omaisuutensa meni uudelle vaimolle.
Poikani ja tyttäreni jäivät tyhjin käsin. Silloin heidän ajatuksensa kääntyivät viimein minuun.
Ensin he tulivat luokseni pieniä tuliaisia mukanaan Fazerin suklaata, omenoita torilta, kyselivät vointiani. Vastaanotin heidät hymyssä suin, mutta näin jokaisen tarkoitksen: jokainen ajatteli omaa hyötyään.
Olen nyt 72-vuotias. Vointi on hyvä ja elämä rauhallista. Hiljattain tyttäreni alkoi kuitenkin vihjailla, että ehkä olisi aika miettiä testamenttia. Meni vain pari viikkoa, kun lapsenlapseni pistäytyi käymään se, joka meni hiljattain naimisiin.
Mummu, eikö täällä tule yksinäinen olo? kysyi hän aidon uteliaana.
Ei ollenkaan, minulla on täällä oikein hyvä olla, vastasin.
Vanhana lapset muistivat, että heillä on äiti, mutta minä en unohda heidän tekojaan
Mutta tämähän on iso asunto yhden ihmisen pidettäväksi, hän jatkoi. Varmaan siivouskin on raskasta? Jos me muutettaisiin mieheni kanssa tänne? Säästäisimme vuokrassa ja seurakin olisi sinulle mieluista.
Hymyilin. Heidän suunnitelmansa oli täysin selvä.
Kuka on sanonut, ettei vuokraa pitäisi maksaa? vastasin rauhallisesti. Voin antaa teille hyvän alennuksen.
Lapsenlapseni hämmentyi. Hän oli odottanut, että avaisin ovet ja sanoisin Ottakaa vain kaikki, minä iloitsen. Mutta minulla olikin toinen suunnitelma.
Vuosia sitten laaditsin testamentin, jossa määräsin, että asuntoni myydään kuolemani jälkeen ja rahat ohjataan suomalaiselle lastensairaalalle.
Kun tytär kuuli tästä, hän raivostui. Soitti, huusi kuinka olin epäreilu ja veisin tulevaisuuden hänen lapsiltaan. Sitten poika ilmaantui, myötäili pehmeämmin ja lupaili ottaa minut huomaansa. Mutta heidän äkillinen rakkautensa ei enää koskettanut minua.
Mites sinä? Olisitko päästänyt lapsenlapsesi asumaan kotiisi omalla vanhalla iälläsi?
