„Mistä teillä on tuo valokuva?” Joonas kalpenee nähdessään kuvan kadonneesta isästään.
Kun Joonas tulee töistä kotiin, hänen äitinsä kastelee parvekkeen kukkia. Kumartuneena roikkuvien ruukkujen ylle hän silittää varovaisesti lehtiä. Hänen kasvoillaan on erityinen tyyneys.
„Äiti, sinä olet kuin mehiläinen”, Joonas sanoo, riisuu takkinsa ja kietoo kätensä äitinsä harteille. „Oletko ollut koko päivän jaloillasi?”
„Voi, ei tämä ole työtä”, äiti heilauttaa kättään hymyillen. „Tässä sielu lepää. Katso nyt, miten kaikki kukkii. Tuoksu – on kuin emme seisoisikaan parvekkeella vaan kasvitieteellisessä puutarhassa.”
Hän naurahtaa hiljaa, sydämellisesti, kuten aina. Joonas hengittää kukkien hienon tuoksun, ja hänen on pakko ajatella, kuinka heillä oli ennen, kun he asuivat soluasunnossa, ainoastaan yksi kuihtunut kalankukka ikkunalaudalla.
Paljon on muuttunut sen jälkeen.
Hänen äitinsä viettää nykyään paljon aikaa kesämökillään, jonka Joonas antoi hänelle lahjaksi merkkipäivänä. Pieni mökki, mutta valtava tontti, jossa hän voi viljellä mitä haluaa. Keväällä hän kasvattaa taimia, kesällä hän työskentelee kasvihuoneissa, syksyllä hän säilöö sadon purkkeihin. Ja talvella hän odottaa, että kevät vihdoin palaa.
Mutta Joonas tietää: vaikka hän hymyilee kuinka paljon tahansa, hänen silmissään on aina hiljainen huoli. Huoli, joka ei häviä ennen kuin hänen polttavin toiveensa toteutuu – nähdä taas se mies, jota hän on odottanut koko ikänsä.
Hänen isänsä. Hän lähtee eräänä aamuna töihin eikä palaa koskaan. Joonas on silloin viisivuotias. Hänen äitinsä kertoo, että isä suuteli häntä sinä päivänä, niin kuin aina, ohimolle, vilkutti pojalleen ja sanoi: „Ole kiltti.” Sitten hän lähti tietämättä, että siitä tulisi ikuista.
Poliisille tehdään ilmoituksia, ja etsinnät kestävät kuukausia. Sukulaiset, naapurit, tuttavat – kaikki kuiskaavat: „Ehkä hän on karannut”, „Ehkä hänellä on toinen perhe”, „Tai jotain kamalaa on tapahtunut.” Vain hänen äitinsä sanoo aina samaa:
„Hän ei olisi vain lähtenyt. Hän ei voi palata.”
Tämä ajatus ei anna Joonakselle rauhaa vieläkään, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Hän on varma: hänen isänsä ei olisi koskaan jättänyt heitä. Ei koskaan.
Koulun jälkeen Joonas alkaa opiskella tekniikkaa, vaikka hän salaa haaveilee journalismista. Mutta hän tietää: hänen täytyy nopeasti seisoa omilla jaloillaan. Hänen äitinsä työskentelee sairaanhoitajana sairaalassa, tekee yövuoroja, ei koskaan valita. Vaikka hänen jalkojaan polttaa pitkästä seisomisesta ja silmät ovat punaiset, hän sanoo vain:
„Kaikki hyvin, poikani. Kyllä se tästä. Keskity opintoihisi.”
Ja niin hän tekee. Mutta öisin hän selaa verkosta kadonneiden henkilöiden rekistereitä, tutkii vanhoja asiakirjoja, kirjoittaa keskustelupalstoille. Toivo ei kuole – päinvastoin, se vahvistuu ja tulee osaksi häntä. Hänestä tulee sinnikäs. Hän kasvaa siihen tietoon, että hänen on oltava äidilleen läsnä siellä, missä isä puuttuu.
Kun hän saa ensimmäisen hyvin palkatun työpaikkansa, hän maksaa kaikki velat, avaa säästötilin ja ostaa lopulta kesämökin. Sitten hän sanoo:
„No niin, äiti, nyt voit levätä.”
Äiti itkee silloin peittelemättä kyyneleitään. Joonas vain halaa häntä ja kuiskaa:
„Olet ansainnut tämän tuhannesti. Kiitos kaikesta.”
Joonas itse haaveilee nykyään perheestä. Kodista, jossa tuoksuisi vastaleivottu leipä ja keitto. Jossa sunnuntaisin rakkaimmat kokoontuisivat yhteen ja lasten nauru kaikuisi huoneissa. Mutta siihen asti hän tekee töitä. Säästää, kartuttaa pääomaa perustaakseen joskus oman yrityksen. Hänellä on taitavat kädet, ja hän on aina tykännyt nikkaroida.
Mutta syvällä sydämessään palaa yksi ainoa toive: löytää isänsä. Hän haluaa, että tämä mies astuisi jonain päivänä heidän elämäänsä ja sanoisi:
„Anteeksi. En voinut palata aikaisemmin.”
Ja he ymmärtäisivät, antaisivat anteeksi ja halaisivat toisiaan kolmistaan. Sitten kaikki olisi vihdoin niin kuin sen olisi pitänyt olla.
Joskus, kun Joonas ajattelee isäänsä, hän kuulee yhä tämän äänen. Tuntee, kuinka isä nostaa hänet ylös ja sanoo: „No niin, pikku sankarini, lennetäänkö?” – ennen kuin nappaa hänet nauraen takaisin syliinsä.
Sinä yönä hän näkee jälleen unta isästään. Tällä kertaa hänen isänsä seisoo joen rannalla, vanhassa takissa, ja huutaa häntä. Kasvot ovat epäselvät, kuin katsoisi sumun läpi – mutta silmät, harmaat, syvät, tutut, ovat samat.
Joonaksella on vakaa työpaikka, mutta „pelkällä palkalla ei rikastu”, varsinkaan kun suunnittelee omia juttuja. Niinpä hän tekee usein iltaisin vielä sivutöitä – korjaa tietokoneita, asentaa älykkään kodin järjestelmiä. Yhtenä iltana hän ehtii tehdä kaksi, joskus jopa kolme keikkaa: tulostinongelmia siellä, netti poikki tuolla, ohjelmistopäivityksiä – homma on hallussa. Varsinkin vanhemmat ihmiset pitävät hänestä: kohtelias, kärsivällinen, ei koskaan päällekäyvä. Hän selittää ymmärrettävästi eikä tyrkytä turhia palveluita.
Sinä päivänä tulee keikka erään tuttavan kautta: varakas perhe – suljettu asuinalue kaupungin ulkopuolella, vartiointi, sisäänpääsy vain henkilökortilla. He etsivät jotakuta asentamaan kotiverkon.
„Tulkaa kuuden jälkeen. Emäntä on silloin kotona ja opastaa teitä”, sanotaan.
Joonas saapuu täsmällisesti. Tarkastuksen jälkeen portilla hän pysähtyy ison talon eteen, jossa on valkoiset pylväät ja ikkunat lattiasta kattoon. Oven avaa nuori nainen, noin 25-vuotias, hoikka, siro, elegantissa mekossa.
„Oletteko te se teknikko? Tulkaa sisään. Laitteet ovat isäni työhuoneessa. Hän on työreissulla, mutta halusi, että kaikki valmistuu tänään”, hän sanoo pehmeästi hymyillen.
Joonas seuraa häntä pitkän käytävän läpi. Ilma tuoksuu kalliille hajuvedelle, kaikki vaikuttaa steriililtä, melkein kliinisen puhtaalta. Olohuoneessa on flyygeli, seinillä tauluja, kirjahyllyt, kehystettyjä valokuvia. Työhuone on asiallisesti sisustettu: tummaa puuta, vihreä pöytälamppu, iso näyttö ja nahkainen johtajantuoli.
Joonas nyökkää, ottaa työkalunsa esiin ja aloittaa. Kaikki sujuu normaalisti – kunnes hänen katseensa osuu seinällä olevaan valokuvaan. Nuori pari. Nainen valkoisessa mekossa, kukkia hiuksissaan. Hänen vierellään – mies harmaassa puvussa, hymyilemässä. Aika on jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa, mutta sisimmässään Joonas kuulee äänen, selvän ja kovalukuisen: *Se on hän. Isä.*
Hän nousee, astuu lähemmäs, tuijottaa. Harmaat silmät, samat poskipäät, sama hymykuoppa. Erehtymätön.
„Anteeksi… kuka tässä kuvassa on?”, hän kysyy epäröiden.
Nainen katsoo häntä hämmästyneenä.
„Isäni. Tunnetteko hänet?”
Joonas ei tiedä, mitä sanoa. Hän tuijottaa kuvaa kuin näkisi aaveen. Hänen sydämensä lyö niin villisti, että nainen varmasti kuulee sen. Lopulta hän saa vaivalloisesti sanottua:
„Luulen… että ehkä. Voisitteko…”
Hän nyökkää vain, kääntyy ympäri ja lähtee talosta lopullisesti, tietoisena siitä, että menneisyys on joskus parasta jättää rauhaan.
