**Yksi askel onneen**
Minä muistelen tätä tarinaa usein, ja sen vuoksi kirjoitan sen nyt ylös.
Saara oli ollut kaunis jo lapsesta asti. Lyhyt, vaaleatukkainen, hyvässä kunnossa ja kasvoiltaan täydellinen. Yliopiston jälkeen hän jäi töihin Helsinkiin. Mutta hänen rakkauselämänsä ei sujunut. Miesten huomiota hän sai runsaasti, mutta kukaan ei koskaan pyytänyt häntä vaimokseen. Ja pian hän olisi jo kolmekymppinen.
Aluksi hän vitsaili, että ei ollut kiire. Mutta sitten hän alkoi surra. Aika, kuten tiedämme, kuluu välillä petollisesti.
“Ehkä joku on sinua katsonut pahalla? Muistatko, kenelle olet tietä sulkenut?” äidin ystävä oli kysynyt edellisenä jouluna.
“En ole kenellekään tietä sulkenut, en ole ottanut muiden omaisuutta, en ole rikkonut perheitä,” Saara vastasi varmana.
“Silloin joku on kadehtinut sinua kovasti,” äidin ystävä sanoi.
Saara ei väittänyt vastaan. Kyllä hän oli saanut kateutta, jo koulussa. Poikia riitti, ja hän opiskeli hyvin, mutta rakkaus jäi toissijaiseksi.
Äiti kasvatti hänet yksin. Heillä ei ollut hätää, mutta eivät myöskään eläneet leveästi. Äiti osasi neuloa hyvin. Saaralla oli lukemattomia ohuita, lämpimiä, pörröisiä ja värikkäitä paitoja. Äiti neuloi myös myyntiin.
“Älä puhu noin, Irma. Hänellä on kosijoita riittämiin. Tärkeintä ei ole kiirehtiä,” äiti puolusti tytärtään.
“Juuri niin, kosijoita. Mutta pitäisi olla mies, tai edes hyvä rakastaja,” Irma jatkoi.
“Mitä eroa niillä on?” äiti kysyi ärtyneenä.
Hän ei halunnut ajatella, että hänen fiksulta tyttärestään tulisi jonkun rakastajatar.
“Ei juuri mitään, paitsi se passiin painettu leima, joka on tärkeä lapsen kannalta. Joku rakastaja voi olla parempi kuin aviomies…” Irma alkoi sadannen kerran kertoa, kuinka hänen rakastajansa oli ostanut hänelle asunnon ja maksanut pojan koulutuksen… kun hän oli heittänyt juopon miehensä ulos.
Saara päätti silloin, ettei enää menisi äitinsä luo jouluna. Hän oli kyllästynyt näihin keskusteluihin, olisi parempi olla yksin. Silti joulu lähestyi.
Saara käveli katse maassa, ettei vahingossa liukastuisi. Hän siirtyi hieman sivuun, antamaan tilaa tytölle lastenvaunujen kanssa.
“Saara!” tyttö huusi ja pysähtyi. “Etkö tunnistanut? Minä olen Tanja Salonen, nyt Virtanen,” hän ilmoitti iloisesti.
“Tanja,” Saara hymyili väkinäisesti. “En tunnistanut sinua. Asutko nyt Helsingissä? Kauanko?”
“Jo kolme vuotta. Onpa ihmeellistä, että tavattiin näin. Kuulin, että sinä…” Tanja alkoi selvästi kysellä pitkästi.
“Sinun lapsesi?” Saara kysyi, yrittäen väistää kysymyksiä. Äidit rakastavat kertoa lastensa ansioista. “Saanko katsoa?”
“Totta kai. Tämä on tyttäreni,” Tanjan äänessä kuului ylpeys ja katse lämpeni.
Saara kumartui lastenvaunujen päälle ja kurkisti sisään. Valkoisessa pitsipilvessä, vaaleanpunaisessa neulehatussa, makasi pieni ihme. Pitkät silmäripset lepäsivät pulleilla poskilla, huulten muodostaen rusetin. Vaunuista leijui maitoa, makeaa unenlämpöä ja villaa.
“Kaunis. Näyttääkö isältään?” Saara kysyi.
“Kyllä. Kun hän syntyi…” Tanja innostui kertomaan.
“Anteeksi, minun on lähdettävä. Nähdään myöhemmin,” Saara sanoi ja kiirehti pois.
Hänen mielensä pimeni. “Ja juuri hänet täytyi tavata tässä valtavassa kaupungissa. Koulussa hän oli harmaa hiiri, huomaamaton ja mitäänsanomaton. Ja katso nyt, naimisissa, asuu Helsingissä, sai tyttären. Ja onnea pursuaa silmistä. Missä minun onneni on eksynyt? Vuodet kulu
Ja lopulta Saara ymmärsi, että hänen onnensa oli odottanut häntä koko ajan – se oli vain piiloutunut odottamattomiin hetkiin ja odotti, että hän uskaltaisi tarttua siihen.
