Tehtaalla naurettiin Oskari Aaltosen sukunimelle toistuvasti, eikä vain miehet vaan myös naiset, erityisesti kun kuulivat nimen ensi kertaa. Tälläkin kertaa, aamuvuoroon tehtaalle oli tullut uusi vartija, noin nelikymppinen nainen. Kun tämä tarkastaessaan Oskarin kulkulupaa näki sukunimen, hymy levisi kasvoille.
No jo on! Aavesaari! Onko olemassakaan tuollaisia sukunimiä?
Näithän itse, Oskari hymähti ja alkoi heti sinutella, nainen kun vaikutti nuoremmalta. Kyllä niitä vain löytyy.
No mistä sellainen suku oikein pulpahtaa? nainen ihmetteli. Ai että Aavesaari?
Oskarilla oli jo tapana keksiä tarina tähän tilanteeseen.
Jotkut sanovat, että isoäitini isoäiti aikanaan yhtenä pyryiltänä tanssi metsässä hiiden kanssa. Ja siitä sitten syntyi meidän sukuun tällainen nimi.
Nainen ei nauranut, vaan hämmästyi niin että Oskari purskahti itse nauruun.
Ihanko tosissasi sinä puhut? kuiskasi hän pelästyneenä.
Totta kai, Oskari jatkoi leikittelyään. Kaikilla Aavesaarilla on siitä syystä hiven yliluonnollisia kykyjä. Älä siis sinä mua suututa, kaunokainen. Voin vaikka yöllä tulla unissasi kiusaamaan kuin kotitonttu ja sitten ei nukkumisesta tule mitään.
Vartija mittasi Oskaria kulmat kurtussa.
Älä vaan kuvittelekaan pelotella, tokaisi hän, kyllä minä tonttujakin komennan. Menepäs siitä, nyt on kiire.
Illalla, kun Oskari lähti kotia, sama vartija oli taas ovenpielessä. Heti hänellä oli nyrpeä ilme.
No mutta kaunokainen, miksi noin vihaisena tänään? kysyi Oskari ystävällisesti.
Älä kaunokaiseksi sinä minua kutsu! Minä olen Ilmatta Ahlström! nainen vastasi, Ja lakkaa tuijottelemasta. Mene jo!
“No niin, siinäpäs sain vihamiehen,” mietti Oskari portilta pois kävellessään. “Eipä taida vitsit hänelle mennä perille.”
Seuraavana aamuna Ilmatta ei ollut paikalla portilla, mutta ruokatunnilla hän ilmaantui kanttiiniin kuin sumusta ja istui Oskarin pöytään juuri, kun tämä söi muusia ja lihapullia. Hän kuiskasi käheästi niin, etteivät muut kuule.
Tunnusta pois, Aavesaari! Se oli sinun temppusi viime yönä!
Oskari meinasi tukehtua perunaansa.
Anteeksi Ilmatta, mistä oikein puhut?
Ei käy kieltäminen, Ilmatta puhalsi kiukkuisesti nenänsä kautta. Sinähän varoitit, ettei minun pidä kiukutella sulle.
Mutta enhän minä mitään tehnyt?
Etkö? Vannotko? Kuka sitten yöllä kiskoi peiton pois ja tarrasi minua varpaasta?
Mitä?
Heräsin juuri nukahtaneena, peitto valui ja joku ihan selvästi nappasi kiinni varpaani! Meinasin saada sydärin!
Oskari tuijotti Ilmattaraa, silmissään pelokas kysymys.
Epäiletkö minua? Että konttasin yöllä sinun ikkunasta?
Ihan sama miten tulit. Tunsin kyllä sinun otteesi!
Eikö se voinut olla vaikka sinun ex-miehesi?
Minä olen ollut viisi vuotta yksinäni! Tämä on sinun syytäsi! Sinä Aavesaari, tontun jälkeläinen.
Hyvä ihminen, se oli ihan vitsi, jonka kaikille kerron.
Puhu vaan mitä puhut, mutta vitsit sikseen… viime yö meni aivan pilalle. Kuului rapsahduksia ja varjoja liikkui nurkissa… En saanut unta!
Onko mahdollista, että näit vain unia? yritti Oskari rauhoittaa. Minä en ollut missään.
Ilmatta pudisti päätään.
Ei noin helpolla pääse karkuun, Oskari. Nyt sinä keksit tämän sopan, sinä myös lusikoit sen.
Mitä ihmettä se tarkoittaa?
Minä kuulin, ettet sinä ole naimisissa.
No jaa, niin on.
Sitten tänä yönä sinä tulet minun luo. Ei käy kenellekään kateeksi.
Anteeksi, mitä?
Sinä suojelet minua niiltä Aavesaaren tonttusukulaisilta! Minä nukun, olet vieressä. Valot pelottavat, pimeässä en uskalla. Ymmärsitkö?
Ymmärsin, kuiskasi Oskari epätoivoisena, tajuten ettei kiisteleminen auta. Milloin tulen?
Heti vuoron jälkeen, yhdessä mennään. Syötän sinut ja sitten vartioit. Yhdeksältä herätän, koko yö ollaan siinä.
Eikä tarvitse mainita, että sen yön jälkeen Oskari ei lähtenyt Ilmatan luota mihinkään. Nainen osoittautui lämminsydämiseksi, vaikka hermoheikko ja pelokas olikin, huolehtivainen ja kummallisen hellä. Ja mitäpä mies muuta kaipaa naiselta kuin lempeyttä ja ymmärrystä? Ei mitään.
