Aino Mäkelä pyyhkäisi sormeaan puhelimen näytöllä ja tarkisti pankkikortin saldon. Sovelluksessa näkyvä summa sai hänet sulkemaan silmänsä ja laskemaan hitaasti kymmeneen.
– Väinö, hän kutsui miestään, joka pyöri eteisen peilin edessä.
Väinö Mäkelä oikoi uuden paitansa kaulusta.
– No mitä, Aino? hän vastasi.
– Maksatko taksin omalla kortiltasi?
Mies lakkasi nykimästä paitaansa ja katsoi vaimoaan syyllisen näköisenä.
– Aino, mitä sinä nyt alat? Mulla on vain vähän taskurahaa. Ja pitäisi vielä maksaa pysäköinti tällä viikolla. Voitko tilata itse?
Aino lukitsi näytön.
Väinöllä oli tänään neljäkymmentä vuotta. Kunnioitettava ikä. Puoli vuotta sitten he olivat sopineet, että viettäisivät syntymäpäivää vaatimattomasti kotona, kolmistaan – he ja heidän poikansa.
Heillä oli asuntolaina kaksiosta, jonka he olivat ottaneet kaksi vuotta sitten. Lainanlyhennys vei lähes koko Väinön palkan. Aino vastasi laskuista, ruoasta, lapsen harrastuksista ja vaatteista. Hänen palkkansa myyntipäällikkönä riitti, mutta ylimääräistä ei juuri jäänyt.
Kuukausi sitten anoppi Tyyne Mäkelä puuttui peliin. Anoppi julisti, että ainoan pojan nelikymppiset ovat koko maailman tapahtuma. Ei sovi istua keittiössä kuin kerjäläiset. Pitää kutsua sukulaiset, varata ravintolasali ja näyttää kaikille, että Väinö on onnistunut elämässään.
Kun Väinö arasti yritti sanoa, ettei ravintolaan ole varaa, Tyyne vastasi:
– Ainollahan on hyvä palkka. Ette te köyhiksi siitä kuole.
Ja Aino taipui. Hän löysi itse viihtyisän ravintolan hyvällä keittiöllä, kokosi menun ja maksoi käsirahan.
– Tilataan taksi, Aino sanoi ja puki takin.
Ravintolassa tarjoilijat häärivät. Viidentoista hengen pöytä notkui alkupaloista. Aino oli tarkoituksella valinnut väljän, hiekanvärisen mekon, jotta hänellä olisi mukava olo koko työpäivän ja tämän juhlan järjestämisen jälkeen.
Vieraat alkoivat kokoontua kuudeksi. Tyyne saapui viimeisenä Väinön siskon Pirkko Mäkelän kanssa. Anoppi käveli pöytään kuin Linnan juhliin.
– Sankarille onnea! Tyyne huusi ja ojensi pojalleen paperikassin.
Väinö kurkisti sisään ja myhäili.
– Voi äiti, kiitos! Se sama partavesi!
Aino vilkaisi pullon nimeä. Hinta oli kolmannes heidän lainanlyhennyksestään.
– Rakkaalle pojalleni ei ole mikään liian kallista, Tyyne julisti ja ojensi uuden turkiskauluksisen takkinsa tarjoilijalle.
Sitten hän käänsi katseensa miniään. Hymy hyytyi.
– Aino, onnea, hän sanoi kuivasti.
– Hyvää iltaa, Tyyne, Aino vastasi yhtä viileästi.
Anoppi katseli ympärilleen.
– No, mitäpä tästä sanoisi, hän venytti ja istui pöydän päähän. – Täällähän on pimeää. Ja pöytäliinat ovat aivan yksinkertaiset. Väinö, minähän sanoin sinulle siitä Kulta-ravintolasta keskustassa. Siellä on mitkä kattokruunut!
– Äiti, Kulta on meille liian kallis, Väinö sanoi hiljaa.
– Älä viitsi köyhäillä! Pirkko heilautti kättään ja sipaisi hiuksiaan. – Teidän Aino tienaa kuin tehtaanjohtaja. Kerta se on elettävä, olisitte kerrankin voineet järjestää veljelle kunnon juhlat.
Aino tunsi ärtymyksen nousevan kurkkuun, mutta hillitsi itsensä. Ei ollut nyt oikea aika aloittaa riitaa vieraiden nähden.
– Maistakaahan, Tyyne, Aino työnsi kalalautasen anopin eteen. – Täällä on erinomaista ruokaa.
Anoppi työnsi haarukalla kalapalaa.
– Onpa lohi kovin vaaleaa. Varmaan torilta haettu halpa ja huono?
– Se on heikkosuolattua taimenta ja keittiömestarin tekemä, Aino selosti tyynesti.
Juhlat olivat päässeet vauhtiin. Vieraat söivät, joivat ja pitivät maljapuheita. He kehuivat Väinöä – että mikä loistava ammattilainen, mikä hieno perheenisä ja miten hyvin hänellä on asiat.
Tyyne puhui koko illan. Hän kertoi tarinoita Väinön lapsuudesta, kehui tämän kuviteltuja saavutuksia työelämässä eikä maininnut Ainoa kertaakaan. Miniä oli hänelle kuin palvelusväkeä, jonka tehtävänä oli kaataa mehua ajoissa eikä pistää silmään.
Pääruoan aikana tunnelma kiristyi entisestään. Aino väsyi. Hän nousi pyytämään tarjoilijoita tuomaan teetä, ja kun hän palasi paikalleen, hän kuuli anopin kovaäänisen tokaisun:
– No mutta mihin sinä olet pukeutunut, Aino.
Haarukoiden kilinä lakkasi. Vieraat tuijottivat lautasilleen kuin salaatit olisivat olleet elämän suuria kysymyksiä.
Aino pysähtyi puolimatkassa tuoliinsa.
– Anteeksi? hän kysyi.
– Tuossa mekossa sinä näytät aivan vanhalta hevoselta, kunniasanalla! Tyyne julisti ja katseli hiljaisia vieraita.
Väinö sai punaiset laikat.
– Äiti, lopeta, hän sanoi epävarmasti. – Ihan hyvä mekko.
– Väinö, sinun silmäsi ovat jo sokeutuneet, äiti heilautti kättään ja oikoi uutta silkkipuseroaan. – Minä tarkoitan sinulle hyvää. Rakas, sinä olet kolmekymmentäkahdeksan, mutta olet pukeutunut kuin mummo perunamaalla. Ei vyötäröä, ei leikkausta. Täysin mautonta!
Pirkko virnisti ja piilotti hymyn lautasliinan taakse.
Aino käveli hitaasti pöydän luo. Koko illan anoppi oli irvistellyt: ensin alkupalat olivat liian yksinkertaisia, sitten ravintola liian halpa, sitten vaimo ei ollut kyllin kaunis.
– Minä pidän tästä, Aino sanoi tasaisesti ja katsoi anoppia suoraan silmiin. – Se on mukava.
– Mukava! Tyyne tirskahti. – Naisen pitää koristaa miestään. Olla hänen käyntikorttinsa.
Hän oikaisi harteitaan.
– Katso minua. Olen eläkkeellä, mutta pidän itsestäni huolen. Sen takia kunnioitan itseäni. Ei minun tarvitse vetää päälleni ensimmäistä säkkiä alikulun kojusta.
Vieraat katsoivat toisiaan vaivautuneina. Väinön setä tuijotti lasiinsa kuin tutkisi kivennäisveden kuplia.
– Aino, istu ja ole hiljaa, Väinö kuiskasi ja nykäisi vaimoaan hihasta.
Se oli aivan odotettua. Väinö oli aina halunnut pysytellä taka-alalla, kun naiset selvittivät välejään. Mieluiten Aino olisi vain kestänyt eikä sanonut mitään.
Mutta tänään Aino ei aikonut olla hiljaa. Hän oli väsynyt kantamaan asuntolainaa, maksamaan anopin oikkuja ja kuuntelemaan julkista nöyryytystä omalla kustannuksellaan.
– Tyyne, Aino nojasi käsillään pöydän reunaan. – Mistä tuo teidän puseronne on?
– Mitä se minun puseroni kuuluu? anoppi hämmentyi.
– Kyllä se kuuluu, Aino jatkoi levollisesti. – Se on silkkiä. Ja huomasin nahkakengät, kun tulitte. Ja eteisessä roikkuu uusi turkiskauluksinen takki. Hienoja vaatteita, eikö olekin?
– On, Tyyne sanoi varuillaan. – Minä osaan valita laadukkaita vaatteita.
– Valita te osaatte, Aino myönsi. – Mutta maksaa?
Joku vieras yski hermostuneesti. Väinö punastui ja yritti nousta.
– Aino, nyt riittää, hän sihautti.
– Ei riitä, Väinö, Aino esti miestä eleellä. – Kun kerran puhutaan ulkonäöstä ja itsensä kunnioittamisesta, puhutaan suoraan.
Hän korotti ääntään niin, että kaikki kuulivat.
– Tuo silkkipusero, ne kengät ja se hieno takki ostitte viime kuussa, Tyyne. Kaksituhatta euroa rahoista, jotka siirsin teille omasta neljännesvuosipalkkiostani. Koska teillä ei ollut – sitaatti – ”mitään päälle pantavaa lääkäriin, hävetti lääkäreitä”.
Tyynen kirkas huulipuna näytti yhtäkkiä naurettavalta. Hän etsi katseellaan tukea, mutta sukulaiset olivat yhtäkkiä erittäin kiinnostuneita kylmistä lihaleikkeleistä.
– Minä pyysin pojaltani! Tyyne heitti haastavasti.
– Etkä pyytänyt, vaan sain itse maksaa, Aino katkaisi. – Teidän Väinönne palkasta riittää tasan lainanlyhennykseen, bensiiniin ja työlounaisiin.
Pirkko yritti päästä väliin:
– Aino, miksi sinä lasket toisten rahoja? Oikeasti?
– Minä lasken omia rahojani, Pirkko, Aino sanoi. – Ja nämä juhlat, joissa istutte, joissa arvostelette ravintolaa ja minun ulkonäköäni, on maksettu euroon asti minun lompakostani.
Saliin laskeutui kiusaantunut hiljaisuus. Aino kuuli vain naapuripöytien astioiden kilinän.
– Ja se kallis partavesi, jonka annoitte pojallenne tänään, on ostettu rahoilla, jotka annoin teille viime viikolla hammashoitoon, Aino lisäsi katsoen anoppia suoraan silmiin.
Tyyne sai punaiset laikat.
– Miten sinä kehtaat… hän mutisi.
– Niin että, Aino ojentautui suoraksi. – Minä voin kulkea vaikka perunasäkki päällä. Koska olen ostanut sen säkin itse omilla rahoillani!
Hän siirsi lasin mehua eteensä.
– Ja kun te opitte pukeutumaan omalla eläkkeellänne, sitten keskustelemme minun tyylistäni. Hyvää ruokahalua!
Aino istuutui rauhallisesti.
Tyyne haukkoi henkeä. Hän oli odottanut, että poika puolustaisi äitiään ja komentaisi vaimoaan. Mutta Väinö istui pää alhaalla ja tuuppi haarukallaan perunaa.
Ei auttanut. Anoppi rypisti lautasliinan, paiskasi sen pöytään ja nousi.
– Minun jalkani ei enää astu teidän kotiinne! hän sai sanottua, kääntyi ja marssi ulos. Pirkko paiskasi Ainoon murhaavan katseen ja juoksi äidin perään.
Loppuilta meni alakuloisissa tunnelmissa. Vieraat söivät nopeasti, joivat teen, hyvästelivät kankeasti ja hajaantuivat.
Kotimatkalla Aino ja Väinö olivat hiljaa.
Viikko kului. Tyyne ei soittanut. Väinö käveli loukkaantuneen näköisenä ja yritti parin päivän ajan syyttää vaimoaan liian kovista sanoista, mutta ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa.
Lauantaiaamuna Aino keitti kahvia, kun miehen puhelimeen kilahti viesti. Väinö istui pöydän ääressä, katsoi näyttöä ja epäröi.
– Aino, hän aloitti sovittelevalla äänellä. – Äiti laittoi viestiä. Sen jääkaappi on rikki. Korjaaja sanoi, että tulee kalliiksi.
Aino siemaisi kuumaa kahvia kupista.
– Voi harmi, hän sanoi.
– Pitäisi varmaan auttaa, Väinö raapi niskaansa. – Laittaisitko viisisataa euroa? Maksan ensi kuun palkasta takaisin.
– En laita, Väinö, Aino laski kupin pöydälle.
– Miten niin? Sen ruoat pilaantuvat!
– Kun kerran on puhe itsensä kunnioittamisesta, Aino sanoi. – Sinun äitisi teki hyvin selväksi, etten osaa pukeutua enkä kunnioita itseäni. Päätin nyt noudattaa hänen neuvoaan.
Hän meni hellalle ja sammutti levyn.
– Kävin eilen varaamassa ajan kampaajalle ja värjäykseen. Viikonloppuna menen ostamaan uusia mekkoja. Pidän itsestäni huolen.
Väinö räpytteli silmiään ymmällään.
– Entä jääkaappi?
– Jääkaappi, kultaseni, on nyt sinun huolesi, Aino hymyili. – Ota ylimääräistä työtä tai pyydä ennakkoa. Te olette kuitenkin perhettä, omaa verta. Kyllä sinä selvität sen.
Hän otti kupin ja siirtyi huoneeseen, jättäen miehensä miettimään asiaa ja Tyynen rikkinäistä jääkaappia.
Aino oli oppinut, että joskus täytyy muistaa oma arvonsa. Ei toisten miellyttäminen saa maksaa omaa hyvinvointia – ja kun joku ei arvosta, kannattaa säästää se ylimääräinen raha itseensä.
