Siellä, missä syntyy onni
Äiti, katso mitä sain aikaan! Näin paljon näin vaivaa! Ja opettajakin kehui!
Helmi syöksyi keittiöön sellaisella innolla, että ovi kolahti kevyesti seinään. Hänen käsissään oli maalaus ei vain maalaus, vaan tärkeä aarre, jota hän kantoi edessään arvokkaasti, aivan kuin pelkäisi sen rikkoutuvan. Hänen kasvonsa hehkuivat; posket punoittivat liikutuksesta, ja silmät loistivat niin, että tuntui kuin koko seikkailullinen maailma, jonka hän oli kankaalle loihtinut, olisi heijastunut niihin.
Salla istui ikkunan ääressä pöydän ääressä, hiljakseen teetä lusikalla sekoitellen. Oviin iskeytyvä ääni havahdutti mietteistä. Salla nosti katseensa ja hymyili heti tyttären riemu oli tarttuvaa ja heleää. Helmi pysähtyi kahden askeleen päähän, ojensi maalauksen äidille, kuin pyytäen tätä katsomaan jokaista yksityiskohtaa.
Kunnolla katsottuaan Salla näki tosiaan, jotain ihmeellistä! Kankaalle oli kasvanut mielikuvituksellinen maisema: korkeat, oudonmuotoiset linnat nousivat sakean sumun keskeltä, ja taivaalla liihottivat lähes näkymättömät lohikäärmeiden siluetit. Maalaus veti puoleensa ei voimakkailla väreillä, vaan vivahteikkaalla sävyjen leikillä. Pehmeät sinisen ja harmaan vivahteet sulautuivat toisiinsa, kullankeltaiset pilkahdukset toivat lämpöä. Kaikki oli yhtenäistä, mutta työssä oli lapsenomaista keveyttä ilman, että kokonaisuus olisi keskeneräinen.
Mahtavaa, rakas. Olet todella taitava, Salla sanoi aidosti, ojentaen varovasti kätensä. Sormenpäät hipaisivat maalausta öljyväri oli vielä vähän tahmea, ja kosketus kevyttäkin kevyempi. Isä ei ehkä malta pysyä nahoissaan, nähdessään tämän.
Helmi jäi hetkeksi paikoilleen, nauttien äidin sanoista hän todella oli panostanut teokseen, pohtinut joka yksityiskohtaa, sävyä ja muotoa. Hän nyökkäsi, painoi maalauksen rintaansa vasten ja siirtyi olohuoneeseen. Salla nousi pöydästä ja lähti perässä, tahtomattaankin hidastaen askeleen olohuoneen kynnykselle.
Olohuoneen kirjoituspöydän ääreen syventyneenä istui Juhani. Näytön valo heijastui kasvoille, sormet naputtelivat nopeasti läppärin näppäimiä. Mies havahtui vasta, kun tytär ja vaimo astuivat huoneeseen.
Isä, katso, sain tämän valmiiksi! Helmin ääni värisi jännityksestä. Hän pysähtyi parin askeleen päähän, nosti maalauksen jälleen isälleen nähtäväksi. Tein tätä kolme kuukautta! Valitsin juuri sellaiset sävyt, että se käy tänne olohuoneeseen Halusin, että kaikki näyttää yhtenäiseltä…
Juhani käänsi kasvonsa näytöltä, vilkaisi työtä ja kurtisti otsaansa. Kasvot muuttuivat vakaviksi, ääneen hiipi vieras kylmyys:
Ja mitä tuo on? Ajatteletko tosissasi, että tuo sutaus sopii meidän sisustukseen?
Isän sanat leikkasivat Helmiä kuin terä. Hän puristi kankaan reunoja niin, että sormet kalpenivat, katseessa välähti hämmennys. Hän kokosi itsensä, ja yritti puhua rauhallisesti:
Mutta yritin kovasti Kaikki sävyt on mietitty, kehys samaa puuta kuin kalusteissa… Luulin, että pitäisit siitä…
Juhani nousi pöydän äärestä äkisti; tuoli kitisi lattiaa vasten epämiellyttävästi. Sanoja sanomatta hän astui lähemmäs, katsahti maalausta, jonka Helmi vielä hetki sitten piteli kuin aarretta. Pää painui lähelle kangasta, katse liukui jokaisessa yksityiskohdassa: sumuisissa linnoissa, korkeuksissa lentävissä lohikäärmeissä, sinen, harmaan ja kullan vivahteissa. Katse ei etsinyt taiteellista ratkaisua, vaan virheitä kuin tarkastaisi rakennuspiirrosta.
Yhtenäinen? viimein Juhani sanoi, äänessä ärtymystä. Tämä on mauton. Turkasit koko kokonaisuuden. Nuo lohikäärmeet… tuntuvat irvistelyltä lasten kirjasta. Ei tyyliä eikä syvyyttä vain sekalainen kasa kuvia.
Helmin sisällä jysähti hän hengitti syvään, pidättääkseen kyyneleet. Hän halusi sanoa jotain rakentavaa, perustella, mutta isän sanat satuttivat. Ääni sortui:
Se on fantasiaa! Minä näen näin! Se on minun tyylini, minun maailmani! Yritin välittää tunnelmaa, ja siinä onnistuin! Opettajani aikoo lähettää työn kilpailuun, ja arveli jopa, että voin pärjätä hyvin.
Juhani vain tuhisi ja risti kätensä rinnalleen. Kasvoilta paistoi tympääntyminen, jopa halveksunta. Hän katsahti vielä kerran leikkisästi kimmeltävään kankaaseen, etsiäkseen uusia moitittavia yksityiskohtia. Katse viivähti kullassa, kehyksessä, sumuisissa torneissa. Hiljaisuus kesti vain hetken, mutta Helmille se venyi loputtomaksi.
Yhtäkkiä Juhani ojensi rajusti kätensä ja työnsi taulun. Kangas keikahti, menetti tasapainonsa ja tömähti lattialle, kääntyen kyljelleen.
Roskaa. Ei ansaitse edes olla tässä kodissa, hän sanoi kylmästi. Mies oli kiukustunut siitä, että hänen työnsä keskeytettiin tämmöisen mauttomuuden vuoksi.
Helmi hätkähti, syöksyi nopeasti lattialle ja nosti varoen taulun takaisin käsiinsä; sormet värisivät mutta hän piilotti kipunsa. Sydän tuntui painavalta, melkein ahdisti hengittää. Hän tarkasti nopeasti, oliko värit vaurioituneet. Samaan aikaan Juhani kääntyi Salla kohtaan, katse vaativa, lähes moittiva.
Sinä rohkaiset häntä liikaa. Tämä on sinun syytäsi! Jos et kehui jokaisesta suttauksesta, hän oppisi ymmärtämään mitä oikea maku on. Ja jos opettaja pitää TÄTÄ mestariteoksena, tuokin opettaja pitäisi erottaa! Juhani sanoi halveksuen, palasi läppärilleen ja sulki keskustelun eleellään.
Salla meni tyttärensä luo. Hän auttoi Helmiä nostamaan taulun, pitäen varovasti kiinni toisesta reunasta. Molempien kädet tärisivät, mutta Salla piti äänensä tasaisena, ilman vihaa.
Me lähdemme, hän sanoi rauhallisesti, ilman dramatiikkaa. Nyt riittää, olet hurahtanut tähän remonttiin ja tehnyt kodistamme museon! Ja pahinta loukkaat lastasi. Tukahdutat hänen lahjakkuutensa. Olen saanut tarpeekseni! Jää kuninkaaksi valtakuntaasi. Yksin.
He suuntasivat hitaasti eteiseen. Salla käveli edellä, Helmi perässä, puristaen kuvaa tiukasti rintaansa. He kulkivat olohuoneen poikki jättäen taakseen tiukan hiljaisuuden ja Juhanin paikoilleen jähmettyneen, tyytymättömän katseen. Mies ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen heitä.
Mitä? hän kysyi, kuin ei olisi kuullut. Oletko tosissasi?
Olen, Salla vastasi katsomatta taakseen. Hän oli päätöksensä tehnyt jo aikaa sitten, ei äkkipikaistuksissa. Otamme taulun, keräämme tavaramme ja lähdemme. Emme palaa. Emme tänään, emmekä koskaan.
Juhani pyöräytti silmiään, pitäen kiinni tuttua, ylimielistä sävyään.
Ja minne menette? hän kysyi viitaten huoneeseen. Sinne mökkiin, jonka sait Marjatta-mummolta? Siellä kaikki repsottaa, lattiatkin nitisevät ja talokin on kaatumassa. Et ole tosissasi! Hermostut nyt, mutta palaat parin päivän päästä katuen. Vielä pyydät anteeksi, ja minä ehkä otan teidät takaisin!
Juhani oli varma, että hänen sanansa olisivat lain sana. Mutta Salla vain nosti katseensa Helmiin, otti tyttären lämpimästä, hieman värisevästä kädestä kiinni ja johdatti tämän makuuhuoneeseen.
Tavarat laitettiin laukkuun ei kiireellä, muttei viivytellenkään. Kirjat, vaatteet, valokuvat kehyksissä ja vanhat tossut kaikki, mikä kuului heille, ei kodille. Maalaus käärittiin huolellisesti pahviin ja silkkipaperiin. Juhani seisoi hetken ovella, siirtyi sitten olohuoneeseen ja istahti tuoliinsa tekemättä mitään pysäyttääkseen heitä. Heidän hiljaisessa, määrätietoisessa toiminnassaan oli jotain, mikä ei ollut vihaa vaan päättäväisyyttä. Juhani oli tottunut riitoihin ja kyyneliin, ei tällaiseen hiljaiseen, lopulliseen lähtöön.
Illalla he asuivat jo toisessa asunnossa juuri siinä, mistä Juhani oli puhunut halveksuen. Talo sijaitsi kaupungin laitamilla, vanhalla alueella, jossa kadut kiemurtelivat lehmusten välissä ja talot olivat kuin tarttuneet toisiinsa tukea hakemaan. Heidän asuntonsa oli kolmannessa kerroksessa, pieni ja matalakattoinen, seinissä rapistunut maali. Lattia natisi etenkin kulmissa, puuparketti oli painunut. Ikkunat olivat kieroja, lasit vinksallaan ja vedossa tuppasivat tärisemään. Nurkista löytyi hämähäkinseittejä, ikkunalaudan päällä pölyä. Ilmassa tuoksui vanhat kirjat ja puu.
Salla ei valittanut harmitteli vain hetken, miksei aiemmin ollut pitänyt parempaa huolta mummolan perinnöstä. Mutta eipä hätää kohta laitetaan paikat kuntoon! Ei mitään designerremonttia, joka tekee kodista museon, vaan tavallinen kunnostus, että täällä voi asua mukavasti.
Helmi seisoi vieressä, sylissään iso laatikko täynnä maaleja. Silmät loistivat toivosta. Hän astui lähelle yhtä seinää, nosti siveltimen, pysähtyi ja katsoi äitiään.
Saanko? hän kuiskasi hiljaa. Kuiskauksessa oli toivoa ja ehkä pieni anelu. Käsi oli jo valmiina, mutta vielä hän odotti äidin suostumusta.
Tietysti, Salla sanoi. Maalaa vapaasti, seiniin, kattoon, ihan minne haluat. Tämä on meidän kotimme nyt tee siitä juuri sinun näköisesi. Mutta ensin tarvitaan pohjamaali, muuten työ menisi hukkaan.
Salla kaivoi puhelimen taskustaan ja soitti työkaverin puolisolle, joka sattui olemaan remonttimies. Pian parin tunnin sisään remonttimies tuli arvioimaan työn laajuuden, ja seuraavana aamuna useampikin tekijä pääsi jo alkuun.
Remontin ajaksi Salla ja Helmi vuokrasivat pienen yhteisen asunnon. Se oli vähän hankalaa, mutta ei sille mitään voinut kipsin ja maalinkaan keskellä ei halunnut asua. Uudet ikkunatkin piti hankkia, ja se tiesi meteliä ja jatkuvaa ravaamista.
Hyvä, ettei Salla ollut tuhlannut isovanhempien perintöä rahaa olisi pitänyt mennä Helmin opintoihin, mutta nyt sille oli vielä parempi tarve…
*
Lopulta koti kunnostettiin. Seinät maalattiin vaalein pastellisin sävyin, mutta joka huoneeseen jätettiin yksi täysin valkoinen seinä taiteelle.
Helmi hihkaisi ilosta, nappasi siveltimen ja kävi työhön valmistellulle pinnalle. Liikkeet olivat innokkaita mutta täsmällisiä hän oli suunnitellut kokonaisuuden valmiiksi, ja nyt sai toteuttaa sen ilolla. Värikkäät maalit muuttuivat sumun keskelle kohoaviksi torneiksi, lohikäärmeiksi taivaalla ja kullanhohteiksi vuorien rinteillä.
Salla istahti vanhaan nojatuoliin ja seurasi tytärtään. Oli ilo katsella, miten Helmi uppoutui tekemiseensä: kasvot hehkuivat, silmät paloivat luomisvimmaa. Sallaa hymyilytti niin paljon elämää noissa lennokkaissa, viiltävän vapaissa siveltimissä, väreissä ja muodoissa.
Puhelin piippasi. Salla vilkaisi näyttöä viesti Juhanilta. Hän luki tekstin, ja hänen hymynsä hyytyi: Kun rauhoitutte, voitte palata. Mutta taulu jää sinne missä pitääkin roskikseen.
Salla sammutti puhelimen, laski sen pois ja katseli Helmiä. Tyttö nauroi, roiskautteli maalia, silmät täynnä onnea! Salla ymmärsi siinä hetkessä: he eivät tule palaamaan. Ei siksi, ettei enää rakastaisi Juhania rakasti edelleen. Mutta eikö lapsen onni ollut tärkeämpää kuin miltei yksipuoliset tunteet? Juhani oli uppoutunut töihin, ei enää huomannut, että vaimo oli olemassa. Hän nukkui nykyäänkin eri huoneessa…
*
Helmi ei aikaillut. Pian hänen huoneestaan tuli oikea ateljee. Seinille syntyi fantasiamaisemia lohikäärmeineen ja linnoineen, katto muuttui tähtitaivaaksi ja ovessa oli suuri, lipputankoinen linna. Ruokaa ja unta Helmi joskus unohti hän lisäsi yhä uusia yksityiskohtia, astui taaksepäin arvioimaan, tai syöksyi takaisin sisiin, sivellin valmiina.
Salla seurasi iloissaan. Hän näki miten Helmin ilmeet muuttuivat: varovaisuus vaihtui intoon, pidättyvyys rönsyilevään mielikuvitukseen. Helmi ei enää pelännyt tehdä virheitä, ei etsinyt isän hyväksyntää, vaan antoi luovuuden kuplia vapaasti.
Eräänä iltana, Helmin jo nukkuessa, Salla hiipi hänen huoneeseensa. Puolihämärässä värit hohtivat entistä vahvemmin, ja maalatut maailmat tuntuivat melkein eläviltä. Hän kulki hitaasti seiniä pitkin, katsellen lohikäärmeiden siipiä, ikkunoiden lämpöä, tähtien kirjomia taivaita.
Salla silitti maalatun seinän pintaa. Siihen kosketukseen kiteytyi jotain erityistä kuin hän olisi koskenut tyttärensä sydäntä, tämän unelmia. Ja silloin hän ymmärsi: tämä on oikea taidetta. Ei kliinisen täydellistä sisustusta, vaan intohimoista mielikuvitusta. Jokainen viiva oli tunne, joka väri oli elämys.
Puhelin piippasi taas uusi viesti Juhanilta: Oletko oikeasti aikeissa asua siinä hökkelissä? Mieti Helmin tulevaisuutta. Hän tarvitsee oikean kodin, ei tuollaista sekasotkua.
Salla tuijotti näyttöä kauan, kuin etsien rivien välistä jotain selitystä, tunnetta, syytä siihen, miksi Juhanin sanat silti osuivat. Sormet kirjoittivat varman vastauksen: Hän tarvitsee kodin, jossa hänen taidettaan ei sanota roskaksi. Eikä äitiä pelotella vääränvärisellä siivoussienellä. Ja remontti on nyt kunnossa, joten älä huolehdi. Hän jäi katsomaan tekstiä, sitten painoi Lähetä hetkeäkään empimättä.
Aamulla Salla päätti, että koti kaipaa vielä ripauksen omaa tunnelmaa. Suurimmat hommat oli tehty, nyt pieni arki sai vallata tilan.
He alkoivat Helmin kanssa siirrellä huonekaluja niin, että huoneeseen tuli enemmän valoa: sohva ikkunan alle, kirjahyllyt uuteen paikkaan. Salla kaivoi kaapista värikkäät tyynyt, jotka oli joskus ostanut sitä päivää varten; Helmi levitti ne sohvalla hassuihin ryhmiin, välillä symmetrisesti, välillä leikillisesti.
Viikonloppuna he menivät kirpputorille äänekäs, elämänmakuinen paikka, jossa vanha ja uusi sekoittuivat, aamukahvin tuoksu leijaili pullapöydältä. Helmin huomion kiinnitti vanha, koristeellinen puurasia kansi narahti auetessaan, sisältä leijui kuivattujen kukkien tuoksu.
Katso, äiti, tämä on kuin sadusta! Helmi sanoi silittäen koristekuviota. Voinko saada tämän?
Toki Salla hymyili. Se on erityinen.
Itse hän viivähti nojatuolin luona kulunut, hieman huteran näköinen, mutta siinä oli jotain turvallista, melkein kuninkaallista. Siinä olisi hyvä lukea tai vain seurata sadetta.
Tämä on meidän valtaistuimemme, Salla sanoi, silittäen käsinojaa. Täällä voi lukaista kirjaa ja nauttia auringosta.
He ostivat ostokset, tilasivat kotiinkuljetuksen (kätevää, että myyjä hoiti sen) ja lähtivät kotiin. Matkalla Helmi pysähtyi taidetarvikeliikkeen ikkunalle. Peilissä välkkyivät öljyvärituubit, erikokoiset siveltimet ja suuret kangasrullat. Hänen silmänsä syttyivät, vaikka tyttö melkein pidätteli intoaan uskaltamatta pyytää:
Äiti saisinko öljyvärit? Ne, joissa on metallinhohtoa? Ne valaisevat kuin sisältä päin…
Salla hymyili ja nyökkäsi lämpimästi.
Totta kai, ja iso kangas myös. Saat luoda kaiken minkä haluat.
Helmi ei ehtinyt edes vastata, ennen kuin syöksyi äitiä halaamaan, rutisti niin kuin ei tahtoisi päästää irti. Salla tunsi rinnan täyttyvän rauhallisesta varmuudesta ei iloa, ei ylpeyttä, vaan jotain paljon syvempää: varmuutta, että näin kuuluu ollakin.
Hän muisti, kuinka entisessä kodissa joka askel oli hapuileva: pelkäsi laittaa mukin väärälle liinalle, pelkäsi valita liian tummat verhot tai ostaa vääränvärisen pyyhkeen. Nyt tässä elävässä, epätäydellisessä kodissa pelolle ei ollut sijaa. Oli vain melua, väriä, naurua ja tunne, että he olivat vihdoin kotona.
Illalla, kun hämärä jo laskeutui ja katu hiljeni, Salla kuuli lastenhuoneesta pientä puheensorinaa. Hetken hän mietti, oliko se tavallista tavaroiden kolinaa, mutta erotti Helmin hiljaisen mutinan tyttö jutteli itsekseen.
Salla pysähtyi käytävään, kuunteli. Kodissa oli hiljaista, vain huoneesta kuului tuo lämmin, arkinen höpinä. Hän avasi oven hiukan raolleen.
Huoneessa paloi lämmin valonhehku, Helmi istui pöydän ääressä, järjestellen uusia öljyvärejä, miettien mitä sävyjä uuteen työhön tarvittaisiin. Siveltimet olivat rivissä, tyttö pyyhkäisi niistä näkymättömiä roskia pois. Hän siirsi lamppua ja Nyökkäsi tyytyväisenä, kaivoi esiin luonnoslehtiön.
Etkö ole nukkumassa? Salla kuiskasi varovasti.
Helmi käännähti, silmissä ei ollut väsymystä, vain palava innostus.
En malta, hän tunnusti. Haluan aloittaa uuden maalauksen. Kuvittele: valtava linna, niin korkea että huiput hipovat pilviä. Ympärillä salaperäinen metsä, jossa puut hohtavat. Taivaalla lohikäärmeitä ne lentävät kohti meitä, kuin kertomassa tärkeän salaisuuden.
Salla hymyili. Hän seisoi ovenpielessä, katseli tytärtään, joka näytti tässä valonhehkussa pieneltä taikurilta.
Kuulostaa taianomaiselta, hän kuiskasi. Missä aiomme maalata sen? Kankaalle?
Seinälle, Helmi vastasi päättäväisesti. Hän silmäili huonetta kuin olisi jo nähnyt maalauksen siellä. Olohuoneeseen. Se on meidän tarinamme! Haluan maalata sen, että muistamme mistä kaikki alkoi.
Salla nyökkäsi hiljaa. Kurkussa oli lämmin, pehmeä pala ja silmissä kiiltelivät kyyneleet ei surusta, ei kivusta, vaan helpotuksesta. Hän ymmärsi: koti ei ollut seinät, kalusteet, eikä suinkaan täydellinen remontti. Koti on siellä, missä saat maalata lohikäärmeen seinään, tietäen, että sinut ymmärretään. Missä voi haaveilla ääneen ilman pelkoa, että ideat julistetaan typeriksi. Missä jokainen värinviiva on osa elämääsi, osa maailmaasi.
Seuraavana aamuna Salla heräsi kahvin tuoksuun. Hän venytteli ja kuunteli keittiöstä kuului iloista puuhastelua. Salla pukeutui ja meni katsomaan.
Keittiössä Helmi odotti. Pöydällä oli kaksi höyryävää kahvikupillista ja lautasella voileipiä. Tyttö säteili, silmät täynnä odotusta.
Äiti, katso, mitä keksin! hän sanoi ja levitti pöydälle ison luonnosarkin.
Paperilla oli vasta luonnos, mutta se teki vaikutuksen. Suuren linna, monta tornia yhden huiput kurkottivat korkeuksiin, toinen oli koristeellinen, kolmas piilossa lehtien takana. Linnasta ympärille avautui puutarha, outoja puita, joiden lehdet hehkuivat sisältäpäin. Taivaalla lenteli lohikäärmeitä eivät pelottavia, vaan uteliaita, kuin olisivat vierailulla.
Tästä tulee meidän perhelinnamme, Helmi selitti ylpeästi. Torneja, salakäytäviä ja puutarha, jossa loistaa kukat öisin. Haluan maalata sen seinälle, että se olisi aina meidän kanssamme. Saanko aloittaa jo tänään?
Salla tutki piirrosta, jokainen yksityiskohta kertoi mielikuvituksesta, lämmöstä ja rakkaudesta. Rintaan nousi hiljainen ilo ja hän hymyili laajasti.
Erinomainen suunnitelma, hän sanoi ja halasi tytärtään. Mistä aloitetaan? Korkeimmasta tornista? Vai puutarhasta, jotta saadaan oikea tunnelma heti alkuun?
Helmi pohti hetken, nyökkäsi sitten päättäväisesti:
Tornista aloitetaan. Se on kuin majakka sen pitää näkyä, että täällä on meidän kotimme.
Salla katsoi tytärtään silmissä palava into, kädet innosta jännittyneinä, edessä luonnos taikalinna. Nyt hän tiesi: he eivät palaa. He eivät palaa siihen taloon, jossa piti varoa jokaista askelta, jossa luovuutta sanottiin roskaksi, haaveita haihatteluksi. Sillä täällä, värien, luonnosten ja keskeneräisten maalausten keskellä, he olivat viimein löytäneet sen, mitä olivat aina etsinyt oikean kodin.
Kodin, jossa saa olla oma itsensä.
Kodin, jossa tarinat syntyvät.
