Salaisuuteni
Oli kumman mukavaa maata kylmällä, kovaksi jäätyneellä lumella, kun vielä eilen lumi oli sulanut, mutta nyt pakkanen oli juuri ehtinyt purra sen pinnan jäiseksi. Sisällä paloi kuumeinen lämpö, veri sykki ohimoissa, rintakehässä jomotti, kasvot hehkuivat, ja suu oli niin kuiva, ettei meinannut saada sanaa suusta.
Upotin kämmenen lumeen, nostin suuhuni kourallisen valkoista kosteutta. Kieletin sitä hetken, ja kylmä levisi suuhuni, mutta metallinen maku pilasi kaiken. Veri tihkui rikkinäisistä ikenistä, yskitti, pakotti nielemään oman verensä. Kääntymistä ja sylkemistä varten ei kuitenkaan voimia enää riittänyt.
Lumi turrutti kivun, olin siitä kiitollinen. Ilmainen puudutus, kiitos luojalle! Mutta kylmyys ei vienyt kaikkea kipua pois se vetäytyi vain jonnekin kaukaisuuteen, sinne, missä aurinko laski punaisena pallona horisontin taakse. Sattui katsoa auringonlaskuakin, silmiä vihloi kirkkauden takia.
Sulkien silmät näin pyöreän, valtavan kiekon enää epämääräisenä harmaan-keltaisena sänkynä.
Olisipahan voimia vetäytyä jonnekin suojaan; painua lumikinoksiin, ojaan, notkoon, ja siellä käpertyä pieneksi palloksi, piilotella, lämmitellä itseään, uikuttaa hiljaa kuin hakattu koira… Silti en saanut jalkoja liikkeelle. Ne makasivat kuin kaksi tukkia, välillä niissä nyki kramppeja.
Yritin kääntyä kyljelleni, nojata oikeaan käteeni, mutta se jäi veltoksi, ja olkapäätä vihlaisi terävä piikki.
Ei mitään Koitetaanpa toisella tavalla! kuiskasin hampaiden välistä, ääneni kuulosti pelottavalta: karhealta ja katkeilevalta.
Vasemmalta puolelta kroppaa tuntui olevan ehjänä, pystyin näkemään vähän vaivaa ja nousin veltosti istumaan mutta käsi painui upoksiin, ja kaaduin takaisin lumeen.
Kuolen nyt tähän, tässä ja nyt. Sitten kaikki päättyy. Mitä sen jälkeen, väliäkö sillä ahne keräsi enemmän kuin pystyi kantamaan, syyttäköön itseään. Ei ole enää pelastusta.
Aamulla he etsivät ruumistani, he lupasivat. Mutta entä jos sudet ehtisivät ensin? Nekin tarvitsevat ruokaa Sitten voisin ainakin nauraa niille, jotka ajoivat minut tähän. He saisivat vain luut…
Ilta tummui nopeasti. Unenhoure otti vallan, valoa oli vähän, ja vaivuin pimeyteen, kelluin siinä kuin kalanpoikanen rapujen kynsissä se oli jopa miellyttävää. Mutta sitten palasin takaisin kipuun. Se rävähti silmien eteen punaisina viiruna, levisi lihaksiin kramppeina, pakotti puremaan hampaita yhteen. Kipu herätti raivon, voimattoman, siivetön, mutta sitäkin raivokkaampi viha. Kun raivoaa vihamiestä vastaan, vaikka tietää olevansa aseeton, se pelottaa vihollisen. Ja oli myös kosto mielessä; mutta en voi lyödä naista en koskaan. Siksi kostoni ei toteudu…
Raivo sai ajatukset pyörimään aivoissa, raskaasti, mutta kuitenkin liikkeellä.
Ja vielä joku alkukantainen kuolemanpelko nousi vatsan pohjalta, esti minua sammumasta ihan kokonaan.
Pensaikosta vasemmalta kuului suden ulvontaa. Väänsin suun mutruun: Ei mutta, pojat! Enpäs ihan helposti olekaan tarjolla teille! Kaikki te olette susia, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin, mutta minun luitani ette saa!
Täytyi liikkua. Minne sillä ei ollut väliä, eikä miten. Vaikka ryömien, oli päästävä tästä pois, tästä täydellisen mitättömyyden pisteestä.
Äiti… Häntä käy sääliksi. Hän odottaa, on huolissaan, miten hän pärjää? En kertonut missä olen, hän ei saa koskaan tietää miten kaikki loppui… Tai ehkä joku kuitenkin kertoo. Hän itkee sitten ja olen syypää hänen kyyneleisiinsä. Isä kiroaa minut, niinhän pitääkin…
Siitä tuli paha olo; silmistä valui kyyneleitä, jotka jäätyivät poskelle ennen kuin pääsivät repaleiselle takille…
Ryömin eteenpäin. Kömpelösti tunkien ehjää kättä eteeni, potkin jalkoja lumessa ja jätin jälkeen punaiset raidat mutta liikahdin sentään kauemmas ulvonnasta…
Sitten vaivuin unholaan. Se oli ihanaa, vaivatonta. En tuntenut mitään, en ajatellut mitään. Täydellinen nollaus. Jos tämä on helvetti, pidän siitä. Haluan jäädä tähän. Hei demonit, täällä ollaan! Minä olen syntinen, ottakaa minut, tämä ruumis on jo rikki, en tarvitse sitä enää…
Mutta helvetissäkin olin ylimääräinen. Kirkas, lähes sietämätön valo iski vasten kasvoja, suuhun kaadettiin kylmää, polttavaa vettä.
No, mikset yski? Yskäise nyt, niin saat kaiken ulos! joku läpsäisi minua poskille, kovakouraisesti, kipu tuntui hampaista asti.
Uuu valitin, käännyin pois, syljin verisen veden lumelle.
No elossa ollaan! Nyt lähdetään kotiin. Talo on tuossa ihan lähellä. Makaa tuossa, minä vedän sinut, no niin… Karkeat mutta turvalliset kädet siirsivät minut lämpimän, lampaanvillalta tuoksuvan turkin päälle. Onpas sinut pahasti pieksetty! Kuulin kyllä, auto kävi pellolla ja valot näkyi. Tulevat aina tänne, tänne heidän ruumiinsa hautaavat. Tyhmiä ihmisiä… Ei mitään, kyllä sut tästä paikataan, katsotaan sitten mitä tehdään.
Mumisin jotain susista, ja että vihamieheni palaavat pian, mutta kävi lämpimäksi, ja vaivuin tiedottomuuteen…
… Kylläpä olet suloinen, herkkä, nauroi Tuulikki, kun suutelin hänen täyteläisiä hartioitaan. Oletko sinä vasikka, häh? Hän puristi poskiani, painoi huulensa omilleni ja jäi odottamaan hengitystäni. Sitten yhtäkkiä työnsi minut pois, kiskaisi päälleen aamutakin ja köytti vyön nopeasti. Lähde. Nyt on aika.
Tuuli, mutten jaksais lähteä Katso kelloa, sehän on vasta vähän! Joko taas häädät mut
Viime aikoina jäin useammin Tuulikin luo yöksi. Hän laittoi minulle iltapalaa, ohjasi minut suihkuun, itse laittoi vuoteen, puhtaat, viikattuja lakanat aina kaikki tiptop. Hän laittoi valot pois ja jäi odottamaan minua pimeässä. Yö kului kuin hetkessä. Olin juuri päässyt armeijasta, vielä hurjan nälkäinen naisen kosketukselle, ja heti suihkusta päädyin paratiisiin. Tuulikki oli kaunis, lempeä, paljon enemmän nainen kuin mikään niistä tytöistä, jotka joskus vilkuttelivat minulle silmää
Katsoin kuinka Tuulikki veti valkoiset sukkahousut kynttilänvalkoisia jalkojaan pitkin, vaihtoi vaatteet sermin takana. Kaikki näin peilin kautta hän oli siinä aurinkoinen, kirkas ja kauhean haluttava.
Sanoinkin: nyt ulos täältä! hän sanoi hiljaa. Laita vetoketju kiinni ja lähde. Mikko, tulet huomenna taas, eikö? Huomenna…
Suutelimme vielä hetken, sitten Tuulikki nakkasi minulle vaatteet ja jätti minut siihen.
Kuulin, miten hän sytytti hellan keittiössä ja jauhoi kahvia. Koko asuntoon levisi paahteisen kahvin tuoksu. Matti-Pekka, hänen miehensä, rakastaa vahvaa kahvia. Hän laittaa siihen aina pippuria, pitää sitä jumalaisena. Tuulikki istuu silloin häntä vastapäätä, vaivalloisesti ylähuuli kurtussa, hymyilee ja nyökkäilee. Hän on kanaemo vetää jalat alleen jakkaralla varovainen, ettei vaan kutsu Mattia väärällä nimellä, vaikka joskus erehtyi
Jäin vielä hetkeksi kylpyhuoneeseen, lorottelin vettä ja nauroin itsekseni. Oli mukava tunne, vetää päälleen paita ja housut, luiskahtaa keittiöön, nojailla ovenpieleen ja katsoa kuinka Tuulikki seisoo selin minuun. Hänen aamutakkinsa läpikuultaa kirkkaan auringonvalon ja paljastaa kaarevat linjat…
Tuulikki oli minua viistoista vuotta vanhempi, eikä se lainkaan häirinnyt minua, olin jopa ylpeä, että näin kokenut nainen valitsi juuri minut joukon nuoria miesten joukosta.
Tuulikki… Hän suhtautui kömpelöihin lähestymis-yrityksiini lempeydellä, nauroi heleästi, suuteli huumaavasti. Hän antoi minun jäädä yön yli, hänen rikkaaseen, hyvin kalustettuun kotiinsa, jossa oli korkeat katot, kristallikruunut, kiillotettu parketti ja hienot astiat. Hän ruokkikin minua, nälkäistä, katsoi kuinka hotkin perunapihvejä suoraan pannulta tai murran lihapullaa haarukalla, kuinka kaadan snapsin lautasliinalle… Hän joi kanssani veljesmaljan, nauroi, ja antoi minun suudella hänen valkoista, herkkää kaulaansa.
Hän vastusti tuttavuutta aluksi, mutta minä sinnikkäästi jatkoin.
Näin hänet joskus metrossa ja työnnyin hänen luokseen, vaikka olin humalassa ja röyhkeä. Kaveri Lauri jäi jonnekin taustalle. Tyrkytin Tuulikille seuraani, mutta hän torjui ujasti.
Seurasin häntä kotiin. Ulko-ovella hän käski minun lähteä, nyökkäsin ja muka poistuin, mutta jäin pihaportin alle odottamaan, missä ikkunassa valo syttyy.
Ensimmäinen kerros. Näin hänen siluettinsa ikkunaverhon läpi. Hän vaihtoi vaatteita. Katselin lumoutuneena, kunnes talonmies ajoi luudalla pois
Tulin ulos joka ilta. Äidille sanoin vain lähteväni kävelylle, todellisuudessa vaan vartioin Tuulikin ikkunan alla.
Näin joskus myös hänen miehensä. Keittiön ikkunat avautuivat pihalle. Matti-Pekka kulki talossa vanhassa paidassaan ja kuluneissa verkkareissaan. Hän oli laiha ja kumarainen, nyki päätään. Miksi Tuulikki on tuollaisen kanssa?! sinnittelin. Rakastuiko oikeasti?
Matti-Pekka söi hitaasti, luki lehteä, Tuulikki toi kahvia ja pikkuleipiä. Minä seurasin ulkoa. Kerran mies kääntyi äkkiä kuin olisi tuntenut katseeni, tempaisi verhot. Kaksi hahmoa yhtyi yhdeksi, minua kuvotti. Kuinka Tuulikkini saattoi suudella tuollaista luikkua?
Aikansa tuijottelimme, mutta kyllästyin ja menin kiipeämään Tuulikin ikkunasta sisään makuuhuoneeseen mies oli matkoilla, näin itse hänen lähtevän matkalaukkuineen. Olin valmis mihin vain.
Kun Tuulikki näki minut istumassa pöydän ääressä, hän hätääntyi, aikoi huutaa, mutta painoin käden suulle, sitten suutelin.
Oi että hän tuoksui! Hiukset, huulet, kesäinen mekko kaikella oli oma tuoksunsa…
Äidilläni ei koskaan kai ollut hajuvesiä. Hän haisi aina tehtaalta, pistävälle tai tupakan lemuun. Poltti paljon, hampaat keltaiset. Hän ei koskaan nauranut suu auki, häpesi. Mutta Tuulikilla oli suorat, valkoiset hampaat. Äiti pukeutui harvoin hyvin; en sitä ennen huomannut, mutta nyt vertasin ja häpesin. Olisi pitänyt ostaa äidille vaatteita, mutta säälin rahojani. Ostin kuitenkin Tuulikille kukkia. Hänen miehensä ei koskaan tuonut kukkia, oli muutenkin epäonnistuja. Kyllä heillä oli hulppea asunto, huonekalut ja taulut, mutta kaikki oli peritty Tuulikin suvulta. Matti-Pekka vain käytti hyväkseen toisten omaisuutta ovela tyyppi!…
En ollut sellainen. Halusin vain Tuulikin, vaikka ilman kaikkea muuta! Hyvä ruoka ja pehmeät lakanat tekivät olon mukavaksi, mutta ajattelin, että vaikka heinäkasassa olisi yhtä hyvä olla kun rakastaa.
Tuulikki tuoksui ylelliselle, kai ranskalaiselle? En tuntenut merkkejä, vain nuuskin hänen ihoaan ja kaulan kuoppaa…
Ihailin Tuulikkiani. Kutsuin häntä naisesi. Olin valloittanut, murtautunut hänen valtakuntaansa ja hän oli minun.
Tuulikki osasi kaiken kauniisti syödä, pukeutua, polttaa. Kaikki hänessä oli harmonista ja pehmeää, kuin se kitara, jonka kaaret näkyivät hänen lanteissaan. Jumalatar! Hänen, minun jumalattareni!
Ensimmäisen yhteisen yön muistin aina. Tuulikki oli silloin erityisen hellä ja aito. Hän ei teeskennellyt, ei pilkannut, ei keimaillut. Hän suli käsilläni, ja minä häviin sulin siinä poltteessa. Aamulla tajusin heti: hän rakastaa minua. Miehen kanssa hän vain on, kärsii ja hoitaa velvollisuudet, mutta minun kanssani hän elää ja hengittää. Hänen suonissaan sykkii minun kanssani elämä, veri, kuuma, riehakas.
Mutta joskus aamulla minun oli pakko lähteä.
Nouse jo, kulta. Nyt pitää lähteä, hän suukotti minua kolmannen yön jälkeen. Hän tulee kohta takaisin työmatkalta. Mikko, rakas…
Ehkä minun pitäisi puhua hänen kanssaan kuin mies miehelle? irvistelin. Tahdon sinut, Tuulikki, ihan kokonaan! Tahdon olla sinun miehesi!
Tuulikki naurahti, heitti päänsä taakse. Hänen tummanruskeat hiuksensa valuivat harteille kuin hunajavirta. Hyppäsin, halasin ja suutelin häntä.
Olet minun! Olet vain minun! kuiskasin. Mitä jos en pärjää sinun Mattillesi? No, keppi poikki vaan!
En ajattele mitään, kulta. Haluan että kaikki pysyy salaisuutena, sinä olet minun salaisuuteni, ja minä sinun. On asioita, Mikko, joihin sinun ei ole hyvä sotkeutua. Nyt lähde, minun pitää siivota.
Loukkaannuin. Hän ei halunnut olla vaimoni! Miten se voi olla…
Mutta oven sulkiessaan Tuulikki ojentui ja suuteli minua. Olin myyty. Olkoonkin vain öisin, mutta hän on MINUN. Hän muistaa minua nukkumaan mennessään, häntä ajatellessaan aamiaista keittäessään vertaa miestä minuun ja minä voitan. Hän on minun, ja Matti-Pekka taas… se on narri
…Tuulikin siivotessa kiihkeästi mies soitti keskellä yötä ja ilmoitti tulevansa etuajassa. Viisas mies! Ei tahtonut laittaa Tuulikkia kiusalliseen asemaan. Nainen käsien vapistessa avasi ikkunan, ettei vieras tuoksu paljastuisi. Mutta Matti-Pekka aisti heti toisen miehen hajun.
Haisee täällä! hän tömäytti matkatavarat lattialle.
Mikä täällä niin haisee? Teeskenteli Tuulikki ihmeissään, kiristi aamutakkinsa kiinni.
Jotain mätää, Tuulikki. Et kai ole hairahtanut täällä ilman minua? katsoi hän suoraan silmiin riisuessaan kenkiä. Tuulikkia ahdisti, mutta hymyili.
Just joo paistoin kanalihan, se oli pilaantunut, voitko kuvitella! Käy pesemässä kädet, mä kattelen pöydän. Kananmurekkeita löytyy, lämmittääkö? Älä siellä hulluttele! Rakastan sinua… Olikos ikävä iloitsi hän.
Matti-Pekka tarttui häntä hiuksista, katsoi pitkään kasvoihin ja lopulta hymyili.
Toin sulle lahjan. Kokeile! Hän veti taskusta roikkuvan nyyttiin käärityn esineen. Korvakorut. Vanhaa kultaa, raskaat ja upeilla punaisilla kivillä, vähän tummuneet. Kokeile heti! ärjäisi Matti-Pekka Tuulikin epäröidessä. Hän pyöritteli koruja ja vilkaisi ahdistuneena miestään.
Mikä noissa oikein on? Onko se… Hän laski korun hyllylle, pyyhki käsiään vaatteisiin.
Höpsis! Näytät mulle vaan. Laita vaan korut ja tullaan syömään, nyt nopeasti!
Hän otti äidiltä perinnöksi jääneet renkaat pois ja laittoi uudet. Matti-Pekka nyökkäsi tyytyväisenä. Hänellä oli tapana laittaa vaimonsa näyttämään nukelta kalliit mekot, kengät, korut. Joskus hän pakotti Tuulikin nukkumaan painavissa kultahelmissä. Ne sattui, mutta Matti-Pekka piti sitä hauskana…
Olen täällä muutaman päivän, sitten lähden taas pitkäksi aikaa hän jutteli ruokaa syödessä. Minulla on hyviä bisneksiä meneillään. Missä se kananmureke on? sähähti yhtäkkiä.
Mikä kananmureke? Tuulikin käsi tärisi ja kahvit kaatui pöytäliinalle. Matti-Pekka inhosi likaisia pöytäliinoja, lapsesta saakka. Hän eli juoppoäitinsä kanssa, söi mitä sai, haaveili kauniista, puhtaasta ja herkullisesta elämästä. Hän oli valmis tallomaan muut saadakseen parasta. Tuulikilla oli ollut sulhanen, nuori fyysikko, mutta tämä kuoli ryöstössä. Sattumaa… Ryöstö vain…
Tuulikki itki ja yritti tehdä itsemurhaa, mutta Matti-Pekka oli lähellä. Hän osasi puhua kauniisti, vangitsi kuin hämähäkki verkkoon. Hän hurmasi Tuulikin äidin, auttoi rahaa, ja sitten isä jäi kiinni jonkun varkaudesta silloin Tuulikki meni Matti-Pekan kanssa naimisiin. Hän käski hymyillä, niin häissä kuului…
Nytkin Tuulikki hymyili ja peitti tahran liinalla.
Kananmureke, se jonka teit. Eipä näy roskiksessakaan, tarkensi Matti-Pekka.
Vein roskiin, huitaisi hän. Sellaista ei pidä pitää kotona!
Mies naurahti. Tiesi kyllä, mistä tuulee…
…Miehen lähdettyä Tuulikki soitti. Hän tiesi, että olen töissä jäähdytyslaitteita korjaamassa jäätelötehtaalle. Tuulikki piti jäätelöstä, erityisesti pehmiksestä. Toinkin aina hänelle jäätelöä ja suukottelin sokerikiteiseen suupieleen.
Pyysin vapaata pahoinvoinnin takia ja menin suoraan Tuulikin luo. Voi, miten olin ikävöinyt. Join rakkauden hänen kanssaan siemauksina, se oli polttavaa. Olin hänelle taas kokonaan…
En ollut ollut kotona kolmeen yöhön, en soittanut edes vanhemmille. Olin kadonnut, karannut… Entäs sitten, nuori olin…
Äidin olevan sairaalassa sain tietää isältä, joka seisoi portilla. Hän oli laihtunut, harmaan kalpea.
Mitäs sinä täällä, isä? kysyin kärsimättömänä.
Äiti vietiin yöllä sairaalaan. Voisit käydä katsomassa… isä nurkkasi lakkiaan käsissään. Se vanha, likainen lippis, se, jonka hänellä oli aina.
Mikä sairaala? kysyin ärtyneenä.
Isä kertoi osoitteen. Lupasin käydä ja lähdin. Isä nyökkäsi, näin että hän itki, muttei se minua hetkauttanut. Äiti oli kymmenet kerrat sairaalassa, mitä siitä…
Tuulikki antoi nopeasti mukaan ruokaa äidille, hellästi pyyhki poskiani. Hän oli enkeli…
Äiti makasi käytävässä, kovalla pedillä, koska huoneita ei ollut vapaana. Häntä oksetti koko ajan, hoitaja huusi, että veisin äidin kotiin.
Eihän minulla ole paikkaa! Hän tarvitsee hoitoa! hermostuin. Ja painu suustasi, älä huuda äidille enää!
Äiti tarttui käteeni, rauhoitteli ettei kannattaisi hermostua, mutta en voinut. Millainen sairaala tämmöinen on?! Miksi minun pitää hukata aikaa tämmöiseen?! Oma elämä edessä, äiti on tottunut osastoon.
Äiti söi hiljaa Tuulikin lähettämän keiton ja sanoi sen olevan hyvää. Istuin odottamassa, hoitajat ja lääkärit tuuppivat ohi kulkiessaan, vilkuilin kelloa. Aikaa… Vielä kaksi viikkoa ja Matti-Pekka palaa! Joudun taas pois Tuulikin luota…
Syötkö vielä, äiti? hypähdin seisomaan ja asetuin viemään ruokakassia.
Onko sinulla kiire, poika? Hyvä, minä pärjän itsekin. Mikko, ei tarvitse huomenna tulla, isä käy, äiti silitti käteni.
Nyökkäsin, lähdin. En tiennyt, että äiti ei pystynyt syömään mitään, tai että hän makasi edelleen käytävällä, tuulenvedossa. Minua ei kiinnostanut, ajattelin vain Tuulikki…
Palasin pesäämme ja näin Tuulikin istumassa lattialla itkien.
Mitä nyt? pysähdyin kynnykselle. Mikä hätänä?
Hän tärisi ja viittoi matolla lojuviin kiiltäviin koruihin.
Matti-Pekka toi minulle nämä viimeksi. Halusin putsata kun olivat tummuneet. Katso nyt, niissä on Roskaa. Mikko, vie nämä pois! En halua näitä! Pelottaa
Hän kääräisi korut rättiin ja tunki ne minulle.
Vie pois, Mikko! Mitä tästä nyt tulee!? hän nyyhkytti.
Mikä nyt? Pesetän vaan, muuten Matti-Pekka kysyy… No mitä niissä oikein on? Hitto soikoon…
Ymmärsin. Mies toi likaiset, hämärän kautta hankitut jalokivet kotiin. Tämä ei ollut uutta, mutta nyt se näkyi rumasti… Mustat, varisevat kohdat muistuttivat ihossa olevia haavoja. Kuin avomurtuma. Kuolettava…
Nielaisin, ällötti, kuin olisin ryöminyt sontaan.
Tuulikki! Eikö tästä pitäisi ilmoittaa poliisille? kysyin hämilläni. Mutta tajusin, että Tuulikki ei koskaan ilmiantaisi miestään.
Lähdin ulos, heitin käärön roskikseen painotalon aidan taa. En huomannut pusikossa seisovaa laihaa miestä. Olisi pitänyt…
Matti-Pekka ja pari hänen kaveriaan tulivat yöllä. Olimme juuri nukahtaneet ja ehkä liiankin humalassa, emmekä kuulleet ovea tai askeleita.
Heräsin lyönteihin. Täydessä pimeydessä joku hakkasi minua, Tuulikki parkui, sitten hiljeni.
Yritin vastustaa, päätäni särki hirveästi, veri valui suuhun. Heilutin nyrkkiäni, mutta en osunut. Jossain kohtaa humala voitti.
Sitten valot rävähtivät päälle. Matti-Pekka istui nojatuolissa ja katsoi minua, Tuulikki seisoi vieressä silmät kiinni.
Anteeksi häiriö, sanoi mies hiljaa. Mutta minulla on noutoasia. Tuulikki kulta, tule suukottamaan miestä!
Hän veti naisen syliinsä, puristi kasvojaan vasten.
Matti tämä Tuulikki osoitti minuun.
En halua kuulla, Matti-Pekka nyökkäsi. Minua lyötiin taas. Yritin väistää, turhaan kaikki energiani oli mennyt jo viinin ja hellien hetkien merkeissä…
Tuulikki rakas, kerää korusi nyt. Ne minulle, nyt.
Matti-Pekka nousi, tuli eteeni. En enää nähnyt kunnolla, silmät olivat verestä ja turvotuksesta tukossa, tuntui etten saanut henkeä, varmaan kylkiluut rikki.
Ja sinä, nulikka, polville ja ryömi! Matti-Pekka sanoi.
Älä Matti… Tuulikki pyöri lipaston luona. Älä satuta! Olithan jo antanut luvan… Sähän hyväksyit… hän kuiskasi, yritti peittää aamutakkinsa, joka aukeni väkisin. Mehän sovittiin…
Sovittiin, mutta halusin vain nähdä miten sinä reagoit. Ei tämä poika ole minun mieleeni! Matti-Pekka sanoi.
Katsoin Tuulikkiin kapealla raolla, joka jäi enää silmieni paikaksi. Keksii jotakin! Hän pelastaa meidät! kiljui päässäni.
Nyt ne korut! Matti-Pekka ärjäisi, ja ampui lattiaan. Kuula suhahti jalkani ohi.
Tuulikki sotki laatikot, vaatteet, näytti etsivän. Sanoi sitten: Ei löydy! Ne kadonnut, ei ole, katso… Sinä! Hän potkaisi minua, kaaduin sivuun. Varastit! Miten saattoi?! Hän oli kasvoiltaan raivon vallassa. Vai keittoa äidillesi, ja varastit minulta?! Matti, vie pois tämä hirveä tyyppi! Ja kelloni! Lapseni kello, isovanhemmilta. Ei enää! Mikko… hän itki.
Sen kellon Tuulikki oli antanut lääkärille, joka teki hänelle abortin. Olisin voinut olla lapsen isä mutta Tuulikki ei halunnut. Matti-Pekka olisi halunnut lapsia, mutta ei pystynyt. Tuulikki maksoi salaisuudestaan kullalla. Ja syytti nyt minua…
Matti-Pekka käski nostaa minut. En muista enää muuta. Kuva Tuulikista jäi mieleen.
En hyväksy varkautta, Mikko, Matti-Pekka sanoi myöhemmin lumella. Rakastamista ymmärrän, naista voi antaa anteeksi. Mutta varkautta en koskaan. Se mikä on minun, on minun!..
Jäin makaamaan kylmälle lumelle kuuman sydämeni kanssa. Kuulin kuinka auto lähti, tuuli ulvoi, heitti kasvoille lunta. Sitten jäi vain veren jyske ja se tunne, että rakastetuin nainen petti minut Sydän jäähtyi. Paraniko samalla?
Loppu tiedätte…
… Makaasin metsästysmajassa monta päivää. Mies toi minulle jonkun poppamiehen, he ompivat, liittivät kylkiluut onneksi luut jaloissa olivat ehjinä, kiitos Matti-Pekan kätyrien. Nämä kaksi, aivan vierasta, hoitivat minut, parsivat kasaan. Kiitin heitä hampaat irvessä, he vain nauroivat.
Kyllä se siitä, poika, pian kipität taas! sanoi metsästäjä.
Kolmen viikon päästä kävin ensi kertaa ulkona. Kirkkaus satutti, koko pelto hohti kuin valettu. Lumi hehkui niin, että sattui silmiin. Metsästäjä antoi aurinkolasit.
Nyt lähde meneen, hän sanoi. Ja muista, älä ota sellaista palaa, jota et jaksa niellä. Ensi kerralla ei ehkä käy näin hyvä tuuri…
Laitoin kenkiä, kun kuulin heidän puhuvan siitä, montako euroa Matti-Pekka maksoi pelastuksestani. Jäin seisomaan.
Mitä sanotte? kysyin hiljaa.
Ei mitään, he kohauttivat. Matti-Pekka on antelias mies, mutta itara. Vaimo vielä ovelampi, myy hänen kultansa eteenpäin, kuvittelee karkaavansa joskus. Mutta kun jää kiinni, hän uhraa tuollaisen pojan. Olitko eka? Et taida olla.
Sitten he taputtivat harteille, hymyilivät.
… Pääsin kaupunkiin illalla, suunnistin heti sairaalaan. Jos ehtisin äidin luo…
Sellaista ei ole meillä potilaana, anteeksi, pamautti vahtimestari luukun kiinni. Varmaan säikähdin ulkonäköäni.
Katsokaa uudestaan, pyydän! pyysin. Mutta turhaan, lähdin kotiin.
Auringonlasku oli taas punainen. Pelotti.
Kodeissamme paloi valo. Pysähdyin, juoksin ontuen rappuun, soitin pitkään. Vihdoin, ovi aukesi. Äitini seisoi ovella, pieni, laiha. Hän katsoi minua peloissaan. Syöksyin halaamaan, näin isäni itkin…
Oltiin huolissaan, poika, sanoi äiti, laittoi lisää paistettuja perunoita lautaselle. – Mutta sitten Matti-Pekka soitti, kertoi sinun olevan pulassa, mutta että kyllä kuntoudut ja palaat kotiin. Sanoi myös, että pysyttele poissa kaupungista. Muuten voi tulla vaikeaa…
Matti-Pekka? tiputin haarukkani.
Niin, joku ministeriöstä. Hän kävi sairaalalla, järjesti minulle oman huoneen. Mikko, kiitos kun pyysit auttamaan! Ilman häntä en olisi selvinnyt…
Äiti jatkoi höpötystään, silitti päätäni, isä katsoi hiljaa minua. En kestänyt hänen katsettaan, käännyin…
Vuodet vierivät. Olin naimisissa Maijan kanssa, kiertelimme joulumarkkinoita, etsimme kunnollista kuusta. Joulukin pian. Maija rakastaa tuoretta kuusta, sen pihkaista tuoksua, neulasten pistelyä.
Kuusimyyjiä oli paljon, mutta yhtään hyvää ei löytynyt.
Kokeillaanko vielä tuolla, Maija ehdotti. Menimme tummaan, pressulla peitettyyn kojustoon. Hämärässä loisti ränsistyneitä kuusentynkiä, oksia nipussa.
Nyökkäsin. Astuimme sisään, mutta silloin pimeydestä joku ärähti matalalla, käheällä äänellä:
Ostat ensin, sitten kosket! Kädet pois!
Esiin astui nainen toppatakissa, huopikkaissa, pää huivin sisällä. Kasvot täysin meikittömät, katseessa vihaa ja surua.
Tunnistin hänet. Tuulikki. Ensirakkauteni. Nainen, joka jätti minuun jäljet. Maija kysyy joskus arvista, keksin hassuja selityksiä. Valehtelen, sillä rakastan Maijaa oikeasti, kokonaan. Maija on totta, lihaa ja verta, uskollinen ja lämmin. Hän on kotini ja kallioni. Hänet Jumala antoi minulle. En halua, että hän satuttuu.
Tuulikki katsoi minua, sylkäisi. Tunsi.
Matti-Pekka oli pakottanut hänet seisomaan pakkasessa myymässä kuusia itse istuu ravintolassa ja juo samppanjaa. Hän ei lyönyt, ei huutanut. Hän vain pelasi ovelammin. Tuulikki menetti kaiken. Uutta poikaa ei enää pelastanut. Kauneus haihtui vuosien myötä, eikä koukutettava enää löytynyt…
Mennään Maija, tartuin vaimooni. Ei täällä ole hyvää kuusta. Viedään sut oikealle kuusimetsälle, sieltä löydetään meille paras.
Maija hymyili. Hän luotti minuun. Rakasti oikeasti. Ja minusta tuntui, etten ole ansainnut sitä…
Pitäisikö sittenkin kiittää Matti-Pekkaa, että ei käskenyt kätyreidensä tappaa? Laiha, kumara Matti-Pekka voitti minut, teki minusta ikuisen velallisen. Niin kai kuuluikin käydä.
