10.kesäkuuta 2024 Toinen päivä lastenkodissa
Vihaan kaikkia. Enkä voi enää puhua äitiäni, vaikka en ole koskaan nähnyt häntä kasvavana. Tiedän tarkkaan, että kun ikäni on viisikymmentä ja poistu tästä paikasta, löytäisin hänet en siksi että kaipaisin, vaan koska haluan kostaa. En aio yhtäkkiä juosta hänen eteensä ja huutaa: «Hei, äiti!» Suunnitelmani on tarkka: tarkkailla ja sitten kostaa. Kaikki ne vuodet, jotka vietin lastenkodissa, oppivat minut tappamaan itsetuntoni ja tuntemaan, että äitini nauttii täynnästi omasta elämänsä kun minä itkin.
En ole koskaan uskonut, että äiti elää näin. Olen ollut koko elämääni lastenkodissa; niin kauan kuin muistan olevani olemassa. Siirroin useampaan sijaintiin, koska rikoin jatkuvasti, eikä minua kiinnittänyt väliä, oliko edessä poika vai tyttö. Rangaistuksiin kuului eristyspäivät, suljetut huoneet ja makeisen kieltäminen. Silti en jättänyt vihaa: vihaan hoitajia, vihaan muita lapsia, vihaan koko maailmaa.
Olen neljätoista, kun en enää lyö kättäni. En siksi, että äkkiä rakastuisin ihmisiin, vaan koska kaikki pelkäävät minua riittävästi. Päivästä toiseen, istun pitkän korokkeen varjoissa ja haaveilen päivästä, jolloin löydän äidin ja saan kostaa. Yhtäkkiä kuulin jotain erilaista. Ääni oli kaunis, surullinen ja hieman haikea, enkä pystynyt määrittelemään, mistä se tuli.
Kävelin lähteelle, vanhalle koivupensaselle, ja työnsin varovasti oksat auki. Siellä, pienessä nurkassa, oli vanha huoltomies, jonka vanha viulu oli lakanut soida. Hän katsoi minua ja kysyi:
Haluatko oppia?
Hämmästyin. Minä? Soittamaan? Mutta hän näytti noin viisikymmentävuotiaalta, silti hän pesti vielä viuluja itse valmisti ne, tarkkoina ja sulavina. Päivät kulivat, ja hän opetti minulle huilun soittamista, itse valmistamaansa huilua. Kun ensimmäiset äänet alkoivat kantautua, otin hänet kiinni, ja se oli hetki, jolloin aloitimme ensimmäisen oikean keskustelun.
Hän kertoi nimensä: Mikko Laitinen, ja että asui pienessä mökissä lastenkodin takapiirissä. Kysyin:
Eikö sinulla ole perhettä, kotia?
Minulla oli kaikki koti, perhe Kymmenen vuotta sitten menetin vaimoni Katri. Luulin, etten selviä ilman poikaani
Sanoi, että hän oli menettänyt poikansa Sason auto-onnettomuudessa. Silloin hänen asuntonsa oli kolmen huoneen kerrostalo Helsingin keskustassa, jonka omistusoikeus oli siirretty hänen poikansa nimiin. Hän kertoi, että seurakunnan tyttärentytär, nuori nainen, lähetti hänelle matkalaukun ja lähti kauas.
Miksi et taistellut?
Miksi, Aino? Minulla ei ole enää ketään. Kaikki rakkaat ovat menneet. Jään odottamaan omaa vuoroani, eikä mikään muukaan vie minua pois täältä.
Tunsin vihani Mikon leskelle suurempana kuin äidilleni. Aluksi ajatus kostosta suuntui leskenä, sitten äitiin. Kun Mikko oppi, että minut kaltaiseni tyttö kantaa sisällään sutta, hän säikkyi: kuinka selviän omasta vihani kanssa?
Hän huomasi, että olin alkanut pehmentyä. En enää repäissyt hiuksiani poikaan, enkä enää käyttänyt nyrkkejä oikeutesi todistamiseen. Kerran hän kysyi:
Aino, vuodesta vuodessa lähdetkö, tiedätkö, mitä haluat tehdä?
En tainnut vastata. Aikuiseni mielessä pyöräili ainoastaan yksi asia: kostaa äidille. Hän puhui, että jos kostaisin, minun pitäisi ensin etsiä hänet. Kysyttiinkin, mihin rahat menisivät hän vain nyökkäsi.
Päätin lopulta lähteä opiskelemaan rakennusalan alan ammattioppilaitokseen. Se oli minulle liian pitkä tie, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa. Viimeisenä päivänä ennen lähtöä istuimme vanhan puiston penkillä ja puhuimme pitkään. Illalla lähdin toiseen kaupunkiin opiskelemaan ja asua. Itkin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Mikko Laitinen, tulen käymään, kun opin, lupasin.
Sovitaan, että pidän sinut mielessäni. Minä en lähde, mutta sinä jatkat opinnäytettäsi ja vahvistut, hän vastasi hymyillen.
Hän antoi minulle huilun kädestä.
15.syyskuuta 2039 Viimeinen opiskelu
Lähes viisitoista vuotta on kulunut siitä päivästä, kun lähdin. Menin naimisiin myöhään, enkä koskaan löytänyt ketään, joka ymmärtäisi minua. Kolmekymmentävuotiaana synnyin tyttäreni, Katri. Avio ero, mutta Katri täytti elämänni. Nyt minulla on tarpeeksi rahaa, ansaitsen omat 3000euroa kuukaudessa, ja voin lopulta etsiä äitini.
Löysin, että äitini on köyhä yksinhuoltaja, joka sai juuri raskauden jälkeen sairausdiagnoosin leukasisä. Lääkärit antoivat hänelle vuoden. Äiti päätti luopua minusta heti syntymähetkellä, eikä kukaan sairaalanlääkäreistä tuominnut häntä. Etsin myös hänen haudansa, ja siellä seisoi suuri patsas enkelin kanssa.
Mikko Laitinen nousee mielessäni yhä. Kun palasin vanhaan kaupunkiin, en löytänyt häntä. Lastenkodin johtaja oli vaihtunut, ja lähes koko henkilökunta uusiutui. Vapaa-aikani kului puistossa Katrin kanssa. Katri, nuori ja vilkas, halusi aina pelastaa maailman. Hän oli älykäs, vaikka vain kuusi, ja onnistui saamaan minut ostamaan kaikkea: makeisia, leipiä ja kakkuja. Siinä hetkessä hän sanoi:
Äiti, osta minulle makkaraa, patonkia ja juotavaa.
Katselin häntä.
Kuka on se tänään? kysyin.
Äiti, ehkä sinun ei kannata tietää? Miksi hermostuttaa?
Katri, emme mene minnekään.
Se on vanha mies, hänellä ei ole kotia.
Kuka?!
Mieleni kävi tyhjäksi. Katri hymyili kuin varoittaisi: «Olin varoittanut». Hän jatkoi:
Äiti, älä huoli. Se on vain vanha mies, ilman perhettä.
Mies ei pyytänyt mitään, koska häpeä esti hänet. Hän tiesi niin monta tarinaa ja runoa, että kukaan ei osannut kilpailla sen kanssa. «Onko sinulle liikaa makkaraa?»
Minä, rakennusinsinööri, en tiennyt, mitä sanoa. Ostin kaikki, mitä Katri pyysi, ja menimme puistoon. Hän istui penkillä:
Äiti, odota, menen penkille. Näetkö vanhan miehen tuolla? hän viittasi.
Katselin ja näinkin hämärästi pukeutuneen vanhuksen, jonka ympärillä lapset leikkivät. Luulin, että tämä oli Mikko, mutta en varma.
Illalla istuin sohvalle kirjan kanssa. Katri oli omassa huoneessaan, kun kuuloin taas sama melodian, jonka olin kuullut nuorena. Hiljaisuus täyttyi siitä sävelestä, ja juoksin huoneeni luokse. Katri näytti hämmentyneeltä:
Äiti, heräsitkö?
Katri! Mitä se oli?
Se on sama huilun ääni, kuin vanha mies soitti. En osaa saada sitä alkua sujuvaksi.
Katri huokaisi syvään, huilu kädessään. Silmäni täyttyivät kyyneliä.
Anna, näytän sinulle. Minunkin täytyi opetella se itse
Soitin melodian kokonaan, ja kyyneleet valuivat ylitse. Muistot tulvivat niin voimakkaasti, että en pystyin pidättämään itkuani. Katri pelästyi.
Äiti, miksi olet niin surullinen? Musiikki murheuttaa sinua? Haluatko, ettet soita enää?
Kiepautin päätäni ja menin ulos, palaten sekunneissa huilun kanssa hieman tummempana ajan takia.
Katri, tiedätkö, missä se mies asuu?
Äiti, siellä, lammen vieressä, hänen laatikkonsa on pensaiden takana.
Lähdetään.
Löysimme hänet heti. Katri huusi:
Ukki!
Hän nousi pensaista.
Mitä tapahtui, pieni? Miksi et ole kotona?
Mikko Laitinen, tervetuloa.
Hän säikähti kuin iskusta, kääntyi hitaasti ja katseli Katrin kasvoja.
Aino, ei voi olla.
Hän puristi minua tiukasti.
Kaikki voi olla. Loppujen lopuksi, lopeta syötit kääpiöitä, mennään kotiin.
Minne?
Kotiin, Mikko Laitinen. Ilman sinua minulla ei olisi mitään, joten kotini on aina sinun kotisi.
Matkalla kotiin Mikko pyyhki kyyneleitä. Ne tukivat häntä, sillä ne olivat kuin kirouksia, jotka hänen täytyi kantaa. Jos en olisin pitänyt häntä kädestä, hän olisi saattanut kaatua.
Nyt, sydämessäni, tiedän: hän ei jää yksin pimeään, eikä mene mihinkään, missä ei kukaan enää tarvitse.
—
Tänään olen kirjoittanut kaiken tämän pienen päiväkirjan sivuille. Aikaisemmin en uskonut, että voisin löytää rauhan, mutta muistot, huilun sävelet ja Mikon lempeä ääni ovat antaneet minulle toivon, että kostoni ja menetykseni voivat joskus kietoutua yhdeksi, hiljaiseksi melodiaksi, jonka lopussa on koti.
