Sopimus rakkaudesta
Noora istui suuren keittiönpöydän ääressä, joka oli peitossa häälehdillä ja kangasnäytteillä. Sivut vilahtelivat nopeaan hän selasi innolla toinen toistaan upeampia kuvia, kiinnittäen huomiota pitsiin, kirjailuihin ja keveisiin huntuihin. Hänen silmänsä syttyivät, kun vastaan tuli erityisen kaunis yksityiskohta: röyhelöhelmat, taidokkaat kirjonnat, satiinin hohto. Hän pysähtyi usein lumivalkeiden mekkojen kohdalle, kuvitteli ne yllään, ja rinnassa muljahti lämmin odotus miltä tuntuisi kävellä juhlasalin läpi Juhanin, sulhasensa, luo kaikkien katseiden alla…
Kaunis Noora mutisi puoliksi itselleen, katse jumittuneena näyttävään mekkoon, jossa oli leveä helma ja hennot olkaimet. Se näytti siltä kuin se olisi suoraan sadusta ilmava, kevyt, hohti studiovalaistuksessa.
Mutta pian hymy katosi huulilta. Noora huokasi, työnsi lehden syrjään ja nousi rauhallisesti seisomaan. Hän käveli peilin eteen, joka oli vanha ja taidokkaasti koristeltu, katseli tarkasti peilikuvaansa. Hän käännähti sivulle, kallisti päätään, ja mietti miltä näyttäisi toisen silmin. Mekko näyttää ihanalta mallilla, mutta entä todellisuudessa?
Ei, ei tämä sovi minulle, hän sanoi lopulta jo varmemmin, kuin viimeistä kertaa hyväksyisi tilanteen. Kroppa ei vaan vedä vertoja noille.
Hän pyörähti vielä kerran, oikeastaan mielikuvissaan, isossa hameessa, korsetissa, monen kangaskerroksen ympäröimänä… Otti askeleen taaksepäin ja irvisti.
Jotain yksinkertaisempaa pitää löytää. Ei turhaa hörselöä, minusta tulee niiden kanssa ihan säkki, Noora jupisi, aivan kuin juttelisi jollekin näkymättömälle ystävälleen. Muttei mitään arkistakaan voi ottaa eihän sitä joka päivä naimisiin mennä!
Noora pyyhkäisi stressaantuneena tukkaansa, tunsi pienen paniikin kasvavan rinnassa. Niin monta vaihtoehtoa, niin monta ihanaa ideaa muttei yhtään oikeaa. Hän katsahti pöydälle levitettyjä lehtiä toivossa, että seuraava aukeama toisi vastauksen, mutta sai vain lisää sekavuutta ja hieman väsymystä.
Täytyy kyllä kysyä joltain, hän mutisi, istahtaen tuolille, ennen kuin koko homma vie minut hulluksi.
Ovikello kajahti hiljaisen kodin halki, ja Noora hypähti säikähdyksestä. Hän nosti katseensa pöydältä, sydän hypähti kurkkuun. Kuka nyt tulee? Tähän aikaan? Miettiminen laukkasi asunnon avaimet oli Juhani-sulhasella ja isällä. Molemmilla pitäisi olla tänään omat kiireensä isällä tärkeä neuvottelu, Juhanilla pitkä työpalaveri.
Noora jäi seisomaan aloilleen, kuulosteli. Kylmät väreet kiersivät selkää pitkin: mitä jos joku yritti murtautua sisään? Tähän aikaan kun hänestä ei normaalisti ollut kotona ketään. Hän hiipi hiljaa rappujen puoliväliin, josta näki hyvin ovisyvennykseen. Kurkisti varovasti kaiteen takaa.
Hengitys helpottui heti ovesta tuli Juhani. Hän riisui kengät tottuneella huitaisulla ja vihelteli jotain itsekseen, aivan niin kuin aina.
Juhani? Noora sanoi kuiskaten, ihmeissään. Eikö sen pitänyt olla töissä…
Noora jäi tarkkailemaan, mielen perukoilla kutitteli arvaus yllätyksestä. Mutta miksi Juhani puhui puhelimessa? Ja kenelle…?
Odota vain vähän vielä, rakas, Juhanin ääni oli pehmeä, miltei hellä, ei sellainen, jolla hän koskaan puhui Nooralle. Pian kaikki on ohi ja me ollaan yhdessä.
Nooran sisällä läikähti kylmä tyhjyyden tunne. Hän puristi käsiään nyrkkiin, jotta ei äännähtäisi. Mikä sopimus? Ja kuka Mila?
Kauanko vielä täytyy odottaa? Puoli vuotta. Juhanin ääni oli jo etäinen, kuin hän olisi vain myyntimies. Kuukauden päästä häät, sitten muutama onnellinen kuukausi… Hänen äänensä värähti halveksuvasti, melkein kuin sanat olisivat maistuneet pahalta.
Noora rutisti silmänsä kiinni yrittäen ymmärtää. Häät… Oliko heidän häistään vain joku sopimus?
Yks hailee mitä Eero tekee tämän jälkeen, Juhani jatkoi jo reippaammin. Kunhan saan loput rahat tilille ja pääsen lähtemään.
Nooran hengitykset sekoittuivat. Hän tarrasi ovisyvennyksen kulmaan. Se valehteli. Kaikki tämä aika.
Noora vetäytyi varovasti takaisin, ajatukset pyörivät villinä. Hänen isänsä oli sekaantunut asiaan joku sopimus, palkkio, suunnitelma. Koko kuvio alkoi muodostua pelottava, hirvittävä. Mutta halusi kuulla lisää. Jos vaikka jotain selviäisi…
Juhani röhnötti sohvalla, jalat suorana, jatkaen puhelua täydellisessä uskossa että oli yksin, sanat valui ilman filtteriä.
Mut älä huolehdi. Rakastan vaan sua! Koko tähän soppaan lähdin sun takia. Eikö sun olisi ihanaa asua laatuasunnossa ja saada kaikki mitä haluat? Hän nauroi pehmeästi, kuin olisi odottanut vastausta, Puoli vuotta vielä. Sitten me ollaan yhdessä, lupaan sulle.
Tai ehkäpä aiemminkin, Noora sanoi tullessaan portaita alas, jalat täristen mutta peittäen kaiken lujalla pinnalla.
Juhani jähmettyi. Hymy suli silmissä sekunneissa, ja hän pudotti puhelimen lattialle.
Noppa? hän henkäisi, yrittäen nousta ylös. Mistäs nyt tuulee, kulta?
Juhani otti askelen lähemmäs ojentaen kättään mutta Noora perääntyi, nostaen leukaansa uhmakkaasti. Katse oli jääkylmä, kaikki luottamus haihtunut.
Noppa, Noora toisti ääni väristen, Luulitko etten kuulisi mitään?
He seisoivat siinä hetken, Noora katsoi suoraan silmiin. Hän haki edes katseen katumusta, mutta näki vain hätää ja kiireisen selityksen hakemista.
Mila? Onko se sama, jonka väitit siskoksesi? Nooran ääni pysyi matalana, mutta jokainen tavu puristi ilmaa.
Juhanin kasvot menettivät värinsä. Hän hapuili puhelinta, epätoivoisesti miettien, miten vielä voisi paeta.
Sä oot väärässä, ei mitään Mila-juttua, hän takelteli.
Hän yritti tarttua Nooran käteen, mutta tämä vetäytyi.
Hyvin sä tiedät, Noora naurahti kylmästi, Kuulin ihan omilla korvillani, miten lässytit rakastuneena. Oikein puistatti!
Noora puri hammasta, yritti pitää äänen vakaana. Ei näyttänyt, miten pahasti se häntä satutti. Kaikki haaveet, kaikki hetket… ja kaikki olikin ollut vain näytelmää.
Juhani oli hiljaa. Hän tajusi, ettei ollut pakoa tai selitystä, ja pelkäsi sanoa totuutta ääneen ja samalla pelkäsi olla sanomatta.
Voit olla varma, ettei häitä tule Noora sanoi niin varmasti, että Juhanin sisällä kouraisi. Mutta ennen kuin häivyt, haluan tietää kaiken. Kaiken. Älä valehtele enää.
Nooran ääni ei värähtänyt, vaikka sisällä kaikki huusi. Hän risti kätensä, katseessa pelkkää päättäväisyyttä.
Totuuden? Juhani naurahti yllättävän halveksuvasti. Kasvot eivät enää teeskennelleet, ei ollut jäljellä mitään ilmaistua rakkautta. Totuuden siis haluat? Olisit vaan kuullut, miten sun isäsi ehdotti tätä koko diiliä. Minä vain esitin ihanaa miestä, vein sut ulos, kehuin ja laskuja tuli tilille! Sain palkkion ja vähän kakkurahaa päälle.
Hänen äänensä oli arkipäiväinen, kuin kertoisi maitopurkin hinnasta. Mutta jokainen tavu iski Noorassa viimeisen suojan rikki.
Kaikki rahan takia? Nooran ääni oli pelkkä kuiskaus, ja hän katsoi Juhania silmiin.
Mitä sä luulit, että sun näköiseen voisi joku ihastua? Juhani nauroi kylmästi. Ootko kattonut peiliin viime aikoina?
Sanoissa oli polte, jota Noora ei voi koskaan unohtaa. Hänen kurkkuunsa nousi pala, mutta hän nielaisi sen, eikä itkenyt, ei tässä miehen edessä.
He tuijottivat toisiaan hiljaisuudessa. Kaikki ympärillä tuntui harmaalta. Jokainen vanha muisto menetti merkityksen.
Lähde pois! Nooran ääni oli tiukempi kuin ikinä, ja siinä soi sellainen varmuus, että Juhanin kasvot jähmettyivät. Lähde nyt. Lähetän sun kamat sulle.
Juhani vilkaisi vielä kerran, arvioi, painoi ehkä kaiken mieleensä. Hän ei sanonut sanaakaan, veti takkiaan päälleen kuin hidastaen tahallaan, sitten nykäisi oven kiinni. Noora jäi istumaan hiljaiseen asuntoon, sydän hakaten.
Kun vain ovi kuului sulkeutuvan, Juhani pudotti kaiken katumuksen. Nyt piti miettiä, miten kertoa Eerolle Noorankin isä saattoi olla julma ja tinkimätön. Ehkä rahat oli jo tilillä, sentään jotain jäi käteen. Ei tää sentään ihan turhaa ollut, hän mutisi lähtiessään alas rappusia. Toivottavasti en joudu palauttamaan.
Nooran kädet tärisivät, kun hän valitsi isänsä numeron. Sormi lipsahti useasti, ennen kuin puhelu meni läpi.
Isi! hän kiljaisi, kun Eero vastasi. Miten sä kehtaat!? Miten sä voit tehdä mulle näin?!
Sanat tulivat ryöppynä, väliin hengitystä vetäen, täynnä pettymystä ja vihaa.
Sähän hoidit kaiken! Sä palkkasit Juhanin, maksoit siitä, että näytteli mun sulhasta! Sä et kertaakaan kysynyt, mitä mä haluan! Sä vain päätit kaiken mun puolesta!
Hänen äänensä särkyi, mutta sanat virtasivat edelleen:
Mä luotin suhun! Mä kuvittelin, että Juhani oikeasti rakasti mua! Mutta se oli vaan sun lavastusta!
Isä yritti jotain mutista, mutta Noora ei enää kuunnellut:
Et ikinä enää puutu mun asioihin! Ikinä!
Hän löi luurin kiinni ja paiskasi puhelimen sohvapenkille, antoi kyynelten tulla. Hän painoi kasvot käsiinsä, vapisi. Silloin ei ollut enää mitään muuta kuin yksin jäänyt olo, sellainen, joka on tuttu lapsuudesta asti.
Noora itki, eikä pelkästään Juhanin tähden. Kaikki vanhat epävarmuuden vuodet vyöryivät päälle. Hän oli aina verrannut itseään muihin, nähnyt peilissä vain virheitä: Jospa olisi kapeampi vyötärö, jos hiukset eivät olisi niin pörröiset Mielessä pyöri kuvat lehtien malleista, kaikki kauniilta näyttävä.
Hän mietti joskus jopa leikkausta, mutta aina kun katsoi äitiään Annikkaa mieli muuttui.
Annika, joka oli vaatinut saada olla Annika koko nimeltä äänessä pientä dramatiikkaa. Mummu oli ollut upea, aikoinaan, ja nuoren Nooran mielestä äiti oli yhä kaikkein kaunein maailmassa. Mutta eräänä päivänä kaikki muuttui. Annika uskoi ystäviin ja loistavaan plastiikkakirurgiin pienen nenämuutoksen piti riittää. Mutta operaatio sujui huonosti, tulos oli peruuttamaton. Lääkäreillä käynti toisensa jälkeen ei auttanut, ja kasvoilta hävisi ilo. Jossain vaiheessa Annika kehysti kasvonsa hattuihin ja aurinkolaseihin, lakkasi näyttäytymästä ja painui hiljaisuuteen, kunnes yhtenä päivänä hävisi kokonaan. Vain lappu jäi pöydälle: En jaksa enää. Anna minulle anteeksi. Siihen loppui kaikki yhteydenpito.
Noora kasvoi katsellen valokuvia siitä kauniista, hymyilevästä äidistä. Hän mittasi itseään tämän valokuvien perusteella, mutta koskaan ei kokenut olevansa tarpeeksi hyvä. Äidillä oli ihanat poskipäät, minulla on lihavat posket hän ajatteli. Hänen hiuksensa eivät olleet kiiltävät eivätkä kasvot muotolehdistä. Koulussa hän pysyi taka-alalla, pelkäsi esiintymistä, pojat eivät huomioineet.
Jos olisin kauniimpi, elämä olisi helpompaa, Noora toisti itsekseen, tiedostamatta, että juuri oma epävarmuus rupesi karkottamaan mahdolliset ihastukset.
Sitten Juhani ilmestyi elämään. Hän huomasi Nooran, lähestyi häntä lempeästi, teki personoituja kehuja, muisti hänen kertomansa pienet asiat. Juhani teki, mitä Noora oli odottanut: sai hänet tuntemaan olonsa kauniiksi, kelpaavaksi, ihmissuhteessa täysin hyväksytyksi. Juhanin kanssa hän uskalsi haaveilla, luottaa, uskoa että voisi olla onnellinen; ehkä jopa rakastua.
Mutta kaikki romahti Juhanin sanat murskasivat kaiken.
———————–
Myöhemmin, muutaman kuukauden päästä, Noora seisoi pukuhuoneessa, yllään uusi, yksinkertainen mutta kaunis häämekko. Kangas asettui kauniisti, korosti hartioita ja vyötäröä, mutta ei peittänyt hänen persoonaansa. Kangas liikutteli valoa ihanasti, mutta nyt Noora ei etsinyt vikoja. Hän ei piilotellut mitään, ei enää vertailut itseään muihin.
Tunnin kuluttua Noora käveli käytävää pitkin kohti hääparin pöytää, vieraat nousivat ja katselivat. Selkä oli suora, katse kirkas. Joku nyökkäili ihailevasti, toiset supattelivat yllättyneenä: tämä morsian ei itkenyt alttarille astuessaan.
Mielessään hän palasi aiempaan keskusteluun isänsä kanssa.
Isä, ajattelin vastata Antin kosintaan, Noora ilmoitti kerran kasvot perheelle avoinna.
Eeron käsi pysähtyi kahvikupin reunalle, yllättyneenä.
Oletko varma, Noora?
Olen, Noora vastasi napakasti. En jaksa odottaa jotain satumaista rakkautta, jota ehkä ei koskaan tule. Haluan tasaista, kunnioitusta, kunnollisen perheen. Antti voi tarjota sen.
Isä yritti varovasti: Entä rakkaus? mutta Noora pudisti päätään.
Rakkaus on ihanaa. Mutta nyt haluan rakentaa omaa elämää. On aika tarttua siihen, mitä olen.
Nyt kun Noora lähestyi Anttia, joka odotti hermostuneena käytävän toisessa päässä, hän kertasi loputtomasti mielessään: Tämä on minun päätökseni. Ei mikään satu, vaan aikuisen oma valinta.
Antin katseessa ei ollut palavaa intohimoa, mutta siinä oli lämmin aito kunnioitus, joka tuntui turvallisemmalta kuin mikään ihastus.
Kun virastovirkailija alkoi lukea vihkikaavaa, Noora tajusi: hän ei kadu mitään. Tämä ei ehkä ollut tarina suuresta rakkaudesta mutta tämä oli oikea, rehellinen päätös. Rakkaus voi joskus alkaa vakaudesta. Ehkä heidän tarinansa kasvaa vähitellen, jalat osittain maassa, mutta suunta tulevaisuuteen auki.
Rakastuminen tapahtuu monella tapaa, ja ehkä heidän tarinansa alkaa nyt ei salamaniskusta, vaan hiljaisesta rakennustyöstä, jonka perustuksena on luottamus ja kunnioitus.
