Punainen rusetti
Aamuinen Helsinki, sellainen kuin se oli muutama vuosikymmen sitten, kun kaikki tuntui vielä vähän likaiselta, mutta kodikkaalta, ja iltapäivän valokin viipyi ikkunoissa vähän tavallista kauemmin. Aamu-usva roikkui Topeliuksenkadun yllä. Taivaskallion vanhat koivut varistivat tuulessa silkkaa hilsettä ikkunalautoihin, raitiovaunu kolisteli kaupungin halki, kun Maire seisoi keittiössä, hellan ääressä.
Kattilassa porisi Suomalainen tattaripuuro. Ei sitä hyvää, tummaa, jykeväjyväistä, vaan kaupan pussia, semmoista mitä sai Prismasta kymmenellä sentillä. Mielessä kävi, miten tästä oli tullut osa arkea; kuin toinen polvi, joka narisee talvipakkasella portaissa. Hän nosti kattilan kannen raolleen, sekoitti, sulki uudestaan, ja nojasi vanhan Rosenlewin oveen. Kylmä kone surisi hyväksyvästi tiesi, ettei taivu ennen emäntää.
Kadun toisella puolella, naakat parveilivat kerrostalon katolla. Maire oli rakentanut elämänsä siihen, Töölön yhden makuukamarin asuntoon. Askeettinen, mutta rakas, ja vuosien varrella katu, rappukäytävän neljäs nariseva porras, ja alakerran K-Market olivat käyneet yhtä tutuiksi kuin arvet omassa ihossa.
Ovi kolahti. Pentti astui keittiöön kuten aina yllättävän hiljaa isoksi mieheksi, vaaleansinisessä paidassaan, jota Maire ei ollut ennen nähnyt. Ei hänellä ollut tapana noteerata, mutta hajun Maire huomasi heti. Kukkaista, makeaa, raikasta, ei oma tuoksu, eikä mikään parranajovesi, joka Pentin kylpyhuoneesta löytyi.
No, mitäs meidän kestäjä, Pentti tökkäsi lusikalla puuroa, ja veti tuttuun hyväntahtoiseen irvistykseensä. Joko taas on pelkkää tattaripuuroa ja näkkileipää?
Tatarka, Mairen ääni oli ohut, mutta sävy vakaa. Sipulilla.
Sipulilla, se on jo elämän luksusta, Pentti naurahti, taputti Mairea olkapäälle. Pärjää vielä vähän aikaa. Olkkalan mökit eivät katoa mihinkään, kyllä sinä näet.
Maire nyökkäsi. Semmoisella tapaa, että se näytti myöntymykseltä, mutta oli lähinnä väsymystä. Kolmatta päivää heikko huimaus se tuttu tunne, kun maailma kallistuu vähän vinoon. Olotila, jota ei tarvinut selittää. Ruokavaliolla oli osuutensa, Maire kyllä tiesi. Ei sanonut.
Söitkö mitään tänään? hän kysyi.
Tietenkin. Työpaikalla lounasseteli. Ihan hyvä.
Pentin askeleet palasivat olohuoneeseen muki kädessä. Maire jäi keittiöön, laski puuron kahdelle lautaselle, laittoi pienemmän annoksen itselleen.
Kolmeen vuoteen niukka talous ei ollut enää mikään yllätys. Maire oli oppinut ostamaan rahkasta vain alennuksia, paikkaamaan talvitakkinsa kyynärpään äidiltä perityllä ompelupakilla, ja saksimaan hiuksiaan kylpyhuoneen peilin edessä, jottei tarvinnut nähdä kampaajaa. Joskus onnistui hyvin, joskus ei. Mutta suoriutui.
Kolme vuotta sitten Pentti oli näyttänyt kuvia. Keväinen piha Sastamalassa, pieni talo Olkkalan mökkikylässä, koti, jossa omenapuut kukkivat, ja vanha saunarakennus nökötti jokirannassa, kuin koriste. Valkoiset ikkunanpielet, puinen kuisti, vanha penkki sireenin alla.
Tässä se olisi, Pentti laittoi tietokoneen Mairen syliin kuin aarrearkun, Katso nyt.
Maire muistaa, miten pieni lämmönkipinä syttyi rinnassa. Ei ilo, mutta lupaus jostain paremmasta. Elämä vierailla seinillä ja kaupungin ilman mukana vaihtui mielikuvaksi: pihalla omenapuut, hiljaisuus.
Tarvitsee tiukan taloudenpito kolmeksi vuodeksi. Olen laskenut. Sinä, jos vähän säästät itsestäsi ja minä laitan kolme kertaa enemmän…
Paljonko se maksaa?
Pentti sanoi summan. Maire mietti pitkään.
Se on paljon.
Tämä on koti, Maire. Meidän oma. Ilma, piha, rauha. Ei sellainen ole halpaa.
Lopulta Maire myöntyi. Eivät heti, mutta kuitenkin. Yhteinen tili avattiin. Maire maksoi puolet eläkkeestään ja freelancetilit päälle. Laskentatoimi pienen yhtiön tuntitöissä ei tuonut paljon, mutta kuitenkin omansa. Pentti vakuutti laittavansa kolminkertaisesti.
Maire luotti.
Se oli hänelle luontaista. Jotkut osaavat olla uskomatta, mutta Mairen elämä oli rakentunut uskomisen varaan. Helpompaa niin. Epäily käy työstä, luottamus tekee elämästä kevyempää.
Ensimmäinen talvi meni vielä leikiten. Yksinkertaisempi ruoka tuntui leikkimieliseltä kuin lapsena, kun sai tehdä omat säännöt. Maire osti halvinta, iloitsi alelöydöistä, keitti ohra- ja perunapussit viimeiseen asti. Melkein hauskaa.
Toisena vuotena vaikeudet kasvoivat. Väsymys tuli kehoon, ei kipeästi, vaan salaa. Jalat tuntuivat painavilta, uni ei virkistänyt, bussiin nousi toisinaan tietämättä, mihin on menossa. Lääkärissä Maire ei käynyt. Kallista, eikä riittänyt voimat odottaa jonossa.
Olisi hyvä tarkkailla veriarvoja, hän sanoi Pentille.
Yksityiselle?
Siellä ainakin pääsee ilman jonoa.
Maire, tiedät, että kymppi kuussa ratkaisee nyt kaiken. Ehkä menet kaupungin terveysasemalle?
Hän kävi. Odotti, sain lähetteen verikokeisiin. Hemoglobiini rimaa hipoen. Ei vaarallista, ei ilon aihe. Lääkäri käski lisäämään punaista lihaa, vitamiineja, rautaa. Maire osti halvimmat vitamiinit. Punaiseen lihaan ei ollut varaa.
Kolmannella vuodella Maire lakkasi käymästä puntarilla. Peilistä näki tarpeeksi. Kasvot olivat terävämmät, silmien alla kellertävät varjot, hiuksissa ei kiiltoa. Löysi UFF:lta tummansinisen välikausitakin, lähes virheetön yksilö, ja käytti sitä. Myyjätär, harmaantunut nainen, kommentoi:
Hyvä takki, kyllä tuolla pärjää.
Tiedän, Maire vastasi.
Me kaikki tiedämme, myyjätär hymähti, ja Maire ymmärsi.
Pentin tsemppaaminen jatkui. Hänellä oli lahja saada asioiden tuntumaan paremmilta. Hän vakuutti, että pian koittaa lepo, ja vielä hetki. Lopulta nämä sanat olivat Mairelle kuin tasainen taustamusiikki. Kuuli, muttei kuunnellut.
Olet sitkeä kuin suomalainen nainen, Pentti totesi, kun Maire söi puuronsa. Kunnioitan sinua.
Maire hymähti takaisin. Hymynsä oikea, vailla iloa. Lihaksista muistona, että näin kuuluu tehdä.
Joskus hän soitti tyttärelleen, joka asui Espoossa miehensä ja kahden lapsen kanssa. Puhelut olivat lyhyitä. Maire ei kertonut juuri mitään, ei valittanut.
Miten voit, äiti?
Hyvin, keräämme rahaa taloon.
Vieläkö säästätte?
Melkein valmista. Kohta.
No hyvä.
Keskustelu lipui lapsiin, arkeen, ja Maire jäi puhelun jälkeen keittiöön.
Kolmas syksy toi oudon herkät hajut. Maire mietti myöhemmin, että keho, jolla ei ole paljoa, ottaa kaikki aistit käyttöönsä. Yhtäkkiä hajut tuntuivat kaikkialla.
Pentin paitaan oli ilmaantunut uusi tuoksu lokakuussa. Kukkaisa, makea, lämmin. Ei Mairen tuoksu, eikä hänen.
Väsyttääkö? hän kysyi Pentiltä, kun tämä palasi kotiin.
Rankka palaveri, kestettiin kolme tuntia, Pentti haukotteli, käveli suoraan suihkuun.
Maire ripusti takin, seisoi hetken eteisessä, meni keittiöön.
Maire oli aina osannut ajatella toisaalle kuin mihin olisi kannattanut katsoa. Se oli hänen lahjansa. Ei pelosta, vaan ehkä siksi, ettei tiennyt, mitä olisi valmis tekemään sitten, kun kaikki tulisi selväksi. Eikä olisi halunnut tietää.
Yhteinen tili kasvoi joka kuukausi. Pentti näytti tiliotteen, numerot nousivat hitaasti.
Näetkö, Pentti näytti kännykkäruutua, keväällä voidaan ottaa ensimmäinen askel.
Mikä askel?
No, neuvottelut Olkkalan mökkien omistajan kanssa, tarkistaa ehdot. Siellä on omat koukeronsa.
Maire nyökkäsi. Ei tiennyt, mitä koukerot tarkoittivat, mutta Pentin tapa hoitaa asiat oli aina ollut tämä.
Joulukuussa Pentin illat venyivät. Pikkujouluja, sanoi hän. Kaikkien piti osallistua, muuten jäi ulkopuolelle. Maire ymmärsi.
Kerran Pentti tuli kotiin yhdeltä yöllä, hyväntuulisena mutta ei väsyneenä, vaan huulet punertavina, silmät kirkkaina, kuin olisi ollut ulkona raikkaassa ilmassa, ei ravintolassa.
Oliko hauskaa? Maire kysyi.
Työtä tämäkin, mutta Olkkalassa sitten levätään.
Pususi otsalle Maire jäi yksin keittiöön. Rosenlew hurisi. Ulkona satoi.
Tammikuussa Maire löysi kuitin sattumalta, kun aikoi puhdistaa Pentin uuden juhlatakin. Tapana oli ennen kaapin laittoa tarkistaa taskut.
Vasemmasta taskusta löytyi pieni neliö.
Ravintola Merihelmi, 28. joulukuuta. Summa.
Maire jäi katsomaan summaa pitkäksi aikaa, varmisti kahdesti, ettei katso väärin. Summa oli heidän koko kuukauden ruokabudjettinsa. Se, jonka Maire venytti ohra- ja makaronipussiin, halvimpaan kahviin ja öljytilkkaan.
Hän työnsi kuitin takaisin taskuun, ripusti takin kaappiin, meni keittiöön.
Rosenlew hyrisi.
Maire kaatoi itselleen vettä. Join. Laski lasin. Otti uudestaan.
Pentti oli töissä. Maire työskenteli kotona, etänä. Tänä päivänä ei ollut töitä. Oli aikaa olla, miettiä kuka käy Merihelmen ravintolassa joulukuun lopussa Maire ei ollut koskaan käynyt. Osti mainoskyltistä: valkoiset pöytäliinat, merenantimia. Ei halpaa paikkaa.
28. päivä Pentti oli ilmoittanut menevänsä vanhan opiskelukaverin kanssa illalle. Palasi illalla, tuoksui etäisesti kukkaiselle, ei viinille.
Maire ei tehnyt heti johtopäätöksiä. Hän oli nainen, joka osasi pitää ajatuksen loitolla, pitää tärppeinä.
Illalla Maire katsoi Penttiin eri tavalla. Ei vihaisena, mutta tarkkana.
Miten päivä?
Hyvin, söin töissä.
Teen sinulle keiton.
Kiitos.
Pentti söi, selasi puhelinta, oli rauhallinen. Ihan niin kuin ennen.
Onko Merihelmessä kallista? Maire kysyi yhtäkkiä.
Pentti nosti katseensa ja räpäytti silmiään.
En tiedä. En ole käynyt.
Näin vain mainoksen.
Katse palasi ruutuun.
Maire joi teetä.
Helmikuu oli kylmä. Maire kulki UFF-takissaan, lämmitellen käsiä teehen. Huippasi enemmän. Lääkärissä hän sai taas kuulla: rajaa hipoo, söisit paremmin, vitamiineja.
Käytän, Maire sanoi.
Nämä halvinta. Parempiakin olisi.
Ei ole mahdollisuutta.
Lääkäri ei enää ehdottanut.
Pentistä tuli iloisempi. Uudet vyö, uudet kengät: tummanruskeat, kiiltävät sellaisia, joita Maire ei ollut ennen nähnyt.
Uudet?
Alennuksesta. Vanhoista ei enää tullut kalua.
Niinpä, Maire hymähti.
Maaliskuun alussa Mairen silmiin osui ilmoitus Pentin puhelimesta: AutoKaarina, teidän uusi Nissan Qashqai on noudettavissa, punainen koristelma toiveenne mukaisesti tehty. Tervetuloa!
Maire laski kirjan kädestään.
Punainen koristelma. Autoja mainostetaan isoilla punaisilla ruseteilla, kun ne ostetaan lahjaksi. Niin Maire oli mainoksista nähnyt.
Yöllä oivallettuaan Maire makasi omalla kyljellään. Pentti nukkui rauhallisesti. Ulkona auto ohitti kadun.
Maire ajatteli tattaripuuroa sipulilla.
Vitamiineja kahdellakymmenellä sentillä purkki.
UFF-takkia.
Sitä, että hän kävi viimeksi parturissa kolme vuotta sitten.
Yhteistä tiliä.
Aamulla Maire soitti tilille. Kysyi saldon.
Saldosta puuttui puolet rahasta. Kahden vuoden säästöistä puolet yhä olematta.
Hän istui keittiön pöydän ääressä, hioi vanhaa kahvitahraa kukallisessa vahakankaassa.
Maire! huusi Pentti huoneesta. Onko teekuppi lämmin?
Kyllä, vastasi Maire.
Nousi. Laittoi veden kiehumaan. Teki liikkeet hitaasti.
Seuraavana torstaina Maire päätti kävellä perässä, kun Pentti sanoi menevänsä työpalaveriin. Pelkkä uteliaisuus, vakuutteli itselleen.
Pentti pysäköi vanhan Golfin kauppakeskuksen eteen. Maire löysi miehen yläkerrasta, koruputiikin tiskiltä, nuoren naisen kanssa. Siro, vaalea tukka, beige takki. He seisoivat likellä, kuin ihmiset, jotka kuuluvat toisilleen. Maire jäi seisomaan pilarin taa, näpläsi puhelinta kuin nopeasti viestitelisi.
Pentti puhui, nainen nauroi. Myyjä nosti vitriinistä korurasian, esitteli. Pentti otti kortin, maksoi vaivatta, nainen kiitti, he lähtivät yhdessä pois.
Maire jäi seisomaan, ympärillä arkinen iltapäivä. Radio soi, kahvilasta leijaili pullan tuoksu. Hän seisoi hetken, sitten lähti ulos.
Pihalla istui penkille. Maaliskuu, mutta penkki kuiva. Tien yli ajoi autoja. Nainen talutti koiraa. Maire ei itkenyt. Kaikki oli sisällä raskaana, kiinteänä, kuin routa-aamun maa. Ei tyhjä, vaan juuri niin täynnä.
Seuraavat päivät sujuivat entiseen. Keittiötä, töitä, televisiota. Pentti sanoi, että keväällä käydään katsomassa taloa Sastamalassa.
Ehkä saadaan osamaksulla, ei tarvitse säästää koko summaa.
Osamaksu, Maire toisti.
Niin, se on kätevää.
Paljonko nyt on yhteisellä tilillä? hän kysyi muka huomaamattomasti.
Viime siirroilla jo ihan hyvä. En nyt muista, pitää tarkistaa.
Katso, Maire pyysi.
Myöhemmin, Pentti sanoi silitellen television kaukosäädintä.
Maire meni keittiöön.
Samana iltana hän soitti tyttärelleen.
Onko kaikki hyvin, äiti? Kuulostat väsyneeltä.
On, säästetään.
Oletteko varmoja tuosta talosta? Eikö joku kiva kaksio Töölössä olisi helpompi? Miksi Olkkalan mökki?
Pentti haluaa.
Entä sinä?
Maire mietti.
Minäkin. Omenapuut. Sireeni.
No niin.
Keskustelu päättyi lapsiin ja perheasioihin. Maire jäi hetkeksi miettimään. Oliko omenapuita koskaan olemassakaan, vai oliko kaikki vain kuva, jonka Pentti näytti, koska tiesi, mitä Maire kaipaa.
Kolmen päivän päästä Maire soitti AutoKaarinaan. Tiedusteli uutta Nissania.
Loistava valinta, nainen vastasi, Yksi punaisella rusetilla meni juuri viime viikolla, lahja naiselle. Hurmaavaa.
Lahja.
Kyllä, iso rusetti. Kaikki viimeisen päälle.
Kiitos tiedosta.
Maire sulki puhelimen, asetti veden kiehumaan.
Avoin olo. Jotain tiivistä, hiljaista.
Maire avasi tietokoneen, meni yhteiselle tilille. Katsoi tiliotteita. Omia siirtojaan, Pentin satunnaisia. Nostoja säännöllisesti, epämääräisiä, summat isoja ja pieniä.
Hän otti kirjanpidon vihkonsa. Alkoi laskea.
Kahden tunnin päästä lopetti. Sulki vihon, katsoi kantta pitkään. Järjestelmä oli selkeä, palapeli valmis.
Kolme vuotta Maire oli säästänyt jokaisen lantin, syönyt halvalla, kulkenut käytetyssä, leikannut omat hiuksensa. Pentti käytti yhteistä rahaa johonkin, mihin, Maire arvasi nyt liian kyllästi.
Koruosastolla nainen, punainen rusetti, Merihelmen kuitti.
Paita tuoksui Chantilta.
Maire sulki koneen ja meni olohuoneeseen.
Haluatko syödä?
Ei, kiitos. On myöhä.
Hyvä.
Hän meni nukkumaan. Katsoi kattoon. Pentti tuli myöhemmin, painui unille.
Maire ei saanut unta. Ajatteli ei Penttiä, vaan itseään. Milloin hän oli viimeksi ajatellut, mitä oikein haluaa? Ei lääkettä tai paksua takkia vaan jotain, josta tulee hyvä olo.
Hyvä kahvi. Maire rakasti kahvia. Oikeaa, tummaa, vastajauhettua. Viimeinen puolitoista vuotta hän joi vain halpaa pikakahvia, säästösyistä.
Sinihomejuusto. Söi sitä viimeksi viisi vuotta sitten ja kaipasi sen makua illan hämärässä, viinirypäleiden kanssa, arjen keskellä kuin juhlaa.
Simpukat yhden kerran elämänsä aikana, nuorena, matkalla Turkuun. Kotimatkalla mietti pitkään, miten niin hienoa voi olla olemassa.
Maire kääntyi kyljelleen.
Ratkaisu syntyi hitaasti, leipä nousee sähköuunissa kauan. Lopullisen varmuuden hän tiesi kevätaamuna; se tuntui kehossa, sellaisena kirkkaana ja tasaisena.
Pari päivää Maire kulki kuten ennen. Teki ruokaa, työskenteli, puhui Pentin kanssa tämä ei huomannut mitään. Torstaina Maire seurasi miestä loppuun asti. Halusi nähdä, ei epäillyt enää.
Pentti tapasi saman naisen taas. Menivät kahvilaan, jatkoivat puiston kautta. Maire seurasi loitolla. Näki, miten Pentti antoi paketin, nainen avasi, halaus, suudelma.
Maire katsoi. Vilkaisi sormiinsa: ohut hansikas, sormet punertavat kylmästä.
Hän jäi seisomaan, sitten kääntyi kotia kohti.
Bussissa istui ikkunan ääreen. Kaupunki oli märkä, täynnä lätäköitä. Katulampuja syttyi yksitellen.
Kotona Maire keräsi tavaransa. Ei kaikkea vain oman.
Alusvaatteet. Pari lämmintä villapaitaa. Asiakirjat, Kela-kortti, pieni tiliote, johon oli koonnut varmuuden vuoksi omat rahat ei yhteiset.
Latausjohto, kirja puoliksi kesken.
UFF-takki, sininen, riisuttiin eteisen koukkuun. Tilalle otettiin toinen, vanha tummanpunainen jakku. Aavistuksen ahdas, mutta tuntui erilaiselta.
Kirjoitti paperille: “Kiitos Merihelmen kuitista ja punaisesta rusetista. Toivottavasti maistui hyvältä.”
Ei lisännyt mitään. Jätti paperin keittiön pöydälle, kukkavahakankaan päälle, kahvitahran viereen.
Otti laukun.
Katsoi Rosenlewiä. Kone hurisi niin kuin aina.
No niin, Maire sanoi hiljaa, näkemiin.
Sulki oven, jätti avaimen maton alle, siksi ettei halunnut ottaa mukaan.
Topeliuksenkadun illassa arki jatkui. Ihmiset kävelivät kotiin, koira veti taluttajansa ohi, kulmakioskin valossa kimaltelivat tulppaanit.
Maire pysähtyi hetkeksi, jatkoi sitten.
Tiesi, minne oli menossa.
Suuri K-Market, “MakuGalleria”, oli kahden korttelin päässä. Ei ollut tullut ennen mieleen mennä sisään kallis, hyvä valikoima, tyylikkäät hyllyt. Nyt Maire meni.
Sisällä tuoksui oikea kahvi ja uunituore leipä. Hyllyjä valaisi pehmeä valo, musiikki soi hiljaa.
Maire valitsi korin, asteli hitaasti.
Kalatiski. Siellä savustettua lohta, komeaa tonnikalaa, suomalaiset muikut. Maire osti paksun, tuoreen punalihaisen palasen.
Simpukat, tuoreet, kuusi kappaletta laatikossa. Otti mukaansa.
Juustotiski. Sinihomejuusto, juuri se, jonka suolainen maku pysyy. Maire poimi viipaleen.
Parasta leipää siemenvuokaa, rapeaa. Ei halvinta.
Kahvihyllyltä etsittyä tummapaahtoista Etiopian kahvia. Etiketissä luki: Musta marja, suklaa. Ei halvin, uusi kokeiltava.
Kassalla Maire latoi pöydälle ostokset, katseli niitä hetkisen. Katse osui kasvoihin, mutta kassahenkilö vain nyökkäsi.
Hieno valikoima.
Kiitos.
Summa oli iso. Kortti pelasti. Mairen omalta tililtä, ei yhteiseltä.
Maire otti kassin ja lähti.
Hän ei tiennyt minne aikoo, eikä halunnut mennä tyttären luo liian pitkä väli, liian myöhä. Ystävä Kerttu asui Sörnäisissä, mutta sinne ei nyt. Hän suunnisti pieneen hotelliin.
Hotellihuoneessa Maire nosti ostokset pöydälle. Otti tarvittavat esiin, pyysi avaajaa aulasta.
Osaatko varmasti? kysyi respan nainen.
Osaan, Maire vastasi.
Avasipa, vähän kömpelösti, mutta kuitenkin. Ensimmäinen simpukka oli kuin merellä suolainen, liukas, tuoksui rannikolta.
Söi rauhallisesti toisenkin.
Paloitteli lohta, leipää, juustoa. Keitti kahvia pienessä pressopannussa.
Maire söi hitaasti. Ikään kuin halusi maistaa jokaisen yksityiskohdan.
Tuli pimeä. Kadulla autojen valot liukuivat ohitse. Radiosta kuului hento ohjelma.
Söi ja ajatteli. Ei Penttiä. Ei Olkkalan taloa. Ei huomista.
Ajatteli, että simpukka on juuri niin kuin vuosia sitten, kun hänen hiuksensa olivat vielä tuuheat. Tonnikala hunajaisen pehmeä ja suolainen. Sinihomejuusto voimakas kuin toivo. Ja kahvi todella tuoksuu mustamarjalle. Ei mainospuhetta, vaan totta.
Tässä hän on. Ei sankaritar. Ei nainen, joka jaksaa kaiken. Ihminen, joka erottaa simpukan maun marketin spagetista, osaa juoda kahvinsa hiljaa. Kolme vuotta oli poissa, nyt palannut.
Otti viimeisen leipäpalan, leikkasi juustoa päälle.
Kadulla syttyi lamppu. Sitten toinen. Sitten koko rivi. Kuten lopulta piti.
Maire istui, söi loppuun. Ei sanonut mitään. Ei itselleen. Vain oli.
Se oli riittävästi.
***
Aamulla Maire heräsi ennen kellon soittoa. Katsoi vierasta kattoa vieraskin voi joskus olla keveän oloinen.
Pukeutui, laittoi hiukset, katsoi peiliin. Puhuitten silmäpussien keskellä oli jotakin tuttua, ehkä uutta.
Maire ei jäänyt tuijottamaan. Otti laukun, meni aulakahvilaan. Tilasi aamiaiseksi munakasta, ruisleipää, kahvin.
Kahvi tuli pienessä lasissa. Maire piti sitä molemmin käsin, lämpö kulki luihin.
Vieruspöydässä vanhempi nainen luki kirjaa, muttei vaikuttanut yksinäiseltä, vain uppoutuneelta itseensä.
Munakas oli lämmin, kahvi pehmeää. Maire söi hitaasti.
Sitten otti puhelimen. Kirjoitti Kertulle: “Voinko tulla tänään kylään? Kerron kaiken.”
Kerttu vastasi heti: “Tule, laitan teekannun.”
Maire pani puhelimen taskuun, joi kahvin.
Puki burgundinpunaisen jakun, otti laukun.
Ulkona ilma tuoksui jo erilaiselle, ei aivan keväälle, ei enää talvelle. Hengitys oli kevyempää; asfalttiin oli tullut halkeama, josta maa hakeutui esiin.
Hetki rappukäytävässä, sitten Maire lähti pysäkille.
Eikä ajatellut juuri mitään, käveli vain. Askeleet kevyemmät, pää kirkas, vaikka tiesi että tämä hetki ei olisi ikuista.
Autoja kulki, nuori äiti talutti rattaita. Variksella oli asiaa, se tuijotti puusta alas.
No, mitä mieltä? Maire kysyi hymyillen hiljaa.
Varis lensi alas, nokki jotain kadusta, lähti tiehensä. Silläkin omaa tekemistä.
Maire hymyili vähän, mutta osasi taas hymyillä itselleen.
Bussi tuli. Maire istui ikkunan viereen. Kaupunki kiisi ohitse. Kerrostaloja, liikkeitä, puita ilman lehteä, mainoskylttejä. Ajatteli, ettei ollut pitkään aikaan vain katsonut ulos kulkenut silmät kiinni, muiden tavoitteiden varjossa.
Mutta kaupunki eli edelleen.
Kyllä sitä ehtii.
Bussi pysähtyi valoihin. Naapuriautossa nainen lauloi, kasvoilta näki, että lauloi itselleen.
Maire katseli.
Valo vaihtui, matka jatkui. Hän nojasi taakse, ei kuulostellut puhelinta Pentti joko ei ollut vielä kotona, tai mietti nyt mitä tehdä, jos tiesi. Se oli Pentin asia.
Mairella oli omansa.
Kertun luona olisi teetä, ehkä pitkä keskustelu edessä. Huomenna taas uusi päivä, uusi kysymys ei valmista onnea, täällä täytyi opetella, miten asua omassa nahoissaan taas. Pelottavaa. Mutta oli jotain muutakin.
Kahvi, joka todella tuoksuu marjalta.
Simpukka, josta jää suolainen jälkimaku.
Peili, johon kurottaa katsoa, eikä tarvitse kääntää katsetta pois.
Se ei ole paljon. Mutta ei se mitään olekaan.
Bussi liikkui. Helsinki ikkunan takana oli harmaa ja elävä. Maire mietti, että omenapuut varmasti ovat olemassa aivan oikeasti, eivät kuvissa. Myös sireeni. Kuisti, penkki löytäisi ne vielä, omalleen.
Kerran.
Nyt on vain bussi, ikkuna, maaliskuu, jossa vielä haisee talvi.
Tämä riittää.
Ja se olikin hyvin paljon.
