Mieheni ja hänen vaimonsa, Sari, antoivat minulle asunnon, kun aloitin eläkkeelle siirtymisen. Siinä päivänä poikani Mikko ja miniä Sari ilmestyivät luokseni avaimet kädessään, ja he veivät minut suoraan notaarin luokse. Olen niin innoissani, että sanat eivät suostu puhumaan, niin kuulin vain hiljaisen:
Miksi annatte minulle näin kalliita lahjoja? En tarvitse tätä!
Tämä on eläkepalkkio, niin voit kutsua sinne asukkaita! Mikko sanoi minulle.
En tuolloin ollut vielä edes käynyt eläkekassassa! Vain äskettäin minut irtisanottiin ansaitusti vanhuseläkkeelle, ja he olivat jo hoitaneet kaiken minun poissaollessani. Alkuun kieltäydyin, mutta he kehuivat, että en riitaisi.
Miniön kanssa ei ole aina sujuvaa: aluksi rauhallista, sitten yhtäkkiä kuin myrskynpyrskä pölähtää. Minäkin olin myrskyn aiheuttaja, samoin hän. Me yritimme pitkään sovittaa yhteen. Täytyi oppia olemaan riitaamatta, väistymään riitoja. Onneksi, kiitos Jumalan, viime vuosina olemme eläneet rauhassa.
Kun veljeni puoliso, Aava, kuuli asunnosta, hän soitti heti ja onnitellen sanoi: Kas, olen kasvatellut kunnollisen tyttären, jos hän ei vastusta tällaista lahjaa sinulle! Sitten hän lisäsi, että itse ei koskaan ottaisi tällaista lahjaa, vaan luopuisi siitä poikansa puolesta.
Keskiviikon keskellä mietin, pärjäänkö yhdellä eläkkeellä, kun en tarvinut paljoa. Aamulla kutsuin pojanpoikaani Eemelin ja aloin varovasti kysellä, olisiko hänellä mitään ärtymystä, jos tekisin hänelle pienen asunnon. Eemeli täyttää pian kuusitoista, aloittaa yliopisto-opinnot, on tyttöystävä, eikä voi ottaa tätä kotona vanhemmilleen.
Mummo, älä huoli! Haluan ansaita itse omat kuluni! Eemeli vastasi.
Kaikki kieltäytyivät asunnosta. Tarjosin sen ensin Sari, sitten Eemelille, ja lopuksi Mikolle.
Mietin vanhemman sisarukseni kokemusta: hänen väittonsa menetti kodin ja joutui muuttamaan kunnalliseen asuntokortteloon, pitäen kiinni siitä kuin hylkänyt pirstaloituva rottu.
Setäni ei ole nähty jo viisitoista vuotta, ja hänen perillisetkin riitelevät, etteivät pysty jakamaan perintöä ilman tappelua.
Kerran televisiona katsellessani näinkin, että vanhempani, Liisa ja Pekka, olivat kirjanneet talonsa Mikolle, mutta hän otti sen, karkotti vanhempansa ulos ja myi vanhempieni kodin, jättäen heidät kadulle.
Itkin enkä tiedä onko se kiitollisuudesta vai ylpeydestä lapsiani kohtaan. Eläkelaitoksessa sain kuulla, että eläkkeeni on kaksi tuhatta euroa, ja Mikko vuokrasi asuntoni kolmelta tuhatta euroa kuukaudessa. Silloin ymmärsin, että lasten lahja oli oikeasti kuninkaallinen!
