Päivä, jona hautasin mieheni, oli sama päivä, jolloin poikani alkoi jo suunnitella elämääni.
Seitsemän päivää myöhemmin hän ilmestyi oveni taakse kahden koiran kanssa, täysin rauhallisena, aivan kuin kaikki olisi jo päätetty hänen puolestaan.
Hänen mukaansa minä olisin vastuussa niistä aina, kun he lähtisivät matkalle.
Hän ei edes kysynyt.
Hän vain ilmoitti.
Hän vain laski kuljetuslaatikot keittiööni ja totesi: Nyt kun isä ei enää ole, sinä voit pitää niistä huolta aina kun matkustamme.
Se oli hänelle ihan luonnollista.
Olinhan yksin. Ja äidit hänen mukaansa ovat aina käytettävissä.
Hymyilin.
Mutta mitä Matti ei tiennyt, oli että olin kuukausien ajan piilotellut pientä salaisuutta yöpöytäni laatikossa.
Ostin lipun, jolla voisin kadota kokonaiseksi vuodeksi pitkälle risteilylle.
Sisälläni paloi lause, jota en ollut koskaan lausunut ääneen:
Allysarvioit minut.
Sillä samalla, kun poikani järjesti minun askeleitani, olin minä jo järjestänyt paon.
Ja kun aamu valkenisi, talo olisi hiljainen ja laiva jo matkalla.
Sen, minkä perheeni löytäisi aamulla, jättäisi heidät sanattomiksi.
Kun Tapio kuoli sydänkohtaukseen, kaikki Helsingissä olettivat, että leski Marjo Aalto jäisi paikoilleen, surisi ja olisi saatavilla, kun vain joku tarvitsisi.
Järjestin itse hautajaiset, otin vastaan halauksia, kestin tyhjiä osanottoja, annoin lasteni, Matin ja Venlan, keskustella edessäni kuin minä olisin jo saanut uuden tehtävän.
Hyödyllinen äiti.
Aina saatavilla oleva isoäiti.
Nainen, joka odottaa puhelinsoittoja ja ratkaisee arjen ongelmat.
He eivät tienneet, että kolme kuukautta ennen Tapion kuolemaa olin salaa ostanut matkalipun vuoden mittaiselle risteilylle Eurooppaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan.
En siksi, että olisin seonnut.
Toimin, koska vuosien ajan elämäni oli ollut muiden hoitamista… kaikkien muiden kuin itseni.
Hautajaisten jälkeisellä viikolla Matti kävi kahdesti.
Ensimmäisellä kerralla perintöpapereita kiirehtimässä kylmällä kiireellä, joka satutti.
Toisella kerralla hän tuli vaimonsa Annikan kanssa, heillä oli kaksi kuljetuslaatikkoa ja itseriittoinen hymy.
Sisällä kaksi pientä, hermostunutta ja haukkuvaa koiraa.
Ostimme ne, että tytöt oppisivat vastuullisuutta, Annika kertoi.
Tytöt eivät tuskin vilkaisseetkaan koiria.
Vastuunkantajaksi oli määrätty minä.
Matti sanoi sen keittiössä, kun keitin kahvia.
Nyt kun isää ei ole, voit pitää niistä huolta aina kun matkustamme.
Ei hän kysynyt.
Hän vain päätti.
Sähän kuitenkin olet kotona… ja tykkäät hoitaa. Olkapäät nousivat.
Annika jätti ison säkin koiranruokaa pöydän viereen.
Sitten hän teippasi jääkaapin oveen aikataulun.
7:00 aamiainen
13:00 lenkki
19:00 ruoka
Näin sulle helpompaa, hän sanoi hymyillen.
Tunsin lantiossa terävän vihan piston; kuin ilman olisi jälleen saanut takaisin.
He jakoivat tulevaisuuteni kuin talon tyhjän huoneen.
Hymyilin.
En sanonut vastaan.
En itkenyt.
En korottanut ääntäni.
Silitin yhtä kuljetuslaatikkoa ja kysyin rauhallisesti:
Aina kun matkustatte?
Matti kohautti olkiaan.
Niin. Sinä olet aina hoitanut kaikki asiat meidän puolesta.
Hän sanoi sen ylpeänä.
Lause oli kuitenkin tuomio.
Sinä iltana avasin yöpöydän laatikon. Otin esiin passin, lipun ja tulostetun varauksen.
Katsoin, milloin laiva Helsingistä lähtee.
06:10 perjantaiaamuna.
Alle kolmekymmentäkuusi tuntia.
Sitten puhelin soi.
Matti.
Vastasin.
Kuulin lauseen, joka sinetöi päätökseni:
Älä tee mitään typerää, äiti. Perjantaina tuodaan avaimet ja koirat sulle.
Matti oli täysin vakuuttunut, ettei minulla ollut valinnanvaraa.
Hän nukkui sinä yönä levollisena, kun taas Marjo Aalto teki elämänsä radikaaleimman päätöksen.
Kello kolme kolmekymmentä yöllä,
yksi matkalaukku,
taksi tyhjällä kadulla
ja salaisuus, jonka perheeni löytäisi vasta, kun olisi liian myöhäistä.
Osa 2
En nukkunut juuri lainkaan seuraavana yönä. En epäröinnin, vaan kirkkauden vuoksi. On olemassa päätöksiä, jotka eivät synny rohkeudesta, vaan uupumuksesta.
En ollut karkaamassa lapsiani, vaan siitä paikasta, johon he halusivat minut asettaa.
Seitsemältä torstaiaamuna soitin siskolleni, ainolle ihmiselle, jolle uskalsin sanoa totuuden ilman selittelyitä. Kerroin:
Huomenna lähden.
Lyhyt hiljaisuus, sitten pieni, epäuskoinen, onnellinen naurahdus.
Viimein, Marjo, hän vastasi. Viimein.
Vietti aamun kanssani hoitaen käytännön asioita. Maksoin laskut, järjestin paperit, tein kansion todistuksista, asiakirjoista ja yhteystiedoista. En ollut katoamassa olin lähdössä rajat vetävänä aikuisena naisena.
Soitin myös Viikin koirahotelliin ja tiedustelin paikkoja, hintoja ja ehtoja. Paikkoja oli. Varasin kaksi kuukaudeksi Matin nimellä. Pyysin vahvistuksen sähköpostilla, tulostin kaiken.
Puolenpäivän aikaan Matti taas soitti: lähtisivät aikaisin aamulla lentokentälle. Hän kertoi Thaimaan lomasta, kiireestä, irtautumisen tarpeesta. Kuuntelin, kunnes hän lisäsi:
Koirille on jätetty ruuat ja aikataulu.
Lausahdus käänsi vatsaani.
Yhtäkään kertaa ei kysytty, haluanko, pystynkö, onko suunnitelmia.
Sanoin vain: Katsotaan, eikä hän edes yrittänyt ymmärtää.
Iltapäivällä pakkasin siistin, keskikokoisen laukun. Kevyitä mekkoja, lääkkeet, kaksi romaania, muistikirja ja sininen huivi jonka Tapion tavatessani sidoin kaulaani.
En lähtenyt vihasta, vaan siksi, että menetin itseni, ennen kuin minusta tuli vaimo, äiti, hoitaja, ratkaisukone.
Katselin itseäni makuuhuoneen peilistä tarkkaan. Yhä kaunis, aikuisella, rauhallisella tavalla. Ei tarvinnut enää pyytää lupaa olla olemassa.
Yhdeltätoista varauksen kiirehdittyäni Matti laittoi viestin:
Muista, että tytöt ovat ihan innoissaan, että hoidat koirat. Älä petä meitä.
Luin kolme kertaa.
Siinä ei lukenut rakastetaan sinua.
Siinä ei lukenut kiitos.
Siinä ei kysytty onko kaikki hyvin?.
Siinä luki älä petä.
Hengitin syvään, avasin läppärin ja kirjoitin lyhyen lapun. Ei anteeksipyyntöä; totuus. Jätin sen ruokapöydälle, viereen vahvistuksen koirahotellista ja ainoan avaimen.
Sammutin valot, istuin pimeydessä ja odotin aamua kuin ensimmäistä sykähdystä uuteen elämään.
Taksi saapui kolmetoista yli kolme.
Helsinki nukkui kosteassa yössä, minä lähdin laukkuineni ilman hiiskaustakaan ei ollut enää kenenkään unta varjeltavana.
Ennen kuin suljin oven, katsoin vielä eteiseen, pöydälle, jolle vuodet kasasin muiden repuista, muiden posteista, muiden huolista jääneitä asioita.
Sitten lukkoon ja avain sisään postiluukusta.
Matkalla satamaan en tuntenut syyllisyyttä.
Tunsin jotakin muuta, melkein liian vahvaa tuntemattomuudessaan: helpotusta.
Seitsemältä ja viisitoista puhelin alkoi täristä lakkaamatta.
Ensin Matti.
Sitten Venla.
Sitten Annika.
Uudelleen Matti, kerta toisensa jälkeen, ruutu täynnä nimiä.
En vastannut.
Istuin laivan ikkunan ääreen, tilasin kahvin, katselin sataman heräämistä.
Kun viimein avasin viestit, ensimmäisessä oli kuva koirista autossa ja teksti:
Missä olet?
Toisessa:
Äiti, ei ole enää hauskaa.
Kolmannessa:
Tytöt itkee!
Ja neljännessä ainoa rehellinen:
Miten voit tehdä meille näin?
Soitin lopulta.
Matti vastasi raivoissaan. Ei antanut puhua.
Olet jättänyt meidät pulaan. Ollaan jo oven takana. Mitä meidän kuuluu tehdä?
Odottelin loppuun asti ja sanoin rauhallisella, itsenikin yllättävällä äänellä:
Samaa kuin minä koko elämäni, poikani: selvitätte.
Painava hiljaisuus.
Käytin tilaisuuden ja kerroin, että pöydällä on maksetun koirahotellin osoite kuukaudeksi, henkilökohtaiset asiakirjat ovat rauhassa, enkä aio perua matkaani. Tästä lähtien kaikki apuni on vapaaehtoista, ei oletettua.
Hän sai vielä puristettua:
Sinä lähdet risteilylle nyt heti, kun isä on haudattu?
Vastasin:
Juuri siksi. Koska minä olen yhä elossa.
Puhelu katkesi.
Venla kirjoitti myöhemmin. Ei ollut lempeä, mutta sentään rehellisempi:
Olisit voinut ilmoittaa.
Vastasin:
Olen ilmoittanut kaksikymmentä vuotta eri tavoin, mutta kukaan ei kuunnellut.
Vastausta ei tullut.
Kun laiva irtaantui laiturista, tunsin yhtä aikaa surua, pelkoa ja vapautta.
Tapio oli kuollut se oli todellista, kipeää.
Mutta todellista oli myös se, etten menettänyt itseäni hänen mukanaan.
Painoin kämmenen kaiteeseen, hengitin merta ja katsoin kaupungin pienenevän.
En tiennyt, kestääkö lapsiltani viikkoja tai vuosia ymmärtää.
Ehkä eivät ymmärtäisi koskaan.
Mutta ensimmäistä kertaa, se ei vaikuttaisi minun elämääni.
Jos ikinä olet tuntenut itsesi pelkäksi käveleväksi velvollisuudeksi, tiedät miksi Marjo Aalto lähti.
Joskus suurin meteli ei synny lähtemisestä vaan siitä, ettei enää suostu tulemaan käytetyksi.
Ja sinä, minun sijassani,
olisitko astunut laivaan vai jäänyt selittämään niitä asioita, joita kukaan ei halua oikeasti kuulla?
