Joitakin outouksia Ailin perheessä
Aili oli taas koiran kanssa ulkona…
Voi hyvä ihme, mitä se nyt taas on mennyt tekemään tuolle raukalle! Häntä ei ole enää violetti vaan vaaleanpunainen! Katso nyt, miten se sitä heiluttaa!
No mitäs, jos tytöllä on omat omituisuutensa? On se kuitenkin ystävällinen ja luotettava! Näetkö nykyään enää sellaisia monta? Kun mummo sairasti, Aili ei ollut poissa sairaalasta juuri ollenkaan. Ympärillä pyöri, omaa nuoruuttaan unohtamatta.
Niinpä! Vasta eilen näin, kuinka joku aika komea nuorimies jätti hänet kotiovelle autolla.
Ehkä se oli taksikuski!
Niinkö vaan! Missä meidän taksikuskit oikein suukottavat tyttöjä kämmenselälle lähtiessään?
Niinkö kävi?
Juuri niin! Sanonpa vain, että meidän Aililla on pian häät tiedossa.
No annas olla! Mummo ilahtuu varmasti! Sellaisen tytön kasvatti; fiksu, sievä ja kunnollinen! Jos ei vain olisi tuo hänen työnsä, kaikki olisi täydellistä!
Mikä siinä töissä mättää?
Tutkija?! Mikä homma se on naiselle?
Älä nyt! Moneskohan meistä enää tänä päivänä lakia noudattaa, edes niin kuin Ailin mummo? Ja siitä Ailista tuli hyvä tutkija! Olihan siitä juttua lehdessä ja telkkarissakin kehuttiin. Ja vielä jaksat päivitellä!
En minä mitään! Jumala siunatkoon häntä! Kaikki näki jo lapsena, että siitä jotain tulee! Muistatko millainen se oli?
Totta kai! Ihan mummoonsa tullut! Tulitukka!
Tytöstä, josta naiset juorusivat pihapenkillä, hymyili näille kohteliaasti ohimennessään. Sitten hän yhtäkkiä loikkasi peräänsä pinkovaa iloista koiraa, jonka vaaleanpunainen häntä leiskui kuin vaalea aamurusko, hiekoitetuilla jäisillä poluilla.
Katos nyt! Mihinkäs ne ryntää?
Siskoa vastaan tietysti! Kirsti lentää tänään kotiin!
Mistä tiedät?
No itse Aili kertoi. Katso, taksi tulee!
Taksista nousi pitkä, hoikka tyttö, joka sanomatta sanaakaan astui halaamaan juoksevaa Ailia ja vihelsi heidän jaloissaan kieppuvan koiran luokseen.
Aili! Mitä sinä taas olet sille tehnyt?!
No eikö tullut kaunis? Mummon lempisävy!
Oi, kuinka olenkaan kaivannut sinua, oma outo siskoni!
Aili painoi Kirstin kainaloonsa ja naurahti.
Jokainen Oulunkylä tiesi, että Aililla oli ihan omat hassuutensa. Omituiset tempaukset alkoivat jo lapsena. Herkkä pikkuneiti, jolla oli kaksi ohutta lettiä, molemmissa vanhanaikaiset isot rusetit tietenkin mummon solmimat tervehti naapureita ja hymyili paljastellen vinoja hampaitaan, kunnes ottovaarin toimeliaisuus niihin puuttui. Sitten tyttö soperteli lempeästi:
Mitäs teille kuuluu?
Kaikki eivät enää pian vastanneet Ailin kysymyksiin, edes ne, joilla ei ollut mitään salattavaa vaatekaapeissaan tai papukaijaa, joka olisi puputtanut sukujen salaisuudet.
Ailia nimittäin vähän pelättiin.
Se oli mahdottoman puhelias.
Mutta sehän olisi nyt yhdentekevää! Lapsilla on lennokkaat jutut kuka niihin nyt vakavasti suhtautuu? Naurettavaahan se!
Paitsi että Aililla oli erikoinen kyky. Hän osasi yhdistää, mitä oli joskus kuullut ja mennyt näkemään, ja kohta pudottaa tiedon juuri sille henkilölle, jota asia koski.
Täti Leena, kun olit töissä, tuli sinun Heikki-tätisi sinne Irman luo viidennestä kerroksesta, kukkien kanssa! Aivan samanlaisten kuin sulle toi synttärinä keltaisten! Mutta nyt oli iso kimppu! Pyysin haistaa, mutta ei saanut! Vei ne Irmalle. Miksi Irma saa haistaa kukkia, mutta minä en?
Leena oli niin kauan sallinut miehensä valheelliset puheet ylityötunneista ja kiireistä, että alkoi nyt vilkailla ympärilleen pelokkaasti, ettei vain kukaan naapuri kuule Ailin höpinöitä, ja kiihdytti askeleitaan mummon ohi.
Rakas, miksi sinä juttelet Leenan kanssa? Hän ei kysynyt sinulta mitään! mummo torui, mutta ei selittänyt syitä.
Aili loukkaantui.
Hän ei ymmärtänyt, miksi häntä soimataan. Eihän hän väärin sanonut vai sanoiko? Se oli hänestä outoa ja pahaa. Jos mummo olisi selittänyt, ettei naapurin kukkasuudelmista sovi puhua, ehkä hän olisi pitänyt suunsa soukemmalla jatkossa.
Mummosta tuli kuitenkin aina harmaan Lenin-patsaan kaltainen sellainen, jonka luona Aili tykkäsi käydä kävelyllä viikonloppuisin. Mummo puristi Ailia tiukasti kädestä ja vaikeni kuin graniitti, vain harvoin nyrpistäen suutaan ja vilkaisten varoittavasti, ettei kukaan saisi illalla karkkia.
Aili oli tästä vallan pahoillaan. Hän mökötti, kunnes muisti, että mummolla ei sentään ollut päässään pulu, joka jättäisi jälkensä kampaukseen, kuten sillä kaljuuntuneella johdattajalla.
Johdattajasta kertoi ottovaari, joka löysi Ailin nopeasti aivan liian uteliaaksi tytöksi.
Miksi se on kalju? Aili siristi silmiään patsasta katsellessaan.
Hermoili liikaa! vaari oli aina suora, toisin kuin mummo.
Suriko siis? Aili nyrpisti suutaan kuten mummo ja kallisti päätään. Oliko se kovin vaikeaa työtä?
Juuri niin.
Oliko se lasten hammaslääkäri, kuten sinä? Ailista tuntui, että kivinen patsas olisi ollut aivan naurettava vaarin vastaanotossa. Siinä sitä olisi pitänyt kumartaa kolminkerroin, kun mahtavaa päätä kurkisteli ovenraosta, ja pienet potilaat huutaisivat eikä niihin pulujen töhrimä päätä tohtisi kukaan katsoa.
Ottovaari katsoi häneen vähän kummasti ja sitten nauroi:
Kunpa olisikin! Maailma olisi ollut aivan toisenlainen. Mutta hän oli johtaja!
Millainen johtaja? Ailin suu avautui hämmästyksestä ja hän vastusti heti vaarin sanoja. Jos olisi oikea johtaja, sillä olisi höyhenet päässä! Niin kuin siinä kirjassa, joka yhdessä luettiin! Tolla on kalju pää raukalla. Ja pulut kiusaavat! Tiedätkö, niiden höyhenet sopisivat… Mikä se sana onkaan?
Päähine?
Juuri niin! Päähine!
Tähän tarvitaan kotkansulkia.
En halua kotkia! Nehän ovat upeita ja eivät mitään jätä minne sattuu! Mummo sanoo, ettei sovi tehdä asioitaan, missä sattuu! Kun käytiin kalassa ja menit puskaan, silloin mummo sanoi, että asiat kuuluu tehdä kunnolla. Muuten se on rumaa.
Vaari nauroi niin, että torilla ihmiset vilkuilivat ympärilleen. Aili vain kohautti olkapäitään mikäs siinä oli niin huvittavaa?
Aili unohti suuret johtajat ja tuijotti nyt vaariin, joka nauroi.
Mitä sinä höyryät?
Höyryyä voi hevonen, mutta minä saan sentään nauraa vaari pyyhki silmäkulmaansa.
Oletko sinä kuin marsalkka Mannerheimin ratsu? Täytyy olla vaatimattomampi! Aili painoi kädet lanteilleen ja matki mummon kiukkuisen ilmeen ja replikoi tämän totiset sanat. Vaatimattomuus kaunistaa! Käyttäydy oikein! Muuten hävettää!
Vaari osti kotimatkalla Ailille salaisen jäätelön pyytääkseen anteeksi käytöstään.
Salainen se oli siksi, että mummo kielsi jäätelön ennen lounasta. Mutta vaaria Ailin mummon lait eivät koskeneet ja Aili pääsi välillä nautintoon, eikä paljastanut sitä koskaan.
Aili, jos kerrot mummolle jäätelöstä, hän ei anna anteeksi.
Tulee riita?
Ja millainen! Kyllähän tiedät, että mummolla on tapana komentaa.
Sinä et tottele!
Minä olen mies! Mikäs mies se sellainen on, joka naista tottelee?
Voinko sitten kertoa jäätelöstä?
Ei! Tottelemattomuus on yhtä, mutta naisten harmistaminen on ihan eri asia!
Oletko sinä pelkuri?
En. Olen vain viisas ja vältän sotkua.
Miten?
Kerron myöhemmin! Mennään nyt ostamaan mummolle kukkia.
Miksi?
Että hymyily ei paljasta sinua ennen aikojaan!
Aili nyökkäsi.
Hän ei vain kunnioittanut, vaan rakasti ottovaariansa koko pienellä sydämellään.
Hän sai vaarin syntymälahjaksi, kun tutkimusmatkoilla viihtyvät vanhemmat jättäytyivät sivuun ja mummo meni uudestaan naimisiin vanhan ihailijansa kanssa. Ja koska mummo oli pontta täynnä ja tohtoriksi väitellyt juristi, tunteellisuus ei hänelle sopinut paitsi Aili ja ottovaari.
Mummon sydän oli aina kaivannut runonlausuntaa ja serenadeja, mutta ensimmäinen puoliso tunsi ylpeyttä vaimonsa saavutuksista, antoi silloin tällöin juhlapäivinä kukkia eikä juuri muuta. Ailin mummo suri ja hänen lähellään kaikki muutkin, niin että ensimmäinen ukki lähti kun sai mahdollisuuden, miettimättä, millaisen naisen menetti.
Pitkä hiljaisuus, romantiikan puute. Omaa poikaa kasvattaen ja uraa tehden, kunnes Aili syntyi ja valaisi koko olemuksen, lämmitti mummon sydämen uudestaan: kun hän piti Ailia sylissä, kaikki pehmeni.
Aili päätyi kokonaan mummolle. Äiti ja isä, maan parhaita arkeologeja, eivät ehtineet juuri tytärtä nähdä. Aili siirtyi mummon hoiviin ja lähti tutkimusretkille, vanhemmat unohtuivat. Naapurin koira ei kestänyt Ailin itkua: haukkui mukana ja joutui muuttamaan.
Naapurit antoivat neuvonsa, mummo suodatti sopivat ja asiat sujuivat. Aili kasvoi iloa tuottaen mummolle, ja kun tuli vuosi täyteen, ilmaantui ottovaari.
Mummon mielestä mitä enemmän sukua lapsella, sen parempi. Vanha ukki pysyi myös kuvioissa Ailin vuoksi. Selostaakseen sukulaissuhteita, mummo kertoi, että muilla on vain ukki kahtena, mutta Aililla paikallaan ihan omansa.
Aili toki näki myös oikean ukin ja uuden perheensä, mutta kiintyi eniten siihen, joka rakasti koko sydämellään häntä ja mummoa.
Aili tiesi kohtalokkaasta hammaslääkäristä, joka jatkoi kohtaamisiaan mummon kanssa. Tyttö huusi öisin kuin syötävä, kunnes joku suositteli mummolle lääkäriystävää. Ottovaari otti ohjat käsiin ja pian mummo oli uudestaan aviovaimo.
Ailin isä ei häkeltynyt uudesta tilanteesta. Onnentoivotukset, varmistus, että apu lapsen kanssa jatkuu, ja kaikki oli hyvin.
Aili ei käynyt tarhassa sairasti liikaa. Siksi sosialisointi siirtyi kesäisin mökille. Siellä, suuren männyn alla, vanhat perheet ja heidän lapsensa ja lapsenlapsensa pitivät seuraa. Eikä Aili ollut siellä koskaan kipeä, aina vain ulkona, mökin pihamaalla, jonka ottovaari oli kunnostanut. Hän leikki, söi ja vieraili avoimessa tuvassa.
Ystäviä oli aina: paras ystävä Sanni, Stenilän kaksoset Mikko ja Ville, balettariksi unelmoiva Tiina. Kun Aili täytti kuusi, tuli Katri.
Katri oli erilainen kuin kaikki aiemmat. Vähän röyhkeä, likainen, sitkeä ja tiesi tarkkaan, mitä tahtoi.
Ensimmäinen kohtaaminen oli kuumana kesäpäivänä, kun Aili istui pihakalusteilla uusia kirjoja selaillen ja pesi mansikoita, ei odottaen ketään Sanni opiskeli ranskaa, kaksoset olivat kaupungissa koulutavaroilla, ja Tiina harjoitteli kireän mummin kanssa. Silloin pieni käsi ilmestyi pöydän alta ja Aili kiljaisi, niin että mummo kaatoi juuri hämmentämänsä hillot lattialle.
Aili, mitä nyt?! mummo ryntäsi pihalle, naapurin kissat putosivat katolta ja juoksivat karkuun, tietäen ettei tänään ole hyvä päivä.
Lemmikitkin olivat mummolle tärkeitä, mutta järjestys vielä tärkeämpi. Nyt oli kaaos. Aili karjui, mansikkahillo kiehui liedellä ja syy oli vielä piilossa.
Aili hyppäsi penkille ja katsoi kauhuissaan pöydän alla nauravaa, likaista tyttöä, joka ahmi marjoja kulhosta.
Mitä huudat? Eikö sinua kiinnosta, miksi tulen?
Tyttö nykäisi kulhon alleen.
Hyvää! Tule alas, muuten jäät ilman!
Aili huomasi vielä huutavansa. Hän hiljeni, vilkaisi neuvottomana mummoon ja luikahti pöydän alle Katrin viereen.
Ota! Katri antoi ison mansikan.
Sinulla on likaiset kädet…
So what? Täällä kaikki on aina vähän likaisia.
Mummo kiersi talon ja näki, keitä pöydän alla oli, ja rauhoittui.
Katri! Älä järkytä toisia noin! Missä vaari?
Lepää! Taas vähän väsynyt.
Mummon ilmeestä Aili näki, että tämä kyllä tiesi tarkkaan, kuka Katri oli ja mitä se väsymys tarkoitti.
Tytöt, leikkikää! Karkit pöydällä. Minä menen nyt! mummo riisui essun ja meni portista, jäämättä selittämään miksikään, kiskaisi vielä unisen vaarin hereille.
Katso lasten perään! mummo kuiskasi ja häipyi.
Ottovaari kurkisti ikkunasta.
Aili, minne mummo meni?
Herättämään vaaria! Katri ponkaisi pöydän alta ja tarjosi viikon pestyä kättään Ailin ottovaarille. Katri Mattilainen.
Petri Vainio. Hauska tavata! vaari kätteli uutta ystävää.
Siitä alkoi kaikki.
Myöhemmin Aili sai tietää, että Katri oli mummon pitkäaikaisen ystävän ainoa lapsenlapsi. Mummo houkutteli heidät naapurin mökille, koska Katri ja hänen isoisänsä jäivät maailmaan kaksin kun muu perhe menehtyi lentoturmassa palatessaan Seinäjoelle juhlista. Katri jäi lähes orvoksi.
Mummo otti asian sydämelleen. Kun hän katsoi sinisilmäistä Katri-pulua, tunsi ettei tätä voinut jättää yksin. Pojan pieni käsi tarttui hänen sydämeensä. Ja sen suojan alle Katri muutti.
Ottovaari tuki sokeasti.
Tee niin kuin parhaaksi näet.
Luuletko, että tämä on Ailille hyvä?
Miten huonoksi se voisi muuttua, jos Aililla on läheisiä? Ei huono ollenkaan!
Hyvä. Mutta pärjätäänkö?
Elä nyt epäile! Jos emme me, niin kuka?
Siitä enempää ei puhuttu.
Katrin isoisä poti ensin, joi vähän ja jäi yksin. Katri vietti aikaansa Ailin ja heidän perheensä luona, ja lopulta jäi sinne, kun isoisä asui viimeiset päivänsä mökin kuistilla. Hän nukkui pois Katri vieressään.
Vaari, vaari! Aili sanoi, että olen nyt hänen siskonsa! Eikö ole mahtavaa?
Paperit hoidettiin ja niin Katri jäi osa perhettä.
Ailille tuli sisko, läheisin heti mummon ja vaarin jälkeen.
Heissä ei ollut mitään samaa, mutta juuri eri tempperamentit sitoivat heidät. Siitä syntyi ystävyys, jollaista Ailin mummo ei olisi osannut edes toivoa.
Tytöillä oli aika, jolloin Katri opetti Ailille, milloin puhua ja milloin pitää suunsa kiinni. Katrin avulla Ailin analyysikyky meni käyttöön.
Sun pitäisi olla etsivä! Vaari ei tykkäisi sanoo, että se on koirien hommaa, ja että kaikki menee kuitenkin kankkulan kaivoon, jos saa huonon tutkijan.
Sitten musta tulee hyvä tutkija!
Miksikäs?
No koska pitää ainakin yksi olla hyvä! nauroi Aili, ymmärtämättä vielä, mihin kaikkeen hänen polkunsa johtaa.
Aluksi kukaan ei ottanut häntä tosissaan, väänsivät päätä ja pitivät hassuna. Antaa olla! Aililla oli päämäärä ja lähellä ne joita rakastaa, tuki ja tarkoitus.
Mitä voisikaan olla mahdotonta tytölle, jonka takana seisoo rakkaus?
Käsivarret lanteilla, ankarasti kulmat kurtussa:
Aili, oletko tänään syönyt? Et vai?! Hävytöntä! Mitä sinä virnuilet, Katri? Et ole itsekään mitään syönyt! Mars lounaalle! Ja lautaset tyhjäksi! Petri! Tarvitsetko erityiskutsun? Päästä koira irti ja pese kätesi! Ihan rääkkäätte eläintä! Luonto ei antanut pinkkiä häntää! Miksi sillä pitää olla? Että olisi? No johan on selitys! Mistä keksit, että minä niin sanon? Oikeastiko? En ole huomannut… Älkää huijatko, ruoka jäähtyy! Lounaspöytään, siitä vaan!
