10. kesäkuuta
Kuljin tänään Kaisu kanssa pitkin Tuusulan peltojen laitaa. Ilta oli lämmin ja ruoho kasvoi korkeana, melkein vyötärölle asti. Me kuljimme hitaasti, käsi kädessä, ja välillä Kaisu nauroi hiljaa se oli juuri sellaista huolettomuutta, jota nuorena rakastuessa kokee. Ei ollut kiirettä mihinkään.
Ehkä juuri siksi säikähdimme niin, kun outo näky pysäytti meidät keskelle niittyä. Kaisu kiljahti ja hyppäsi taaksepäin. Minut valtasi kummallinen suojeleva reaktio, vaikka mitään vaaraa ei oikeasti ollut.
Ruohojen välissä makasi hevonen.
Tai oikeastaan… se, mikä joskus oli ollut hevonen. Siinä se nyt makasi, luurangonlaihaksi kuihtuneena, iho tiukasti luiden päällä ja kylkiluut terävinä kuin haravan piikit. Koko eläin oli täynnä kuivia, kovettuneita rupia, joiden ympärillä surisi ahnaita kärpäsiä.
Sen näkeminen sai vatsan kääntymään. Kaisu sanoi vaisulla äänellä: “Voi raukkaa!” Hänen huudostaan tuntui koko maisema hiljentyvän.
Yhtäkkiä hevosen iho värähti. Molempien niskavillat nousivat pystyyn ja ennen kuin ehdimme ajatella, olimme juosseet takaisin hiekkatielle, hengästyneinä ja peloissamme vaikka ei kukaan ollut meitä takaa-ajamassa.
Kun paniikki laukesi, jäimme katsomaan toisiamme ja huomasimme, ettei hevonen ollut kuollut. “Se on elossa…” Kaisu kuiskasi järkyttyneenä. “Vaikka näyttääkin jo valmiiksi kuolleelta,” vastasin. “Mutta liikkuihan se!”
Hetken empimisen jälkeen minä palasin katsomaan tilannetta tarkemmin. Kaisu jäi tien laitaan, ei halunnut nähdä lähempää. Asetuin hiljaa hevosen viereen. Kun tulin lähemmäs, hevonen käänsi päätään ja päästi hennon, väsyneen tuhahduksen.
Se oli tuskin hengissä sen korvat väpättivät hieman, ehkä tuulessa, ja katse oli sumuinen, silmien pinnalla kummallinen punertava kalvo. Alaleuka roikkui hervottomana.
Ympärillä ruoho oli pystyssä. Eläin oli siis lojunut paikallaan pitkään. Palasin Kaisun luo ja kerroin mitä olin nähnyt.
“Mitä nyt tehdään?” Kaisu kysyi ja heilautti kättään. “En tunne ketään, joka tietää hevosista mitään!”
Silloin muistin, että naapurikylässä Myllymäessä on vanha ratsastustalli, jonka omistajille voi aina mennä ratsastamaan, jos haluaa. Laitoin viestiä tallille, ja onneksi siellä vastattiin nopeasti. Hetken päästä tiepölyt nousivat, kun iso farmariauto peräkärryineen ajoi pellon laitaan.
Hevosihmiset, Sirpa ja Antti, tulivat nauraen ulos autosta, mutta nähtyään hevosen, heidän ilmeensä vakavoitui. Sen kuntoon nähdessään aika katosi, ja kaikki keskittyivät vain siihen, miten saisimme eläimen autoon. Hevonen ei pystynyt nousemaan ylös. Meitä neljää ei riittänyt kantamaan sitä hain nopeasti kylän miehiä ja naisia avuksi. Saimme köynnösmaton pujotettua hevosen alle, ja yhdessä, tärisevin käsin, nostimme sen peräkärryyn.
Matka Myllymäen tallille alkoi. Kaikki seurasi raastavaa hiljaisuutta. Toivoin, että hevonen selviäisi edes perille asti.
Tallilla odotti eläinlääkäri. Tutkimusten jälkeen hän antoi lääkkeitä, putsasi pahimmat ihoruvet ja laittoi tipan suoneen. Poliisitkin kävivät ottamassa selvää eläimen kohtelusta omistajaa tuskin koskaan löydettäisiin, mutta viranomaiset kirjasivat tilanteen ylös.
Hevonen, jota tallilla alettiin kutsua Veeraksi, oli hengenvaarassa. Eläinlääkäri epäili, ettei selviytymisen mahdollisuutta juuri ollut. Rupien ja laihuuden lisäksi Veeraa vaivasi punkkitartunta: iho oli täynnä paukamia, joita se oli hangannut rikki. Syöminen ei maistunut, eikä vettä mennyt alas. Kolmas silmäluomi oli turvonnut ja punertava, lääkäri pelkäsi kasvainta.
Päivistä tuli hoitajille rankkoja. Veeraa ruokittiin ruiskulla ja nesteytettiin, aivan kuin varsaa. Silti eläin oli kuin varjo entisestä: se vain makasi hiljaa, odottaen kohtaloaan. Mutta uuden perheen ja henkilökunnan sinnikkyys auttoi. Veera alkoi hitaasti syödä ja juoda, kunnes lopulta pystyi nostamaan päätään omatoimisesti. Eläin oppi tunnistamaan äänemme välillä se kurkotti pidemmälle kohti meitä, toisinaan kavahti eläinlääkärin pöhiseviä puheita.
Näöntarkkuutta Veeralla ei juurikaan ollut, mutta se luotti käsiin ja tuttuun kosketukseen. Parin viikon kuluttua se kykeni jo vaihtamaan kylkeä ja jopa nousemaan hetkeksi istuvaan asentoon, mutta jaloilleen se ei päässyt.
Mikä hirveintä, epätoivo oli Veeran silmissä käsinkosketeltavaa: se yritti nousta, mutta jalat eivät kantaneet. Lihakset olivat surkastuneet. Eläinlääkäri selitti, että toipuminen veisi aikaa ja paljon harjoituksia.
Kehitimme yhdessä systeemejä, joilla Veeraa voitiin nostaa harsoista ja pinnoista tehdyllä valjaalla seisomaan denkin keskelle. Kyläläiset ja ystävät tulivat illalla avuksi, talikko selässä ja omat voimat lainassa. Veeran askelia tuettiin käsin, ja vähitellen, kuin ihmeen kautta, jalat alkoivat taas kantaa. Aluksi liike oli kömpelöä, mutta joka päivä se muuttui hieman varmemmaksi.
Kevään kuluessa Veera alkoi näyttää paremmalta. Kylkiluut piiloutuivat terveeseen, kiiltävään karvaan. Sillä oli taas nälkä, ja välillä sillä oli jopa energiaa kiusata tallin muita hevosia. Hetken kuluttua eläinlääkäri ilmoitti, että silmään voitaisiin tehdä leikkaus. Veera vietiin Helsinkiin hevossairaalalle, jossa kasvain hoidettiin pois.
Toipuminen oli hidasta, mutta ensimmäistä kertaa Veera näki ympäristönsä kunnolla: uudet ihmisensä, oman karsinansa ja lauman, jonka kanssa laiduntaa. Nyt Veera vietti päiviä muiden hevosten seurassa, joskus kevyesti nuuhkien ilmaa, joskus ihan vain nauttien valosta ja tuulesta.
Kulunut vuosi on ollut täynnä työtä ja haasteita, mutta samalla lämpöä ja ystävällisyyttä, jota en tiennyt maailmassa olevan. Veera ei enää muistuta sitä luita ja ihoa olevaa raukkaa, jonka kohtasimme peltojen laidalla.
Siinä missä tarina alkoi kauhulla ja epätoivolla, se päättyi toivoon. Ylipainosta ei Veeralla ainakaan ollut huolta mutta mielettömän tsemppaamisen, hyvän hoidon ja yhteisön kautta siitä tuli taas oikea hevonen.
Tänään satuloin Veeran ensi kertaa. Se hirnahti hiljaa, kuin kiittäen, ja tuntui nauttivan joka hetkestä. Kävimme pienen kierroksen pihan ympäri. Katsoin hevosta, joka kerran oli hylätty, mutta nyt tiesi kuuluvansa johonkin omaan.
Jos jotakin opin tästä kaikesta, on se että kenenkään ei pidä jäädä yksin, eikä kellekään saa kääntää selkäänsä silloin kun elämä potkii pahimmin. Pienetkin teot voivat muuttaa toisen kohtalon ja joskus siitä palkitaan enemmän kuin osaa arvatakaan.
