Aino Mäkelä veti sormensa puhelimen näytön yli ja tarkisti pankkikortin saldon. Sovelluksessa näkyvä summa sai hänet sulkemaan silmät ja laskemaan hitaasti kymmeneen.
– Väinö, hän kutsui miestä, joka pyöri peilin edessä eteisessä.
Väinö oikoi uuden paitansa kaulusta.
– Mikä on, Aino? hän vastasi.
– Aiotko maksaa taksin ravintolaan omalta kortiltasi?
Mies lakkasi nykimästä paitaansa ja katsoi vaimoaan syyllisen näköisenä.
– Aino, no mitä sinä nyt alat? Minulla on siellä vain vähän rahaa. Minun pitää vielä maksaa pysäköinti tällä viikolla. Voitko sinä tilata taksin?
Aino lukitsi näytön.
Väinö täytti tänään neljäkymmentä vuotta. Kunnioitettava ikä. Puoli vuotta sitten he olivat sopineet, että juhlivat vaatimattomasti kotona, kolmisin – he ja heidän poikansa.
Heillä oli kaksio, jonka asuntolainan he olivat ottaneet kaksi vuotta sitten. Lyhennys vei melkein koko Väinön palkan. Aino maksoi laskut, ruuat, lapsen harrastukset ja vaatteet. Hänen palkkansa myyntipäällikkönä mahdollisti sen, mutta vapaata rahaa ei juuri jäänyt.
Kuukausi sitten heidän suunnitelmiinsa puuttui Sylvi.
Anoppi ilmoitti, että ainoan pojan nelikymppiset ovat maailmanluokan tapaus. Ei sovi istua keittiössä kuin kerjäläiset. Pitää kutsua sukulaiset, varata kabinetti ravintolasta ja näyttää kaikille, että Väinö on onnistunut elämässään.
Kun Väinö arasti yritti sanoa, ettei ravintolaan ole rahaa, Sylvi vastasi ykskantaan:
– Aino tienaa hyvin. Ette te köyhdy yhdestä illasta.
Ja Aino antoi periksi. Hän itse löysi viihtyisän pienen ravintolan, itse suunnitteli menun ja maksoi itse käsirahan.
Ravintolassa tarjoilijat häärivät jo. Viidentoista hengen pöytä notkui alkupaloista. Aino oli valinnut väljän hiekanvärisen mekon, jotta olisi mukava olla koko päivän töiden ja juhlan järjestämisen jälkeen.
Vieraat alkoivat saapua kuuteen mennessä. Sylvi saapui viimeisenä Väinön sisko Sadun kanssa. Anoppi käveli pöytään kuin Englannin kuningattaren vastaanotolle.
– Onnea syntymäpäivänä! Sylvi ilmoitti kovalla äänellä ja ojensi pojalleen paperipussin.
Väinö kurkisti sisään ja hänen kasvonsa levisivät hymyyn.
– Voi äiti, kiitos! Sama hajuvesi!
Aino vilkaisi heti pullon nimeä. Sen hinta oli kolmasosa heidän asuntolainan lyhennyksestään.
– Rakkaalle pojalle ei mitään säästellä, Sylvi sanoi ylpeästi ja ojensi uuden turkiskauluksisen takkinsa lähestyvälle tarjoilijalle.
Sitten hän käänsi katseensa miniään. Hymy hyytyi Sylvin kasvoilta.
– Aino, onnea, hän tervehti kuivasti.
– Hyvää iltaa, Sylvi, Aino vastasi rauhallisesti.
Anoppi vilkaisi ympärilleen salissa.
– No, mitäpä tästä sanoisi… hän sanoi ja istuutui pöydän päätyyn varatulle paikalle. – Täällä on pimeää. Ja pöytäliinat ovat aivan halvan näköisiä. Väinö, minähän sanoin sinulle siitä Kartano-ravintolasta keskustassa. Siellä on kunnon kattokruunut!
– Äiti, Kartanoon meillä ei ole varaa, Väinö vastasi hiljaa istuutuen viereen.
– Voi, älä viitsi vähätellä! Satu heilautti kättään ja järjesteli hiustaan. – Aino tienaa kuin tehtaanjohtaja. Olisitte kerran elämässä voineet järjestää veljelle kunnon juhlat.
Aino tunsi turhautumisen nousevan kurkkuun, mutta hillitsi itsensä. Nyt ei ollut oikea hetki alkaa selvittää välejä vieraiden nähden.
– Ota, Sylvi, Aino työnsi anopin eteen kalalautasen. – Täällä on erinomainen keittiö.
Anoppi noukki halveksivasti haarukalla palan kalaa.
– Lohi on kovin kalpeaa. Varmaan ostettu torilta se halvin mahdollinen?
– Se on keittiömestarin miedosti suolaamaa taimenta, Aino selitti tyynesti.
Juhla alkoi päästä vauhtiin. Vieraat söivät, joivat ja pitivät maljapuheita. He ylistivät Väinöä – miten loistava asiantuntija hän on, miten ihana perheenisä, miten hyvin hän on elämässään onnistunut.
Sylvi ei sulkenut suutaan koko iltana. Hän kertoi tarinoita Väinön lapsuudesta, kehui tämän kuviteltuja saavutuksia työssä, eikä maininnut Ainoa kertaakaan.
Miniä oli hänelle palvelusväkeä, jonka tehtävä oli kaataa mehua ja pysyä huomaamattomana.
Kun pääruoka tuotiin pöytään, tunnelma oli kireä.
Aino oli väsynyt. Hän nousi pöydästä pyytääkseen tarjoilijoita tuomaan teetä, ja palatessaan paikalleen hän kuuli anopin kovan äänen.
– No mutta mihin sinä oikein pukeuduit, Aino.
Haarukat lakkasivat kilisemästä juhlapöydässä. Vieraat tuijottivat lautasilleen ja teeskentelivät olevansa hyvin kiinnostuneita salaateista.
Aino pysähtyi kesken matkan tuolilleen.
– Anteeksi kuinka? hän kysyi.
– Siinä mekossa näytät vanhalta tammalta, ihan totta! Sylvi ilmoitti äänekkäästi ja katseli hiljaisia vieraita.
Väinön kasvoille nousi punaisia läiskiä.
– Äiti, lopeta, hän sanoi epävarmasti. – Ihan normaali mekko.
– Väinö, sinä et vain enää näe totuutta, äiti heilautti kättään ja sipaisi uuden silkkipuseronsa kaulusta. – Minähän haluan vain parastasi. Kultaseni, olet kolmekymmentäkahdeksan, ja olet pukeutunut kuin mummo perunamaalla. Ei mitään muotoja, ei tyyliä. Täysin mautonta!
Satu virnisti pahansuovasti ja peitti suunsa lautasliinalla.
Aino käveli hitaasti pöydän luo. Koko illan anoppi oli osoittanut halveksuntaansa: ensin alkupalat olivat liian yksinkertaisia, sitten ravintola liian halpa, ja nyt pojan vaimo ei ollut tarpeeksi kaunis.
– Minä tykkään siitä, Aino vastasi rauhallisesti katsoen suoraan anoppiinsa. – Se on mukava.
– Mukava! Sylvi tuhahti. – Naisen täytyy koristaa miestään. Olla hänen käyntikorttinsa.
Hän oikaisi selkänsä.
– Katso minua, anoppi jatkoi. – Olen eläkkeellä, mutta pidän itsestäni huolen. Koska pitää kunnioittaa itseään, eikä vetää ylleen ensimmäistä kirpputorilta löytynyttä säkkiä.
Vieraat vilkuilivat vaivaantuneina toisiaan. Väinön setä tuijotti lasiaan ja teeskenteli tutkivansa kivennäisveden kuplia.
– Aino, istu, äläkä aloita, mies kuiskasi ja nykäisi vaimoaan hihasta.
Se oli tyypillistä. Väinö halusi aina pysyä taustalla, kun naiset selvittelivät välejään. Mieluiten hän olisi halunnut Ainon vain olevan hiljaa ja sietävän kaiken.
Mutta tänään Aino ei aikonut olla hiljaa. Hän oli väsynyt kantamaan asuntolainaa, maksamaan anopin oikkuja ja kuuntelemaan julkisia nöyryytyksiä omalla kustannuksellaan.
– Sylvi, Aino nojasi kädet pöydän reunaan. – Mistä sinulla on tuo pusero?
– Mitä tekemistä minun puserollani on tämän kanssa? anoppi hämmentyi ja meni pois tolaltaan.
– On hyvinkin, miniä kysyi tyynesti. – Pusero on italialaista silkkiä. Ja ne nahkakengät, jotka huomasin kun tulit. Ja naulakossa roikkuu uusi turkiskauluksinen takki. Hienoja juttuja, eikö vain?
– Hienoja, Sylvi myönsi varuillaan. – Olen aina osannut valita laadukkaita vaatteita.
– Valitsemaan osaat, Aino myönsi. – Entä maksamaan?
Joku pöydässä yski hermostuneesti. Väinö punastui ja yritti nousta ylös.
– Aino, riittää, hän sihisi hampaiden välistä.
– Ei, ei riitä, Väinö, Aino pysäytti miehensä eleellä. – Kun nyt kerran puhumme ulkonäöstä ja itsekunnioituksesta, puhutaan suoraan.
Hän korotti ääntään niin, että kaikki kuulivat.
– Tuon italialaisen puseron, kengät ja upean takin ostit viime kuussa, Sylvi. Sillä kahdella tuhannella eurolla, jotka siirsin sinulle omasta kvartaalibonuksestani.
Anopin kasvot venähtivät.
– Koska sinulla ei ollut muka mitään päälle pantavaa mennä terveyskeskukseen, hävetti lääkäreitä, Aino sanoi painokkaasti.
Sylvin kirkas huulipuna näytti yhtäkkiä naurettavalta. Hän vilkuili vieraita etsien tukea, mutta sukulaiset olivat yhtäkkiä hyvin kiinnostuneita kylmenevästä lihasta.
– Minä pyysin pojaltani! anoppi vastasi uhmakkaasti.
– Mutta ei poika antanut, Aino katkaisi. – Koska sinun Väinösi palkka riittää täsmälleen asuntolainan lyhennykseen, bensaan ja työlounaisiin.
Satu yritti päästä väliin.
– Aino, miksi sinä lasket muiden rahoja? Oletko ihan sekaisin?
– Lasken omia rahojani, Satu, Aino oikaisi kälyään. – Ja tämä pöytä, jonka ääressä istutte ja kritisoitte ravintolaa ja minun ulkonäköäni, on maksettu euroa myöten minun lompakostani.
– Ja se kallis hajuvesi, jonka annoit pojallesi tänään, on ostettu niillä rahoilla, jotka annoin sinulle hammashoitoa varten viime viikolla, Aino lisäsi katsoen suoraan anopin silmiin.
Sylvin kasvoille levisivät punaiset läikät.
– Miten sinä kehtaat… hän mutisi.
– Niinpä, Aino suoristi asentonsa. – Voin kävellä vaikka perunasäkkiin kääriytyneenä. Koska olen ostanut sen säkin itse ansaitsemillani rahoilla!
Hän siirsi mehulasin eteensä.
– Ja kun sinä opit pukeutumaan eläkkeellä, niin sitten voidaan puhua minun tyylistäni! Hyvää ruokahalua!
Aino istuutui rauhallisesti omalle paikalleen.
Sylvi haukkoi henkeään. Hän odotti, että poika puolustaisi äitiään ja komentaisi vaimoaan. Mutta Väinö istui vain pää painuksissa ja kaiveli haarukalla palaa uuniperunaa.
Ei ollut muuta tehtävissä. Anoppi rypisti kangaslautasliinan, heitti sen pöydälle ja nousi äkisti.
– Minun jalkani ei enää astu teidän kotiinne! hän sai sanottua kääntymättä erityisesti kenenkään puoleen.
Hän kääntyi ja marssi nopein askelin ulos. Satu heitti Ainoon murhaavan katseen, nousi ja juoksi äitinsä perässä.
Loppuilta kului ahdistavassa tunnelmassa. Vieraat söivät pääruoan nopeasti, joivat teetä, hyvästelivät jäykästi ja lähtivät.
Aino ja Väinö ajoivat kotiin hiljaa.
Viikko kului. Elämä jatkui. Sylvi ei osoittanut mieltään soittamalla. Väinö käveli muutaman päivän loukkaantuneen näköisenä, yritti syyttää vaimoaan turhasta kärkeyvyydestä, mutta ei löytänyt perusteluja.
Lauantaiaamuna Aino keitti kahvia, kun miehen puhelimeen kilahti viesti. Väinö istui pöydän ääressä, katsoi näyttöä ja epäröi.
– Aino, hän aloitti sovittelevalla äänellä. – Äiti kirjoittaa. Hänen jääkaappinsa hajosi. Asentaja sanoi, että korjaus tulee kalliiksi.
Aino siemaisi kuumaa kahvia mukista.
– Onpa ikävä juttu, hän vastasi tyynesti.
– Pitäisi auttaa, Väinö rapsutti niskaansa. – Voitko siirtää viisisataa? Maksan ensi palkasta takaisin.
– En, Väinö, en siirrä, Aino laski mukin pöydälle.
– Kuinka niin? Hänen ruokansa pilaantuu!
– Aivan niin, Aino katsoi miestään. – Äitisi teki hyvin selväksi, että olen kävelevä mauttomuus enkä kunnioita itseäni. Päätin kuunnella hänen viisasta neuvoaan.
Hän käveli lieden luo ja sammutti levyn.
– Eilen varasin ajan kampaamolle leikkaukseen ja värjäykseen. Ja viikonloppuna menen kauppakeskukseen ostamaan uusia mekkoja. Pidän tyylini!
Väinö räpytteli ymmällään.
– Entä se jääkaappi?
– Jääkaappi, kultaseni, on nyt sinun huolesi, Aino hymyili. – Ota lisäkeikka tai pyydä ennakkoa. Te olette perhe, omaa verta. Olen varma, että selviät!
Hän otti mukinsa ja käveli huoneeseen jättäen miehen yksin ajatustensa ja Sylvin rikkinäisen jääkaapin kanssa. Sitä saa, mitä tilaa.
